Skip navigation.
Home

Aristoteleen kantapää, Viikon fraasirikos, Viikon sitaattivihje, Kuuntele/Lataa, Viikon sitaatti, Kieli-imuri

Sivut ovat muuttaneet

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.








Eeposten odysseiat

Tänä vuonna koko Suomi juhlii, koska tasavuosia täyttää Aku Ankan taskukirja, jonka ensimmäinen numero Mikki kiipelissä ilmestyi tasan 40 vuotta sitten. Lähes yhtä suurta hysteriaa juhlakansan keskuudessa herättää varhaisempi suomalaisuuden perusteos: tänä vuonna juhlimme nimittäin sitä, että tasan 175 vuotta sitten ilmestyi Lönnrotin teos Kalewala – taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista.

Hetkinen, eikös viime vuonna vietetty Kalevalan 160-vuotisjuhlaa? Kyllä, mutta kyseessä oli niin sanottu uusi, eli 1849 ilmestynyt kokonainen Kalevala. Tämän vuoden juhlinnan kohteena on vanha Kalevala, jossa on parikymmentä runoa ja kymmenisen tuhatta säettä vähemmän kuin myöhemmässä kokonaisuudessa.

Ja kyllähän Kalevalaa kannattaa lukea, vaikka ei juhlavuosi olisikaan. Virallinen juhlavuositoimikunta on teemoittanutkin tämän Kalevalan juhlavuoden otsikolla Mieleni Kalevala. Tavoitteena on korostaa Kalevalan tulkinnallisuutta runoelmana, innostaa suomalaisia lukemaan Kalevalaa ja esittämään siitä omia tulkintoja. Eräänlaista uskonpuhdistustoimintaa, siis.

Tänään pohdimme Kalevalan tulkintaa antiikin eepoksia vasten. Homeroksen eeposten mallin mukaista kansalliskertomustahan kaivattiin Suomeen jo ennen kuin Lönnrot lähti keräämään runoja Karjalaan. Moista saagaa kaivattiin kansallisen itsetunnon tueksi osoittamaan, ettemme ole pelkkiä nokinaamaisia metsäläisiä, kuten Ruotsin ja Pietarin hovi oli ajatellut. Tänään emme siis kysy, onko Kalevala itä- vai länsisuomalainen teos, vaan onko sen juuret Hellaassa. Ja kukapa asiasta paremmin tietäisi kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonjohtaja ja kalevalatutkija Lauri Harvilahti.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kukko pois, haukka tilanteeseen

|

Demokraattisen järjestelmään kuuluu se, että eduskunta on kansa pienoiskoossa ja poliitikot tavallisia ihmisiä. Niinpä joskus tuntuu kohtuuttomalta, miten monialaista kaikkitietävyyttä päättäjiltämme vaaditaan vain siksi, että he ovat saaneet sata ääntä enemmän kuin joku muu ehdokas.

Otetaan nyt vaikka maamme valtiovarainministeri. Tavallinen perheenisä Siilinjärveltä, joka harrastaa ruoanlaittoa, metsästystä ja urheilua. Teki lopputyönsä Tampereen Yliopiston valtio-opin laitokselle brittiläisten konservatiivipoliitikkojen Euroopan rahaliittoa käsittelevästä retoriikasta. Voiko tällaiselta mieheltä vaatia kaikenkattavia tietoja biologiasta?

Kuvaillessaan helmikuussa omaa rooliaan Kreikan raha-asioista päätettäessä tämä tavallinen jokamiehemme kertoi seuraavaa:

Olen haukkatarhan kukko.

Ilmiantaja-ystävämme Nimetön on huolestunut pohjoissavolaisen lintukannan puolesta:

”Metsästäjänäkin tunnettu valtiovarainministerimme ei nimittäin näytä erottavan kanalintuja nopealiikkeisistä päiväpedoista”.

Onneksi Aristoteleen kantapään päivystävä fraasirikostarkkailija ymmärtää poliitikkojen vaikeudet. Valtiovarainministerin on pitänyt sanoa olen kukko Kreikan roskalainojen tunkiolla, mutta suusta onkin tullut sana haukkatarha.

