Skip navigation.
Home

Mikael Karvajalan jäljissä – ja tuli Yö yli Euroopan

Onpas ollut elämyksiä – jos on ollut ennen, niin onpa nytkin… Tervetuloa jakamaan niitä kanssani… Alun perin piti tässä olla ihan muunlaista aihetta kuin nyt on, mutta elämä ja kohtalo päättivät toisin… ja niinpä mullistui tämäkin tarina..

Merkillisen viime viikon jälkeen ollaan täällä koti-Suomessa jälleen, näin voin sanoa monen kohtalotoverin keralla. Yhteisen nimenkin olemme saaneet, varsin korkealentoisesti nimitimme
itseämme tuhkapakolaisiksi…

Tuli Islannin tulivuori ja purkautui – ja siinä olimme, kaikki Euroopan matkalaiset nyyttiemme ja nyssäköittemme kanssa. Luonto näytti kyntensä – ja niin pysähtyi ilmaliikenne kokonaisessa maanosassa… Koittivat maa- ja vesiliikenteen rahastuspäivät – junat ja bussit täpötäynnä. Laivat samoin…

Tänään kerron matkatovereitteni kanssa erästä tarinaa. –Olen yhden päivän Suomessa vietettyäni ymmärtänyt, että näitä tarinoita on tuhansia – eivätkä kaikki niistä ole vieläkään päättyneet, kun kaikki maailman turuilla olevat eivät ole vieläkään kotimaan kamaralle ennättäneet…

Meidän joukkueemme pääsi Suomeen neljän ylimääräisen matkapäivän jälkeen… Joukkue oli ja on nimeltään Mika Waltari –seura. Sitä tietää istuneensa, kun bussimatka Sveitsin Zürichistä Tukholmaan kestää 26 tuntia ja sen päätyttyä sulloutuu täpötäyteen laivaan joka on matkalla Suomen Turkuun ja sieltä vielä tullaan uudella bussilla Helsinkiin.

Mutta ennen kuin päästään matkakertomukseen, alustukseksi tarinan nuoruuden vuosilta:

Tapahtui minulle merkitykselliseksi osoittautuneena vuonna 1970. Opiskelin Suomen Teatterikoulun korkeakouluosastossa ja yhtenä marraskuun päivänä sain teatterikoulun tunnille nyrkkipostissa seuraavansisältöisen viestin - pyydän anteeksi seuraavaa kielenkäyttöä, mutta siinä todellakin luki:

”Päivi perkele! Mikael Karvajalka odottaa meitä asunnossaan Tunturikatu 13 A marraskuun 5. päivänä klo 14.00. Helsingin Puhelinyhdistys on ystävällisyydessään sulkenut puhelimeni maksamattoman laskun takia, joten et saa minua kiinni. Oletan, että sijaitset ko. päivänä kadulla asunnon edessä 10 minuuttia aikaisemmin. Terveisin Jomppa jumalauta!”

Olin joskus tullut sanoneeksi ystävälleni Jorma Ojaharjulle, että olen aina halunnut tavata Mika Waltarin – ja nyt seisoin Teatterikoulun korkeakouluosaston aulassa Vallilan Sturenkadulla ja ihmettelin. Voi sitä Jomppaa – se oli muistanut haaveeni… Miten nyt?

Olin 23-vuotias. Opiskelin teatteriohjaajaksi ja lukujärjestyksessä oli tuon keskiviikon kohdalla Jukka Jarvolan musiikkitunti. Jukan tunneilta ei juuri pinnattu, hän oli pidetty opettaja ja loistava pedagogi. En haluaisi lintsata, Jomppaa taas en nyt saisi kiinni kuin kapakkakierroksen kautta ja siihen ei minulla köyhänä teatteriopiskelijana olisi varaa. Waltarille soittaminen taas olisi täysin poissa laskuista – enhän voisi sanoa, ettei tuo päivä minulle sopisi. Marssin Jukan luo ja selitin tilanteen. Asia oli ilman muuta ja heti selvä.
Totta kai menisin, kun Waltari kutsuu.

