Skip navigation.
Home

Kaksi teatterilaista: Pekka Lounela ja Kauko Laurikainen

Mikä tekee ihmisestä Persoonan isolla P:llä? Tätä mietiskelin, kun valmistelin maanantain 15.2. 2010 ohjelmaani. Elämyksenä vuosikymmenten varrelta radion ääniarkisto luovutti kuunneltavaksi kaksi haastattelua vuodelta 1987. Kaksi Radioteatterin voimahahmoa äänessä, kumpikin jo manalle menneitä, mutta suuren jäljen suomalaisen kuunnelmataiteen historiaan jättäneitä.

Pekka Lounelan, kirjailijan ja radion teatteriosaston päällikön (1965-1973) haastattelu on tehty hänen eläkepäivinään, jolloin hän kirjoitti. Vuoden 1987 teos on jännittävällä tavalla ajankohtainen myös 2010-luvulla – sen päähenkilöstä on tehty elokuva vastikään, ja lisää on tulossa.

Kyse on vuoden 1987 maaliskuussa ilmestyneestä kirjasta Kahden naisen sota. Pekka Lounelan ja Matti Kassilan teos kertoo sota-ajan kuuluisimmasta maanpetos -ja vakoilujutusta, jonka päähenkilöt olivat kirjailija Hella Wuolijoki ja desantti, Neuvostoliiton vakooja Kerttu Nuorteva.

Tämänkin päivän perspektiivistä aihe on mielenkiintoinen: samasta aiheesta teki Jörn Donner mielestäni parhaan elokuvansa Kuulustelu viime vuonna, ja loistavasti Kerttu Nuortevaa esittänyt Minna Haapkylä sai äskettäin osasuorituksestaan naispääosa-Jussin. Tulossa on toinenkin elokuva aiheesta. Sen keskiössä on vuorostaan Kahden naisen sodan toinen päähenkilö, Hella Wuolijoki. Käsikirjoituksen tuohon parhaillaan filmattavaan elokuvaan on tehnyt Outi Nyytäjä.

Tästä opimme ainakin sen, että hyvät tarinat elävät aina, ne iskeytyvät kuulijansa tai näkijänsä mieleen, ne voi kertoa uudelleen ja uudelleen.

Ohjelmani toinen päätekijä kuuluu sarjaan Legenda jo eläessään.
Tässä muutama sana Kauko Laurikaisesta, jonka pirullisen ja jykevän naurun moni vanha yleläinen muistaa heti kun nimi mainitaankin. Muistetaan Kauko ja Kaukon tempaukset myös. Olin hänen assistenttinaan keväällä 1970, kun tehtiin Yleisradion ensimmäistä ulkotuotantona äänitettyä kuunnelmaa, Ari Koskisen tekstiä Kivi kengässä. Se oli melkoinen operaatio, oltiin liikkeellä isoilla ulkolähetysautoilla aidoilla tapahtumapaikoilla Aleksis Kiven kadulla.

Näyttelijät ja äänitarkkailijat olivat uuden tehtävän edessä, ja suuri haaste oli saada aikaan illuusio ja äänikuva 1940-ja 50-lukujen Kalliosta. Muistaakseni äänitimme parisen viikkoa ja assistentin eli minun tehtäväkseni tuli mm. toimia eräänlaisena äänityssihteerinä – merkitsin muistiin ne otot, jotka ohjaaja ja äänitarkkailijat rankkasivat parhaaksi lukuisista äänitteistä. Kun ulkotyömme päättyivät ja oli aika siirtyä studioon työstämään näitä parhaita äänitteitä eteenpäin, tokaisi Kauko Laurikainen sanoisinko riuskaan tapaansa : ”Nyt vasta alkaa varsinainen taiteellinen työ – assistentti voi mennä kotiin!” Minä olin huuli pyöreänä ja varmaan väpättävänäkin – miten se nyt tuolleen loukkaa… Ennen kuin ehdin vallan vaivaantua, nostivat äänitarkkailijat äläkän: ”Assistentti on ainoa, jolla on muistiin merkittynä oikeat otot, ei me tulla toimeen ilman assistenttia – muuten joudutaan kuuntelemaan kaikki otot ja siihen menee päiväkausia…” Niin sitten sain armon ohjaajankin edessä ja olin mukana ihan kuunnelman valmistumiseen saakka – loppujen lopuksi ihan hyvässä yhteisymmärryksessä ohjaaja Laurikaisen kanssa.

Hänen metodeistaan tuo pikku tapahtuma antaa kuitenkin oivan kuvan: hän ei kuvia kumarrellut, edellytti samaa yhteistyökumppaneiltaan ja koetteli heidän kestävyyttään monillakin tavoilla. Piti kestää ja osata ottaa myös huumorilla…

(YLE Radio 1 maanantaina 15.2.2010 klo 9.05 - 10.00.)