&nbsp; - Päivi Istala | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/taxonomy/term/42/0 Päivi Istala fi Sivut ovat muuttaneet | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/sivut_muuttaneet <p><FONT COLOR="RED">Ohjelman sivut ovat muuttaneet. </p> <p><a href="http://www.yle.fi/radio1/asia/paivi_istala/">Uudet sivut löytyvät täältä.</A><br /> </FONT></p> <p><BR /><br /> <BR /><br /> <BR /><br /> <BR /></p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/sivut_muuttaneet#comment Päivi Istala Tue, 15 Jun 2010 16:49:34 +0300 radio1 2297 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Kenet haluaisit tavata… | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/kenethaluaisittavata <p>Kesällä 1982 Tänään iltapäivällä –lähetyksessä Yleisradion rinnakkaisohjelmassa klo 14-16 oli sarja nimeltä Kenet haluaisit tavata? Pyysimme kuuntelijoita kirjoittamaan ja kertomaan, kenet he haluaisivat tavata ja miksi. Vastauksia tuli enemmän kuin odotimme, yli 800. </p> <p>Sen sijaan meitä toimituksessa ei yllättänyt se, että ylivoimaisesti suurin osa kirjoittaneista, noin 500, halusi tavata keväällä valitun uuden Tasavallan presidentin Mauno Koiviston ja/tai hänen puolisonsa Tellervon. Myös presidenttiparin tytärtä Assi Koivistoa kaipaili moni – ja olipa siellä<br /> presidenttiparin Santtu-koirakin mainittu nimeltä. </p> <p>Aie onnistui, toivomus täyttyi outokumpulaiselle eläkkeellä olevalle pankkivirkailijalle Elina Hyväriselle ja hänen Joensuussa asuvalle pojantyttärelleen Katjalle. Valinta ei ollut helppo. Muistelen, että Elina Hyvärisen valintaan vaikutti hänen kaunis käsialansa ja huolensa kotipaikkakuntansa työttömyysluvuista. Meitä oli Kultarantavierailulle Hyväristen kanssa menossa kaksi toimittajaa, TIP-ohjelman toimituspäällikkö Adolf Turakainen ja minä. Toimituspäällikkö Turakainen oli tietysti itseoikeutettu presidenttiohjelman tekijä – minä pääsin mukaan varmaan jonkun armon käydessä oikeudesta(!). Oli tietysti pläkkiselvää, että päällikkö määräsi minut nuoremmakseni käymään läpi koko tuon melkoisen kirjemäärän ja tekemään esitykset, kuka kenet tapaisi. Se oli melkoinen urakka, ja tein työtä käskettyä.</p> <p>Muistan, että valituiksi tulivat mm. rouva, joka halusi tavata kirjailija Paavo Rintalan, Tuupovaarasta oleva koulutyttö toiveenaan teatterikriitikko Jukka Kajavan tapaaminen, ja porilainen rouva ihanteenaan laulajatar Taru Valjakka Savonlinnan Oopperajuhlilla. Näistä kaksi viimeksi mainittua kuullaan maanantaiaamun ohjelmassani.</p> <p>Niin kuullaan toki myös osa vierailusta presidenttiparin luo Kultarantaan. Radioituna Kultaranta-ohjelma oli tietysti sarjan pisin, yli 55 minuuttia, eikä se kokonaan nyt maanantaiaamuun mahtuisikaan. Ohjelman tekovaiheessa kulissien taakse jäi muutamia asioita, joita itse ohjelmassa ei tietenkään ole, mutta jotka (toivottavasti ymmärrettävästi!) jäivät mieleeni – ne kun kirpaisivat tapahtuessaan aika tavalla. Kultarantavierailuun liittyi tietysti kaikenlaisia tarkistuksia tasavallan presidentin kanslian kanssa ja aikataulujen rukkaamista – miten ja milloin Hyväriset tulisivat Joensuun junalla ja miten siitä eteenpäin Naantaliin jne. Oma huolensa oli meidän ohjelman toimittajien, Turakaisen ja minun osuudessa. Sanomattakin oli selvää, että toimituspäällikkö Turakainen piti vierailua äärimmäisen tärkeänä, ja siihen piti myös sillä tavalla suhtautua.