Katsoin jälkeenpäin kurssini opetuspäiväkirjaa. Jukka oli siihen kaksoistuntinsa kohdalle merkinnyt tähden, sarakkeeseen nimeni ja merkinnän: ”Vierailulla Mika Waltarin luona.”

Tuona päivänä siis tein matkaa Vallilasta Etu-Töölöön kohti Tunturikatu 13 A:ta. Minua jännitti, jännitti totisesti. Miten osaisin olla, osaisinko ollenkaan? Millaista olisi..? Mielikirjailijani, jonka tuotantoa olin lukenut varmaan 12-13-vuotiaasta lähtien – tapaisin hänet… Ihmeellistä.

Ja tätä ihmettä olin nyt, näissä mietteissä marraskuun viidentenä vuonna 1970 menossa tapaamaan, jahka Jomppa nyt varmasti löytyisi Tunturikatu 13 A:n edustalta. Ja löytyi – niinpä täsmälleen oikeaan aikaan soitimme ovikelloa ensimmäisen kerroksen huoneiston ovella. Mika Waltari itse oli avaamassa ovea. ”Tervetuloa!”, ja kuvista näkemäni ystävälliset jo vanhenevan miehen silmät hymyilivät. Jomppa esitteli, ja minä varmaan niiasin. Waltari johdatti meidät eteisen käytävää pitkin keittiön vieressä olevaan pieneen huoneeseen, jossa oli televisio ja pöytäryhmä nojatuoleineen. Vasemmalle jäi leveä oviaukko olohuoneeseen. Sinne saattoi joskus salaa vilkuilla, sieltä seiniltä katselivat Eemu Myntit, Yrjö Saariset, Otto Mäkilät ja Aimo Kanervat.

En varmasti muista 2-3-tuntisestä keskustelusta juuri mitään muuta kuin joitakin pieniä yksityiskohtia. Luultavasti sieluni lauloi kiitosveisua jossain mieleni ylängöillä, ja ruumiini nipisteli itseään: ”Onko tämä varmasti totta?” Kirjailijan selvitys alkutilanteessa jäi kuitenkin muistiin. Waltari selitti, että olisi mielellään tarjonnut konjakkia, ”mutta kun Marjatta ei ole tänään sillä tuulella..” Minä siihen totuudenmukaisesti vastaamaan, etten lainkaan pidä konjakista ja että minulla on vielä teatteriharjoitus samana iltana, ei se kävisikään. Waltari tuntui huokaavan helpotuksesta, ja vähän ajan kuluttua tuli Marjatta Waltari keittiöstä tarjottimen kanssa. Saimme kahvia ja viinereitä, hyvin maistuvaisia.

Luultavasti puhuimme nuoruudesta ja kirjallisuudesta, taiteesta ja teatterista ja kaikesta siltä väliltä, sukupolvistakin puhuimme, hänen ja meidän, ja mitä nuoriso haluaa kun se ei voi elää kuten edellinen sukupolvi haluaisi… Minulla on se muistikuva että itse olin lähinnä kuunteluoppilaana, yleensä kerkeästä kielenkäytöstäni huolimatta. Jomppa taisi retevään tyylinsä johdatella keskustelua, jota Waltari sitten kommentoimalla täydensi. Ehkä me puhuimme Elämästä!

Yhden keskustelunpätkän muistan. Se taisi lähteä juuri siitä, kun kerroin äidilläni olevasta Waltarin Runoja 1925-1945-bibliofiilikirjasta n:o 228. Luulen, että siitä kohdasta rupesimme puhumaan jotain kirjallisuuden ja lukuharrastuksen edistämisestä yleensä. Kirjallisissa piireissä liikkui vahvana tieto siitä, että Waltari taisi akateemikon palkastaan käyttää melkoisen osan ”nuoren suomalaisen kirjallisuuden edistämiseen”. Aiheeseen sisältyi tarina. Waltari kertoi osapuilleen näin:” Kuulkaa, kun minä olen vakuuttunut tämän Pekka Kejosen lahjakkuudesta, mutta Marjatta vähän joskus hermostuu, kun Pekka Kejonen on verrattain usein tuolla meidän ovemme takana. Mutta minä olen kehittänyt hyvän systeemin, joka toimii. Minä opin aika nopeasti tunnistamaan Pekka Kejosen tavan soittaa ovikelloa, ja niin minä menen ovelle, avaan sitä vain hieman ja työnnän välistä violetinvärisen setelin (tarkoittaa vanhaa 100 mk:n seteliä, ns. snellmania). Tämä on oikein hyvä järjestely kaikille osapuolille – ja minä olen varma, että Pekka Kejonen saa vielä valmiiksi suunnittelemansa teoksen Rullaluistelijan kuolema.”

