Skip navigation.
Home

Naiset ja tiedonvälitystäkö?

Minulla on teoria. En vain voi koskaan todistaa sitä oikeaksi. Olen vain ajatellut sitä noin 15 vuotta eikä kukaan ole pystynyt osoittamaan minulle, etteikö ajatuksessa voisi olla perää…

Olen miettinyt, mistä syystä ja millä keinoin viime vuosina on jälleen esille ja pintaan nostettu, julkisuuden estraadeille tuomalla tuotu perinteinen glamour girl, ikiaikainen naisenkuva?

Sen tunnusmerkkejä ovat vaikkapa puoliavoimet huulet, silmissä makuukamari-ilme, decolleté eli kaula-aukko taatusti niin avara ettei jää mitään arvailun varaan, kasvojen ilme säikähtänyt kuin kauriin näköisellä Julia Robertsilla ja asento apua pyytävä, 7-10 sentin korkkareilla kun et pakoon pääse…

Mistä tämä kummallinen kuvatus uudestaan ilmestyi julkisiin tiloihin, bussipysäkeille, ilmoituksiin, meitä ympäröiviin mainoskuviin, lakanankokoisena tavaratalojen parvekkeilla tai ulkoseinillä roikkumaan? Mitä tarkoitusta tuo naiskuva palvelee?

Väitän, että tämän naisenkuvan (-kuvatuksen?) piti olla jo ohitettu vaihe ainakin niinsanotuilla kehittyneillä länsimailla. Meillä oli ollut 60-70-luvun ja vielä 80-luvunkin tasa-arvoistava kehitysvaihe: naiset pääsivät vihdoinkin opiskelemaan ja työelämään ilman ihmettelyä. Suuri kysymys lasten päivähoidosta ajettiin vuosikausien työllä läpi eduskunnassa. Tulevaisuudessa näytti häämöttävän muutakin kuin vauvanriepuja ja kotitöitä, ja jopa muotigurut keksivät unisex-vaatteita sopimaan molemmille sukupuolille. Yliopistoihin ja korkeakouluihin saatiin oppiaineeksi naistutkimus, tosin ison taistelun tuloksena. Vitkalleen, mutta kuitenkin naisten asema työelämässä parani.

Pidettiin itsestään selvänä, että nainen hankki itselleen koulutusta ja ammatin. Luulen, että monella ikäiselläni oli takanaan samanlainen kotimuisto kuin minullakin. Lahjakas, tarmokas ja aikaansaapa äiti, joka kuitenkaan ei päässyt niin sanotusti toteuttamaan lahjakkuuttaan ainakaan kodin seinien ulkopuolella – siitä piti lapsikatras huolen. Muistan ikäni äidin huokaisun: muista , että hankit itsellesi kunnon ammatin. Minä hankin kaksi.

Naiset alkoivat siis (ainakin jossain ja jossain määrin!) olla ihmisiä, ihmisiä miesten rinnalla. Mutta mitä sitten tapahtui? Miksi esimerkiksi minulle tuollaiset 15 vuotta kertoo jotakin?

Väitän seuraavaa: maailman naisliike sai ns. toiseen aaltoonsa voimaa kansainvälisesti niin, että esim. YK:ssa alkoi kehittyä ajatus naisten ihmisoikeuksista. Meidän Helvi Sipilällämme oli sen ajatuksen läpiviemisessä suuri ja ratkaiseva osuus. Naisten hyväksi tehty työ tuotiin maailman valtioiden käsittelyyn isoissa konferensseissa (Mexico City, Nairobi, Kööpenhamina ja sitten Peking), hitaasti mutta kuitenkin varmasti alkoi ajatus tasa-arvosta ihmisten, siis myös sukupuolten välillä tihkua läpi jähmettyneiden rakenteiden…