</p> <p>Minun osaltani automatkan aamu alkoi katastrofilla. Lähtöajaksi toimituspäällikkö oli määrännyt 8.30 - vaikka meidän piti olla Kultarannassa vasta niin, että kello 14 olisimme valmiina kartanopuiston terassilla. Olin yksinhuoltaja, minulla oli toimituksen pisin työmatka kolmella liikennevälineellä Vuosaaresta Pasilaan –ja juuri sinä aamuna nelivuotias tyttäreni sai oikkuilukohtauksen. Villatakin hän halusi napittaa itse ennen päiväkotiin menoa – siinä eivät äidin epätoivoiset hoputukset auttaneet… Saatuani tytön vihdoin päiväkotiin hain sitten ensin Hyväriset junalta ja kiirehdin Pasilaan. Myöhästyin neljä minuuttia. Toimituspäällikkö karjui tulipunaisena: ”Kuinka sinä kehtaat myöhästyä Tasavallan Presidentin luo vievän matkan alkamisajasta ??? !!!” Menin mykäksi. Tietysti tiesin, ettei meillä olisi Naantaliin ajossa mitään kiirettä – aikaa olisi runsaasti, vaikka lähtisimme vaikka tuntia myöhemmin. Ajatuksesta ei ollut apua. Työtoverit kertoivat jälkeenpäin, että olin valahtanut täysin kalpeaksi.</p> <p>Ajomatkan alku toimituspäällikön autolla sujui siis täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Minä päätin olla puhumatta ja päällikköä selvästikin hävetti, mutta anteeksi hän ei osannut pyytää. Hyvin hitaasti ja vähitellen siinä sitten jotenkin alettiin sanailla ja päästä normaaliin päiväjärjestykseen.</p> <p>Naantalissa olimme muistaakseni siinä jotain klo 11 maissa ja odottelimme sitten rantakahvilassa istuen, että kello mataisi lähemmäs 14:ta. Minua huvitti, mutta sitä ei passannut näyttää, kun koko asia oli niin Tärkeä.</p> <p>Sain sitten toimituspäälliköltä ohjeet ottaa mukana olevalla (omalla) kamerallani niin paljon kuin mahdollista sellaisia kuvia, joissa toimituspäällikkö Turakainen olisi yhdessä presidentin tai rouvan kanssa. Tein työtä käskettyä, kun sitten lopulta olimme päässeet Kultarannan terassille ja isäntäväen tervehtiminen aloitti iltapäivän mehuhetken. Tulos on kuultavissa maanantaiaamun ohjelman loppupuolella. Siellä ei kylläkään kuulu se, että otettuani kymmeniä kuvia Turakaisesta, presidentistä ja rouva Koivistosta pyysin toimituspäällikköä ottamaan sellaisen kuvan, jossa minä sitten todistettavasti olisin yhdessä presidenttiparin kanssa. Juuri sillä hetkellä toimituspäällikkö Turakaisen mielestä kuvia oli otettu tarpeeksi, niitä ei enää tarvittaisi.</p> <p>Niinpä minulla on tilaisuudesta muistona kuva, jossa näkyvät Kultarannan terassin portaat, linnanvouti Arimo Raeste, 8-vuotias Katja Hyvärinen ja minä. Mitä siitä nyt meteliä nostamaan, hyvä kun on sekin…</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/kenethaluaisittavata#comment Päivi Istala Thu, 10 Jun 2010 09:16:43 +0300 susah 2291 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Dario Fo ja muita teatterivelhoja | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/teatterivelhoja <p>Tampereen teatterikesä 1984 on jäänyt mieleeni – toivottavasti se siellä pysyykin..!