Saihan se Pekka, tosin vuosikymmenien jälkeen, mutta sai kumminkin. Kaipa siinä Waltarin snellmanneillakin oli osuutensa.

Juuri muuta en keskustelusta muista –leijailin varmaan jossain ylemmissä ilmakerroksissa. Ihmeellistä oli kuunnella ja katsella ihmistä, jonka kynästä, kirjoituskoneesta ja mielikuvituksesta oli lähtenyt niin paljon sellaista, jota arvostin.

Epäilemättä iltapäivän aikana sivuttiin myös sitä tilannetta, johon minä nuorena radiotoimittajana olin joutunut. Elin syksyäni aallonharjalla, halusin tai en. Luulen, että Waltarin kutsu liittyi siihen julkiseen kohuun jonka radio-ohjelmani Ristivetoa yhtäkkinen lopettaminen lokakuussa oli aiheuttanut. Jouduin olemaan lehtien sivuilla kauan, pilapiirtäjien ja kolumnistien kynsissä, kaikenlaisten kirjoittajien riepoteltavana.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen lähetti minulle tukikirjeen puhujamatkaltaan YK:n yleiskokouksesta New Yorkissa. Se vuoti julkisuuteen ( ei niinkään minun kauttani), ja yhtenä kauheana aamuna Ilta-Sanomien etusivu huusi kuvien kanssa uutista:
”Kekkonen lähetti kirjeen Istalalle…” Se oli paha paikka – kirje oli yksityinen eikä siitä tiennyt alun perin kuin perheeni ja esimieheni Yleisradiossa. Tämän päivän mediaseksikkäästä tekstiviestittelyperspektiivistä tuo presidentin vuoden 1970 tukikannanotto vaikuttaa lievältä kuin vesivelli, mutta voin vakuuttaa, että Kekkosen tekemiset noteerattiin tiedotusvälineissä. (Jälkeenpäin sain tietää, että presidentti oli itse toimittanut tiedon kirjeestä julkisuuteen.)

Kekkosen kannanotto puolestani oli esim. Aamulehden silloiselle päätoimittajalle Raino Vehmakselle niin liikaa, ettei hän sanonut uskovansa ko. kirjeen olemassaoloon lainkaan. Viestinnän professori Pertti Hemanus sitten todisti teoksessaan Reporadion nousu ja tuho nähneensä ko. kirjeen omin silmin.

Se oli melkoista mylläkkää, eikä aina niin mukavaa kohteelleen. Käsitykseni on, että Mika Waltari tapaamalla minut halusi osoittaa myötätuntoaan.

Kun sitten kahvit oli juotu, viinerit syöty ja keskustelut keskusteltu, tuli sopiva hetki tehdä lähtöä. Kiittelimme, siirryimme eteiseen. Waltari sanoi minulle jotenkin näin: ” Kun nämä julkisuuden laineet nyt käyvät Teidän ympärillänne näin kovin korkeina, niin minä toivotan Teille rohkeutta ja kestokykyä ottaa vastaan nämä Sallimuksen sohaisut.”
Minä siihen jotensakin järkyttyneenä:” Kiitos… niin, kai on yritettävä kasvattaa niin paksu elefantinnahka, ettei sitä mikään kovasti koske. Kai minun sitä on yritettävä…”
Se riitti. Waltari otti käteni molempiin käsiinsä, katsoi nätisti ja sanoi: ” Kuulkaas nyt, toimittaja - Tehän olette siellä teatterikoulussa – Teistähän tulee taiteilija… Se ei onnistu,
se elefantinnahan kasvattaminen, minä voin vakuuttaa Teille. Minä olen vuosikymmeniä sitä yrittänyt, mutta voin kertoa: ei onnistu!” Siinä vaiheessa ulvoin jo ääneen, kyyneleet tippuivat Waltarien eteisen matolle ja Jomppa työnsi minut ulos ovesta käytävään ystävällisesti mutta jyrkästi.