Sitten tultiin vuoteen 1995 ja naisten asemaa käsittelevään konferenssiin Pekingiin. Kokoukseen oli valmistauduttu huolella niin maailman valtioiden kuin kansalaisjärjestöjenkin taholla. Pekingin kaksiviikkoinen elokuussa –95 oli mukanaolijoille todellinen elämys. Konferenssin päätavoite oli saada hyväksytyksi ns. 12 kohdan ohjelma, jossa maailman valtiot sitoutuisivat toimimaan naisten aseman korjaamiseksi tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vääntö Pekingissä ( ja viisi vuotta myöhemmin ns. Peking+5 –tarkasteluistunnossa ) oli melkoinen. Mieleeni ovat jääneet pitkälliset istunnot, joissa yritettiin taivutella milloin Sudania, milloin Vatikaania yhteisten tavoitteiden hyväksymiseen. Se onnistui sitten loppujen lopuksi, ja todennettiin vielä 5 vuotta myöhemmin New Yorkissa. Sen jälkeen ei ole kuulunut juuri mitään – tuntuu, että naiskysymykset on siirretty jonnekin mappiin Ö.

Mitä sitten tapahtui, ei äkkiä vaan vähitellen, hivuttamalla..? Kaikkialta päälle tunkeva mainosmaailma, uudeksi toimijaksi tulleet markkinavoimat ja media alkoivat yhä enemmän rummuttaa esiin glamour girliä, tuota pin up –kuvastoihin jäänyttä (50-luvun?) rynnästyttöä, miesten katseen kohdetta, objektia. Yhtäkkiä hän oli ympärillä puoli-alastomana: bussipysäkkimainoksissa, lehdissä, mainoskuvissa, televisiossa, ja sitten jo katukuvassa.

Yhtäkkiä ”keksittiin uudestaan” seksikkäät sukkanauhaliivit ja alusvaateideologiaakin hyödyntävät jenkkityyliset hääseremoniat. Yhä nuoremmat joutuivat uuden pukeutumistyylin pauloihin, äidit kamppailivat ”normaalivaatteiden” puolesta tytärtensä kanssa, lurexit siirtyivät illasta arkipäivän vaatetukseen. Julkinen tila alkoi käyttää aiemmin pornografian puolelle kuulunutta kuvastoa, ja sitä alettiin vähitellen pitää ”ihan tavallisena”.

Olisiko niin, että Pekingin saavutukset naisten ihmisoikeuksien puolesta olisivat olleet jotenkin ”liikaa”? Kyllähän maailman sivu on tehty julkilausumia, solmittu sopimuksia, allekirjoitettu papereita – eikä niillä usein ole ollut merkitystä. Kuitenkin erityisesti kehitysmaiden naisia Pekingin konferenssin 12 kohdan toimintaohjelma on auttanut, he ovat niihin vedonneet enemmän kuin länsimaiset siskot.

Kävikö sitten kuitenkin niin, että Pekingin paragrafit olivat liian vaarallisia – maailman naisten yksimielisyys liian uhkaavaa – markkinavoimille? Tässäkö avain naiskuvan muutokseen, jonka väitän nyt kestäneen noin 15 vuotta…?

Puhuit taas asiaa

Kiitos, Päivi, taas tämänaamuisesta ohjelmasta ja tästä blogista! Puhut taas asiaa ja raikkaasti! Mutta miten nostatettaisiin yhteinen miesten ja naisten vastarintaliike?!
Juhani 70v

Sopivan ärhäkkä

Hyvä Päivi Istala
Kun ohjelmasi Kyllä kansa muistaa lopetettiin, pelkäsin että radioäänesi vaikenee. Näin ei onneksi käynyt. Mielipiteesi naisista ja työpaikan vallankäytöstä oli mukavan ärhäkkä.
Hyvätkin radio-ohjelmat vain tahtovat häipyä sinne eetteriin. Harvoin niistä keskustellaan painetussa sanassa.Televisio-ohjelmia kyllä puffataan sanomalehdissä, harvemmin radio-ohjelmia.
Kuuntelija voi kyllä suuntautua tunnetun tekijän mukaan. Päivi Istalan nimi on ollut mielenkiintoisen ja oivaltavan ohjelman tae.
Kiitos!
Jukka Mäkinen