</p> <p>Nykyään ei taida uskaltaa sanoa ”muistan ikäni kaiken” , kun uudet muistisairaudet ovat tulleet meitä uhkaamaan jo ennen vanhuuden vuosiakin. Mielelläni kyllä haluaisin muistaa elämäni loppuun saakka Suomen laajimman ja usein laadukkaimmankin teatterifestivaalin monet hienot vuodet korkeatasoisine esityksineen. Apuna minulla on Tampereen Teatterikesän yllättävä tuliainen elokuulta 1984. Se katsoo minua kotini seinältä commedia dell’ arte -hahmona<br /> – olisiko lähinnä Harlekiinin muodossa… </p> <p>Kerron kuvan tarinan. Elokuuksi –84 Tampereen Teatterikesän ikimuistettava toiminnanjohtaja Vivica Bandler oli onnistunut saamaan festivaalivieraiksi todella huimat alan ihmiset , näyttelijä-näytelmäkirjailija Dario Fo’n ja hänen vaimonsa, näyttelijä Franca Ramen. Tuomisinaan heillä oli<br /> monologinäytelmä (mikä laimea ilmaus, kun Dario Fo’sta on kysymys!) Mysteerio Buffo ja naisten elämää otsikolla Donna. Nämä nähtävänä kaikille teatterikesän onnekkaille lipunsaajille. Vivica Bandler oli esitysten lisäksi saanut vieraat pitämään kahden päivän kurssia suomalaiselle teatteriväelle. Paitsi lippunsa lunastaneet, varsinaiset onnen potkimat olimme siis me, jotka saimme ottaa osaa näiden kahden italialaisen teatteri-ihmisen ilotulituksenomaiseen koulutukseen, demonstraatioihin ja näyttelijäntaiteen käytännön esittelyyn.</p> <p>Kaksi päivää ulvoimme naurusta, älyn väläyksistä, näyttelijäntyön riemusta, pyyhimme milloin naurun, milloin pinnan alla muhivan sosiaalisen kauhunkin kyyneleitä – sekä Fo’n että Ramen<br /> näyttämöllisen farssitekniikan alla kun on aina pienen ihmisen puolustaminen, syrjityn tai köyhän puolelle asettuminen. Ja kun sen osaa, kuten nämä kaksi: nauruaaltojen keskellä katsoja yhtäkkiä tajuaa, mistä on kysymys, kun hintojen nousun rassaama työläispariskunta päättää ”Ei makseta! Ei makseta!”, eikä suostu maksamaan lähikaupassaan elintarvikkeista vaadittuja kiskurihintoja, vaan omat, kohtuullisiksi katsomansa hinnat. Mitä siitä seuraa, on nyt jo teatterihistoriaa…</p> <p>Näitten taiturillisten teatteriälykköjen anti suomalaiselle teatteriväelle oli todella unohtumaton – siitä todistavat maanantaiohjelmani haastateltavat, mm. Ritva ja Kalle Holmberg, Tytti Oittinen ja Suomen Dario Fo -ekspertti Vili Auvinen, viimeksi mainittu jo edesmennyt. </p> <p>Kun kurssi päättyi, jäi moni norkoilemaan italialaisten osaajien luo, kiittelemään, sanomaan jonkun täydestä sydämestä pursuavan kommentin. Viimeisiksi vuoroaan odottamaan jäimme me kaksi, Jukka Sipilä ja minä. Jukka kysäisi jotain. Vastaukseksi Dario Fo tarttui siniseen tussiin ja vetäisi muutamalla viivalla fläppitaululle kädet pään päällä heiluvan commedia dell’ arte – hahmon, se selittäisi parhaalla tavalla mitä maestro tarkoittaa. Jukka kuunteli ja katseli vastausta ja kysyi sitten, saisiko hän tuon Fo’n fläppitaulun ohuelle paperille piirtämän hahmon muistoksi. Tottakai, vastasi Dario Fo ja kysyi keskustelukumppaninsa nimeä. Jukan etunimi paperiin, alle ” Dario Fo 84 Tampere”. Harvoin olen Jukan, ohjaajan ja tutun koomikon kasvoja nähnyt niin aurinkoisina, vaikka monenlaisissa rooleissa hänen pyöreä naamansa olikin katsojia hauskuttanut. </p> <p>En halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Suorastaan kiihkeästi huudahdin: ”Minulle myös!”