Skip navigation.
Home

Dario Fo ja muita teatterivelhoja

Tampereen teatterikesä 1984 on jäänyt mieleeni – toivottavasti se siellä pysyykin..!

Nykyään ei taida uskaltaa sanoa ”muistan ikäni kaiken” , kun uudet muistisairaudet ovat tulleet meitä uhkaamaan jo ennen vanhuuden vuosiakin. Mielelläni kyllä haluaisin muistaa elämäni loppuun saakka Suomen laajimman ja usein laadukkaimmankin teatterifestivaalin monet hienot vuodet korkeatasoisine esityksineen. Apuna minulla on Tampereen Teatterikesän yllättävä tuliainen elokuulta 1984. Se katsoo minua kotini seinältä commedia dell’ arte -hahmona
– olisiko lähinnä Harlekiinin muodossa…

Kerron kuvan tarinan. Elokuuksi –84 Tampereen Teatterikesän ikimuistettava toiminnanjohtaja Vivica Bandler oli onnistunut saamaan festivaalivieraiksi todella huimat alan ihmiset , näyttelijä-näytelmäkirjailija Dario Fo’n ja hänen vaimonsa, näyttelijä Franca Ramen. Tuomisinaan heillä oli
monologinäytelmä (mikä laimea ilmaus, kun Dario Fo’sta on kysymys!) Mysteerio Buffo ja naisten elämää otsikolla Donna. Nämä nähtävänä kaikille teatterikesän onnekkaille lipunsaajille. Vivica Bandler oli esitysten lisäksi saanut vieraat pitämään kahden päivän kurssia suomalaiselle teatteriväelle. Paitsi lippunsa lunastaneet, varsinaiset onnen potkimat olimme siis me, jotka saimme ottaa osaa näiden kahden italialaisen teatteri-ihmisen ilotulituksenomaiseen koulutukseen, demonstraatioihin ja näyttelijäntaiteen käytännön esittelyyn.

Kaksi päivää ulvoimme naurusta, älyn väläyksistä, näyttelijäntyön riemusta, pyyhimme milloin naurun, milloin pinnan alla muhivan sosiaalisen kauhunkin kyyneleitä – sekä Fo’n että Ramen
näyttämöllisen farssitekniikan alla kun on aina pienen ihmisen puolustaminen, syrjityn tai köyhän puolelle asettuminen. Ja kun sen osaa, kuten nämä kaksi: nauruaaltojen keskellä katsoja yhtäkkiä tajuaa, mistä on kysymys, kun hintojen nousun rassaama työläispariskunta päättää ”Ei makseta! Ei makseta!”, eikä suostu maksamaan lähikaupassaan elintarvikkeista vaadittuja kiskurihintoja, vaan omat, kohtuullisiksi katsomansa hinnat. Mitä siitä seuraa, on nyt jo teatterihistoriaa…

Näitten taiturillisten teatteriälykköjen anti suomalaiselle teatteriväelle oli todella unohtumaton – siitä todistavat maanantaiohjelmani haastateltavat, mm. Ritva ja Kalle Holmberg, Tytti Oittinen ja Suomen Dario Fo -ekspertti Vili Auvinen, viimeksi mainittu jo edesmennyt.

Kun kurssi päättyi, jäi moni norkoilemaan italialaisten osaajien luo, kiittelemään, sanomaan jonkun täydestä sydämestä pursuavan kommentin. Viimeisiksi vuoroaan odottamaan jäimme me kaksi, Jukka Sipilä ja minä. Jukka kysäisi jotain. Vastaukseksi Dario Fo tarttui siniseen tussiin ja vetäisi muutamalla viivalla fläppitaululle kädet pään päällä heiluvan commedia dell’ arte – hahmon, se selittäisi parhaalla tavalla mitä maestro tarkoittaa. Jukka kuunteli ja katseli vastausta ja kysyi sitten, saisiko hän tuon Fo’n fläppitaulun ohuelle paperille piirtämän hahmon muistoksi. Tottakai, vastasi Dario Fo ja kysyi keskustelukumppaninsa nimeä. Jukan etunimi paperiin, alle ” Dario Fo 84 Tampere”. Harvoin olen Jukan, ohjaajan ja tutun koomikon kasvoja nähnyt niin aurinkoisina, vaikka monenlaisissa rooleissa hänen pyöreä naamansa olikin katsojia hauskuttanut.

En halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Suorastaan kiihkeästi huudahdin: ”Minulle myös!”. Ja Dario Fo suostui, varmaan ehkä senkin vuoksi, ettei minun jälkeeni ollut enää ketään norkoamassa.
Niin sain oman commedia dell’ arte –hahmoni minäkin, tietysti omistuksella ”Päivi / Dario Fo 84 Tampere”.

Kuva on kehystettynä kotini seinällä. Nobel-palkinto Dario Fo’lle tuli vuosia myöhemmin, meidän mielestämme hän olisi ansainnut sen jo 80-luvulla. Aina kun katson hänen piirtämäänsä kuvaa seinälläni, muistan edesmenneen kollegan Jukka Sipilän ja toki myös elämän onnenkantamoisen… Ei sitä ihan joka tyypillä ole Nobel –kirjailijan tekemää kuvaa kotoisen olohuoneensa seinällä..!
Eläköön se kesä – kertokoon jälkeenjäänyt äänite jotain sen hurmasta…

(YLE Radio 1 maanantaina 7.6.2010 klo 9.05 - 10.00)