Sellainen oli vierailu Mika Waltarin luona. Kahden viikon kuluttua Jomppa soitti - oli ilmeisesti saanut puhelinlaskunsa maksetuksi. ”Mika soitti”, ilmoitti Jomppa.
Minä tietysti kysymään, oliko tullut mitään kommentteja meidän vierailustamme. Oli.
Mika Waltari oli sanonut:” Se oli oikein miellyttävä ihminen se toimittaja… Kaikkein mukavinta hänessä oli se, ettei hän edes yrittänyt vipata minulta mitään!”

Voiko tuota waltarimaisemmin sanoa?

Jälkinäytös tuli kuitenkin vielä parin viikon kuluttua. Äitini huomasi Suomen Kuvalehdessä Mika Waltarin uuden tekstin, runon jonka hän oli äskettäin lähettänyt julkaistavaksi. Se on tällainen:

Sinä joka sallit ihmisen (1970)

Sinä armahtavaisin
laupias, joka
sallit ihmisen.

Enää tyydyn vain
koko maailmaan.

…minä, joka kaiken ikäni olen taistellut vain
väkivaltaa vastaan

alan hitaasti, hyvin hitaasti olla valmis
kypsynyt jopa väkivaltaan,
jos se kerran on enää ainoa keino
ja sinun tahtosi, ylhäisin.

Siis: eikö ole parempi
kerta heitolla
pestä puhtaaksi koko maailma,
jotta kerran ihmiskunnan pienet lapset
saisivat nauraa ja hymyillä
ilman pelkoa, nälkää, tauteja, auktoriteetteja.

Unelmahan se vain on,
mutta olen valmistautunut kun kerran
kaikki alkaa jo olla ovella melkein
kuin viittä vailla
(ei ikinä itseni tähden, vaan maailman
mielettömän kärsimyksen ja tuskan tähden)

sinun valtakuntasi vihdoin.

Tämä ainoa kotimaa,
pieni maapallo sinun ikuisuudessasi
joka silloin ehkä joskus voisi
hymyillä avaruuteen.

En tyydy enää vähempään.
Ja tiedät itse parhaiten.

Yhden ihmisäänen voi aina vaientaa
liiankin helposti, kammottavan helposti,

Mutta kokonaisen sukupolven ääntä
ei voi vaientaa.
Siksi:
Nuoret ihmiset kaikissa, kaikissa maissa -

Näin Mika Waltari tietääkseni viimeisessä runossaan… Hattu päästä tuollaisen kunnianosoituksen edessä…
Siinä tarina vierailusta Mika Waltarin luona, kun ikää oli 23 ja sielu vereslihalla… Vaikka olin arvostanut Mika Waltarin tuotantoa jo 12-13-vuotiaasta saakka, nousi tuo kohtaaminen tietysti yhdeksi elämäni temppelihetkistä, sellaiseksi sen nimitin… Ymmärrätte varmaan, miten korkealle tuon rakastamani kirjailijan tuen tuossa elämäntilanteessa nostin… *
Entä Mika Waltari-seuran matkakertomus huhtikuulta 2010 ? Sen saatte kuulla Yle Radio 1:sta maanantaina 26.4. klo 9.05. Ja Yle Puheesta saman viikon lauantaiuusintana klo 13.03.Tai noukkia kuunneltavaksenne Yle Areenasta seuraavan parin kuukauden ajan…

M Waltari ja M Karvajalka olisi todella kiinnostanut

Kuuntelijapalaute: Odotin innoissani tätä ohjelmaa; kuuntelen paraillaan äänikirjaa M Karvajalka. Mutta ohjelma olikin vain tuota iänikuista tuhkapilveä...! Toivon että P Istala tekee vielä ohjelman, jossa hän käsittelee pelkästään M ja M Waltarin matkaa sekä M Karvajalkaa + Sveitsiä. Voiko toiveeni toteutua?