. Ja Dario Fo suostui, varmaan ehkä senkin vuoksi, ettei minun jälkeeni ollut enää ketään norkoamassa.<br /> Niin sain oman commedia dell’ arte –hahmoni minäkin, tietysti omistuksella ”Päivi / Dario Fo 84 Tampere”.</p> <p>Kuva on kehystettynä kotini seinällä. Nobel-palkinto Dario Fo’lle tuli vuosia myöhemmin, meidän mielestämme hän olisi ansainnut sen jo 80-luvulla. Aina kun katson hänen piirtämäänsä kuvaa seinälläni, muistan edesmenneen kollegan Jukka Sipilän ja toki myös elämän onnenkantamoisen… Ei sitä ihan joka tyypillä ole Nobel –kirjailijan tekemää kuvaa kotoisen olohuoneensa seinällä..!<br /> Eläköön se kesä – kertokoon jälkeenjäänyt äänite jotain sen hurmasta… </p> <p>(YLE Radio 1 maanantaina 7.6.2010 klo 9.05 - 10.00)</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/teatterivelhoja#comment Päivi Istala Sun, 06 Jun 2010 22:50:09 +0300 susah 2285 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Elokuvan tähtiä | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/elokuvan_tahtia <p>Mitä jää mieleen, kun ammatissaan pääsee tapaamaan ja haastattelemaan todellisia maailmantähtiä…?</p> <p>Olen aiemmassa blogissani tuonut esiin toimittajan ammattiin liittyviä ennakkokäsityksiä. Nykyään ammattiin hakeutuvat tuovat kerkeästi esiin näkemyksen ”kun saa tavata julkkiksia, kuuluisia ihmisiä”. Väitän, että tuo asia on vain ammatin oheistuote.<br /> Se on lisäarvoa, jolla ammatin arki silloin tällöin saa ylleen juhlavaa hohdetta. </p> <p>Näin kohdallani olen kokenut. Tuloksista kolme kuullaan maanantaiohjelmassani toukokuun viimeisenä – sen alaotsikkona on Elokuvan tähtiä. Tällä kertaa kronologia on käänteinen. Jane Fondan haastattelu on vuodelta 2006, Audrey Hepburnin vuodelta 1988 ja Andrzej Wajdan on tehty 1983, vain pari vuotta Puolan sotatilaan julistamisen jälkeen. </p> <p>Jane Fondan kohtaaminen oli itse asiassa jo toinen näkeminen. Olin nähnyt hänet YK:n naisten asemaa käsittelevässä maailmankonferenssissa Pekingissä yhtätoista vuotta aiemmin. Liu’uimme toistemme ohi valtavassa tungoksessa, enkä päässyt kysymään häneltä yhtään mitään, vaikka mikrofoni oli valmiina. Tilanteesta tuli lähinnä humoristinen, kun mietin, mitä sitten olisin häneltä siinä muka kysynyt: ”Oletteko te te, oletteko todellinen?” Onneksi kysymys jäi esittämättä, mietin jo silloin, mutta todellisessa tapaamisessamme maaliskuussa 2006 Helsingissä Jane Fonda yllätti minut. Hän oli täällä markkinoimassa omaelämäkertaansa ”Tähänastinen elämäni”. Kun kerroin tuosta Pekingin-tapauksesta, Jane Fonda tarttui asiaan ja kommentoi tuota tungoksessa kohtaamista todella syvälle menevällä tavalla. Avautui uusi näkökulma siihen, kuka ja millainen on maailmaluokan elokuvatähti. Jane Fonda ainakin on mutkaton, fiksu ja ajatteleva nainen, voisi sanoa vaikkapa loistava feminismin mannekiini. </p> <p>Ohjelman toinen tähti on jo edesmennyt Audrey Hepburn, nuoruuteni ihailtu jumalatar. Kaikki taskurahani menivät hänen ja toisen idolini Anthony Perkinsin kuvien jahtaamiseen. Ihailijavihkoistani tulikin tosi edustavia, oikeita filmografioita. En voinut silloin hurjimmissa unelmissanikaan kuvitella, että joskus tapaisin hänet, haastattelemisesta