Fraasirikostarkkailija määrää rikkeentekijän opiskelemaan käytännön lintuoppia ja heräämään seuraavan kolmen kuukauden ajan aamuviideltä ja huutamaan: kukkokiekuu!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Homeroksesta Homeriin

|

Oliko Homeros oikea 2700 vuotta sitten elänyt henkilö vai ei, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Homeros jatkaa kuitenkin seikkailujaan modernissa maailmassa: onhan Simpsoneiden, tuon legendaarisen piirrossarjan perheen isän ja keskeisen päähenkilön etunimi Homer, joka on englantia ja tarkoittaa samaa kuin Homeros.

Kaljaanmenevän isäukko Homerin ja Homeroksen rinnastaminen herättää kiinnostavia ajatuksia. Homeroksen eepoksethan olivat esikuvana kansallisaatteen virittämille eurooppalaisille heidän etsiessään omia juuriaan. Yhdysvaltalaisten juuret ovat lyhyet, joten he luovat omat mytologiset soppansa populaarikulttuurin voimin. Pinnallista, sanomme me eurooppalaiset!

Mutta viime aikojen uutiset kertovatkin, että Homer onkin moderni Shakespeare. Äskettäin uutisoitiin brittiläisen käännöstoimiston tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan kymmenet kieliauktoriteetit ovat sitä mieltä, että Homer Simpson on vaikuttanut moderniin englantiin yhtä paljon kuin Shakespeare.

Wikipedian wikisitaatti-sivusto on koonnut hra Simpsonin kuolemattomia ilmauksia. Kärjessä on tietysti epäonnisen äijämme voihkaisu d´oh kun jokin menee pieleen. Muita tunnettuja ovat hyväntahtoinen nauru He-he-hee, herkutteluajatuksia ilmaiseva Mmm…, miellyttävän yllätyksen huudahdus Woo-hoo ja mielensä pahoittaneen Homerin voihkaisu Ooou...!

Melko huudahduspitoista on modernin Shakespearemme viisausanti. Mutta löytyy listalta yksi käyttökelpoinen suomennettu sanontakin: En ole yleensä rukoileva mies, mutta jos olet siellä, pelasta minut, Teräsmies!

Joten ei muuta kuin Homer-sitaatit mukaan elämän harharetkille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Mikä viini sopii oman lihan kanssa?

|

Viinikulttuurin opettelu ei ole Suomessa helppoa. Maassa, jossa alkoholia sisältäviin juomiin suhtaudutaan joko tilastoimalla juomat halvimpien prosenttien mukaan tai tilastoimalla juomat niiden aiheuttamien maksavaurioiden mukaan, saattaa pilaantuneelta marjamehulta maistuvan juoman ja ruoan makuvivahteiden yhdistäminen olla uusi ajatus. Vuosikymmenien saatossa meille on kuitenkin saatu opetettua perusasiat: punaviini lihan kanssa, valkoviini kalan kanssa.

Helsingin Sanomien viiniguru löysi kuitenkin maaliskuussa viinin, joka ei vaaranna terveyttä. Hänen palstansa oli otsikoitu näin:

Sisäelimille sopivan viini.

Tietenkään jutun näkökulma ei ollut pelkästään lääketieteellinen, vaan testattu viini käy viinigurun mukaan mainiosti maksa- ja munuaisruokien pariksi.

Nimimerkki-kuulijamme Ryhdikäs Happo kuitenkin iloitsee:

”Ei enää maksakirroosia ja poksahtaneita munuaisia, ei ainakaan tämän viinin seurassa! Kipaisenpa kauppaan!”

Eikä siinä mitään, sisäelimille kuin sisäelimille sopii varmaan parhaiten mikä viini tahansa, kunhan sitä ei juo liikaa niin, että maksa muuttuu ruttuiseksi rusinaksi, joita tehdään viinirypäleistä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Oikean nimen jahti

Tarina kertoo suomalaismatkailijasta, joka hämmästyi nähdessään Tonavalla jokilaivan nimeltään Pentele. Nimi ei kuitenkaan tullut suomalaisesta manauksesta vaan eräästä Tonavan varrella sijaitsevan unkarilaisen kylän nimestä.

