Skip navigation.
Home

Viikon taiteilijavieraita

Kun käy läpi noin neljänkymmenen vuoden aikana tekemiään radio-ohjelmia, joutuu ihmettelemään ainakin kahta asiaa. Miten paljon erilaista - vaikka mitä! - arkistoista löytyykään – ja miten muisti onkaan hauras, epäluotettava ja arvaamaton.

Mikä sitten jää mieleen – jos muisti kerta näyttää poistavan ”tarpeetonta” painolastia jopa niin, että tekijä saattaa olla aivan huuli pyöreänä jonkun äänidokumentin tietojen edessä. Tehty on, mutta mitään muistikuvaa ei nouse mieleen… Mutta jos muistaa, millaisten ehtojen on täytyttävä?

Olin Latvian Valmierassa pohjoismais-balttilaisessa naiskonferenssissa kesällä 1999. Siellä haastattelin Viron entistä sosiaaliministeriä Marju Lauristinia, joka hallitusvuosiensa jälkeen oli palannut Tarton yliopistoon opettamaan journalismia tuleville virolaistoimittajille. Marju Lauristin kertoi kyselystä, jonka hän oppilaidensa keskuudessa oli tehnyt, Kysymys kuului: Miksi halusit opiskella journalismia, miksi haluat toimittajaksi? Muistaakseni (ja toivottavasti muisti ei nyt petä!) lähes 90 prosenttia vastanneista selitti ammattitoivettaan kahdella asialla: kun toimittaja saa matkustella ja tavata kiinnostavia ihmisiä! Juu. Huh. Me, Lauristin ja minä . suunnilleen saman ikäluokan ihmisinä olimme jotensakin yllättyneitä, ehkä jopa kauhuissamme. Kumpikaan meistä ei olisi maininnut noita kahta asiaa ammatinvalintansa pohjaksi. Me halusimme muuttaa maailmaa, me halusimme vaikuttaa – se oli yhteinen ajatus nuorena, vaikka toinen meistä eli silloisen Neuvosto-Eestin vaikeissa oloissa, toinen K-kaupan Väiskin Suomessa. Ymmärsimme toki virolaisopiskelijoiden kaipuun matkustamiseen – se kun ei ollut ollut mahdollista ennen Viron vapautumista. Mutta silti – ja lisäksi ”kun saa tavata mielenkiintoisia ihmisiä…”. Kyllä vain – mutta se (kuten matkustelukin) oli ja on meidän mielestämme ammatin oheistuote – se tulee kylkiäisenä, se on ylimääräinen luontaisetu, jos ensin hoitaa tuon maailmanparannus- tontin.

Toki mietimme silloin kaiken suhteellisuutta: eipä ole maailma meidän ponnisteluistamme juuri parantunut – joskus tuntuu pikemminkin päinvastaiselta. Samalla tulevat mieleen nuo ylimääräiset luontaisedut, ihmiset joiden kohtaamisen ammatti on mahdollistanut. Ehkä nuorten opiskelijoiden ajatus sentään haki jotenkin oikeaa ja aitoa asiaa…

Toukokuun loppupuolen maanantaiaamun ohjelmaan tuli nyt kolme tällaista kiinnostavaa ihmistä: kuvanveistäjä Rauni Liukko, näytelmäkirjailija Lauri Kokkonen ja näyttelijä, akateemikkonimityksen saanut Eeva-Kaarina Volanen.

Rauni Liukon huikeat lasikuituveistokset 70-luvun alun hyvinvointi- Suomessa, jonka ”hyvinvoinnin” silloin sangen mielellään varusti lainausmerkeillä. Niin Liukkokin. Hänen henkilögalleriansa kertoi vaikkapa päiväkotilapsista, nykyajan hoidokeista: joukko lasikuidusta tehtyjä lapsia kurahousuissa päiväkodin liekanarussa, jollakin roikkui kotiavain kaulassa, toinen imi peukaloa, kolmannella oli pissahätä, neljäs oli nostettu ostokärryihin… Samanlaisia lasikuitulapsia oli läheisellä hiekkalaatikolla leikkimässä, joku konttasi maassa ja joku toinen oli unohtunut rattaisiin istumaan keskelle kuralätäkköä. Vaunuissa istui vauva sotilaskypärä päässä. Lähellä olevat aikuiset eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään. Pelottavan todellista, tuttua ja arkista – elleivät kyseessä sattuneet olemaan lasikuituiset ihmishahmot. Tai toinen lasikuituihmisten kokoelma Helsingin Juhlaviikkojen Ruuhkaratikassa syyskesällä 1973: ratikka täynnä tuttua väkeä, jotka kuitenkin olemuksillaan ja ääneen kuultuine elämäntarinoineen kertoivat jotain syvempää, jotain todempaa kuin se arkipäivän elämä, jota kaikki elimme.

Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt oli vuodelta 1969, mutta kantaesityksensä se sai vasta vuonna 1973 – sen verran ”kuumaa tavaraa” siihen sisältyi. Ruskie neitsyt oli aikansa kohuteos: se on näytelmä, jossa suoraan sanotaan suomalaisten olleen vuosina 1941-44 Itä-Karjalassa miehittäjinä - ja sitä ei 1970-luvun Suomessa kaikkien mielestä oikein olisi saanut sanoa. Mutta sanottiin kuitenkin, mm. Lauri Kokkosen, siellä itse olleen suulla. Minua on vuosien mittaan kovasti huvittanut jälkeentulevien valitus siitä, että jatkosodan aikaisen suomalaisen sotilas- tai siviilihallinnon tekemisistä ei ole kerrottu kansakunnalle rähmälläänolon ja pysähtyneisyyden vuosikymmeneksi nimitetyllä 1970-luvulla. Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Lauri Kokkonen puhui. Möly kyllä nousi nimenomaan siitä hänen näkemyksestään, että suomalaiset olivat väärillä ja vierailla veräjillä Itä-Karjalassa. Näytelmässä puhutaan aivan suoraan mm. siitä, että venäjänkielisiä paikallisia asukkaita siirrettiin suomalaisten rakentamiin keskitysleireihin, joita tosin ideologisen liudennuksen myötä nimitettiin siirtoleireiksi. Niissä kuoltiin nälkään ja tauteihin. Mm. näytelmän toinen päähenkilö. itäkarjalainen opettaja Klaudia joutuu tällaiselle leirille.

Eeva-Kaarina Volanen taas oli useampaan kertaankin haastateltavanani. Hento mutta luja,
osaava mutta vaatimaton, vahva mutta herkkä. Vuoden 1982 joulukuun haastattelu on tehty sen vuoksi, että aikakautensa johtava näyttelijä nimitettiin akateemikoksi. Hän ja runoilija Aale Tynni – myöhempi haastateltavani hänkin – olivat Suomen akatemian ensimmäiset naiset. Ja vuosi oli siis sentään jo 1982! Ja jotkut haastattelut toki jäävät mieleen – niistä muistaa atmosfäärinkin, tunnelman, vireen… Eeva–Kaarina Volasen haastattelu oli sellainen. Haastattelun teimme hänen työpaikallaan Suomen Kansallisteatterissa, sen niin sanotussa Morkussa eli alakerran ruokala-kahvilassa, joka silloin oli vielä vanhassa kuosissaan, nykyiseltä nimeltään siis vanha Morkku. Kansallisteatterin suuressa restauraatiossa joitakin vuosia sitten Morkku rakennettiin uuteen uskoon, eikä sitä punahämäräistä nurkkausta, jossa Eeva-Kaarina Volasen kanssa istuimme, enää ole.
Miten tuo tuokio aution iltapäivähetken ja harjoitusten jälkeisessä tunnelmassa jäikin niin selkeästi mieleeni – tuntui kuin iso teatteritalo olisi ollut aivan tyhjä ja siellä sen uumenissa me kaksin upottavien samettisohvien hiljaisuudessa puhumassa hyvin, hyvin varovasti…

Lupaan vielä muutaman mieleen jääneen haastateltavan pääsevän ääneen ennen kesäkuun loppua, jolloin tämä ohjelmasarja päättyy…

(YLE Radio 1 maanantaina 24.5.2010 klo 9.05 - 10.00.)