Nimien antaminen laivoille on ikivanha perinne ja nykyään laivalla pitää olla rekisteröity nimi, jotta se hyväksyttäisiin vaikkapa kauppalaivaksi. Niinpä laivat yksilöidään yhä, vaikka niiden toiminta olisikin kuljetuskontin keksimisen jälkeen muuttunut teollisemmaksi ja liukuhihnamaisemmaksi kuin koskaan ennen.

Tietenkään kaikki laivojen nimet eivät ole mitään rakkaudella pohdittuja ja pitkään haudottuja oivalluksia. Monet varustamot päätyvät vaikka laivan toiminta-aluetta toistaviin nimiin, kuten Barents Sea, Baltic Sea ja Arctic Sea. Toisaalta tiedetään myös saksalainen varustamo, joka nimeää laivansa Bundesliigan jalkapallojoukkueiden nimillä ja jopa maalaa laivat kyseisten joukkueiden väreillä.

Huviveneilijöille tämä tapa ja pakko nimetä laiva tarjoaa paitsi päänvaivaa myös väylän uskomattomalle luovuudelle. Kaikki ovat nähneet läheisen venesataman laiturissa rajattoman hauskoja paatti-päätteisiä veneitä kuten Seli Paatti, Sympaatti ja Empaatti. Rajansa leikkisyydelläkin, koska Sosiopaattia ja Psykopaattia ei kukaan tunnusta kohdanneensa vesillämme.

Veneiden nimeämishuumori ei jää myöskään maamme rajojen sisäpuolelle, tarina kertoo yhdysvaltalaisesta muskelijahdista nimeltään Wife Got The House (Vaimo sai talon). Toinen USA:laispursi taas on nimeltään Blood, Sweat, and Beers (Verta, hikeä ja oluita), ja kolmas The Wet Dream (Märkä uni).

Nyt emme kuitenkaan laske leikkiä, vaan kysymme, millaisia suomalaisten laivojen nimet olivat sata vuotta sitten. Anita Schybergson kiinnostui nimistä opiskellessaan semantiikkaa, hän havaitsi että kaikenlaiset nimet olivat yhteydessä siihen, mitä yhteiskunnassa muuten tapahtui. Onneksemme hän päätyi tutkimaan kaikista nimistöistä laivojen nimiä, sillä niitä ei juuri kukaan muu ole vielä tutkinut.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Rakentavaa kritiikkiä

|

Työelämän muutokset näkyvät vanhojen sanontojen uusissa tulkinnoissa. Ruumiillinen työ moninaisine apuvälineineen on nykyihmiselle yhä vieraampaa, ja tämä näkyy näihin työkaluihin perustuvien ilmausten merkitysten hapertumisena. Kuulijamme Simo lähetti näytteen tietokonelehti Mikro-PC:n alkuvuonna julkaisemasta jutusta, jonka otsikko kuului näin:

Uusiseelantilaiskoulu löi Microsoftille rukkaset kouraan.

Simo fundeeraa: ”Kun työmies panee rukkaset naulaan, hän lopettaa työnteon. Kun tyttö hylkää kosijansa ehdotukset, hän antaa tälle rukkaset. Uutisessa kerrotaan, miten uusiseelantilainen koulu on hylännyt Microsoftin palvelut ja turvautunut muihin järjestelmiin; siis antanut tietokonejätille rukkaset. Niinpä Mikro-PC:n toimittajan olisi hyvä ymmärtää, että jos kosija neidon kättä pyydettyään saa rukkaset, on parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lyödä rukkaset pöytään.”

Kauppalehti taas otsikoi helmikuussa näin:

Rakentajat hoi: remonttivehkeet naulaan.

Kuuntelijamme Jyväskylästä ihmettelee otsikon sanomaa: ”Luulin, että jutussa toppuutellaan ylikuumentunutta rakennusalaa hiljentämään tahtia, mutta tekstissä päinvastoin kehotettiin rakennusliikkeitä käynnistämään uutta asuntorakennusta hintakuplan välttämiseksi. Jos pörssiammattilaisten tarkoitus oli osua otsikolla naulan kantaan, he astuivat pahasti naulaan!”

Aristoteleen fraasirikoslautakunnan rakennustarkastaja on tiukkana ja käskee lehdet purkamaan tökerösti rakennetut rakenteet ja aloittamaan uutisten rakentamisen uudestaan kivijalasta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Eläimemme maalla ja merellä

|

Purjehduskieli on malliesimerkki tietyn alan ammatti- ja harrastusslangista, josta ulkopuolisen on vaikea saada tolkkua. Termit ovat muodostuneet vuosisatojen meret ylittävän kanssakäymisen aikana, vaikka usein sanan alkuperän voikin päätellä sanan ulkoasusta. Suomen vilkkaasta meriyhteydestä länteen kertoo se, että suurin osa purjehdusslangin sanoista tulee ruotsista, englannista ja hollannista.

Näin on purjehdusvälineiden laita, mutta kuulijanimimerkkimme Merenkyntökoneen kuljettaja kysyy, päteekö tämä myös ihmisiin kuten merikarhu ja maakrapu. Merikarhuhan on kokenut merenkävijä päinvastoin kuin maakrapu, joka mieluummin pitää jalkansa kuivalla maalla.

Kielitoimiston ystävällisellä sanakirja-avustuksella pääsemme näiden sanojen kanssa Itämerta pitkin vain ruotsiin saakka, jonka satamissa sjöbjörnit ja landkrabbit tunnetaan. Käännöslainat näistä sanoista löytyvät kirjallisuudestamme jo 1920-luvulta. Sitä aiemmin esimerkiksi Lönnrot jo tiesi maakravun, mutta vain eläimenä, Gecarcinus ruricolana. Merikarhut taas ovat olleet biologian kirjoissamme turkishylkeitä. Saksassa seilaamista kammoava maakrapu on Landratte eli maarotta ja englannissa merenkyntäjä merikarhu on sea dog eli merikoira.

Näin perinpohjaisten tutkimusten valossa on siis ilmeistä, että ihmisten kohdalla purjehdusslangi ei ole niin kansainvälistä vaan termit pysyttelevät oman kulttuuripiirin keskuudessa. Ei siis muuta kuin eläimellistä purjehduskesää kaikille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Isä ja äidit

|

Yksi suomalaisten juhlapäivien merkillisyyksistä on se, miksi sanassa äitienpäivä äiti on monikossa mutta isä sanassa isänpäivä yksikössä. Onko isä yksilöllisempi ja tärkeämpi kuin äiti?

Kielentutkija Matti Vilppula pohtii asiaa Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen internetsivuilla. Tietenkään omituisuudelle ei ole mitään konkreettista selitystä, mutta pari käytäntöä tukevaa näkökohtaa Vilppula tarjoaa.

Ensinnäkin äitienpäivää alettiin viettää Suomessa vuodesta 1919 lähtien, kun taas isänpäivä tuli meille vasta vuonna 1970. Ehkä monikko tuntui vuosisadan alussa paremmalta kuin vuosisadan lopulla.

Parhaiten Vilppulan selvitys osuu asian mahdolliseen ytimeen kysyessään, millä muulla tavoin päivien nimet voisi olla. Äidinpäivässä on suomalaisille ongelmallinen d-kirjain, joka varmaan muuttuisi puhekielessä t:ksi tai r:ksi. Isienpäivä taas viittaisi sanaan isi, joka tuo mieleen pikkulasten isukit. Muoto isäinpäivä taas on auttamattoman vanhahtava.

Yksikön ja monikon valinnassa on siis ilmeisesti sittenkin takana kielellinen peruste, vaikka lopputulos paneekin miettimään sukupuolten arvostusta. Joten ulos siitä poimimaan äideille kimppu leskenlehtiä äitienpäivän kunniaksi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Syndicate content