puhumattakaan. Niin vain kävi, kun Audrey Unicef-lähettiläänä vieraili Suomessa toukokuussa 1988. </p> <p>Otin tietysti mukaani tuon ihailijavihkon, ja kun haastatteluvuoroni sitten tuli, esittelyn jälkeen hönkäisin tuolle nuoruuden ihanteelle suorastaan jumaloineeni häntä nuoruuteni vuosina. Vastaus tuli salamannopeasti ja huumorilla: ”Ettekö sitten enää jumaloi?” Kontakti syntyi heti läheisenä, ja sain jopa tervetulotoivotuksen tähden Sveitsin-kotiin. Ajoissa en sinne sittemmin ehtinyt, vaan matka toteutui vasta Audrey Hepburnin kuoleman jälkeen. Kolme vuotta sitten Sveitsin-stipendiaattina kävin hänen haudallaan pienessä Tolochenazin kylässä Geneve-järven rannalla, vähän Lausannesta etelään.<br /> Siellä pienellä hautausmaalla, jota suuri tammi varjostaa, on Audreyn hauta. Paikasta näki, että siellä olivat vierailleet muutkin: vaatimatonta muistomerkkiä koristivat kukkien lisäksi erilaiset pyhimyksenkuvat, pienet ristit ja muistoesineet. Junalla Morgesin kaupungin kautta pääsee perille.</p> <p>Andrzej Wajdan, yhä vielä nyt yli 80-vuotiaana elokuvia tekevän suuruuden kohdalla tapaamispaikka oli Hotelli Helkan aula – siellä tehtiin korjaustöitä ja äänet kuuluvat nauhoituksessa… Vuosi oli 1983, Puolan lähivuosikymmenten vaikeasta sotatilan julistamisen vaiheesta oli kulunut tuskin kahta vuotta. Se leimasi haastattelua Puolan sodanjälkeisen elokuvan hienoimman mestarin kanssa. Wajda puhui hyvinkin avoimesti maansa tilanteesta ja siitä, miten hän ei juuri silloin päässyt tekemään elokuvia kotimaassaan. Elokuvamahdollisuus oli vain ulkomailla, ja niin ollen Wajda teki teatteria omalla vanhalla näyttämöllään. Suomeen odotettiin silloin hänen ranskalaiselle yhtiölle tekemäänsä elokuvaa Danton, kuvausta Ranskan vallankumouksen vaiheista, toisena päähenkilönä tietysti Robespierre. Oli pakko kysyä, löytyykö assosiaationa ajatus Walesasta Dantonina ja Jaruzelskista Robespierrenä – näin olivat keskieurooppalaiset kriitikot uumoilleet. Wajda kuitenkin kielsi suoran yhteyden – filmiä oli valmisteltu viisi vuotta – todelliset tapahtumat tulivat sitten elokuvan kertomuksen ja rakenteen päälle – sille ei voinut mitään…</p> <p>Muistojeni lippaaseen nämä kolme elokuvataivaan tähteä jäivät tuikkimaan valovoimaisina, kohtaamiset eivät mielestä haihdu. </p> <p>(YLE Radio 1 maanantaina 31.5.2010 klo 9.05 - 10.00.)</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/elokuvan_tahtia#comment Päivi Istala Sat, 29 May 2010 13:27:32 +0300 susah 2277 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Viikon taiteilijavieraita | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/viikon_taiteilijavieraita <p>Kun käy läpi noin neljänkymmenen vuoden aikana tekemiään radio-ohjelmia, joutuu ihmettelemään ainakin kahta asiaa. Miten paljon erilaista - vaikka mitä! - arkistoista löytyykään – ja miten muisti onkaan hauras, epäluotettava ja arvaamaton.</p> <p>Mikä sitten jää mieleen – jos muisti kerta näyttää poistavan ”tarpeetonta” painolastia jopa niin, että tekijä saattaa olla aivan huuli pyöreänä jonkun äänidokumentin tietojen edessä. Tehty on, mutta mitään muistikuvaa ei nouse mieleen… Mutta jos muistaa, millaisten ehtojen on täytyttävä?</p> <p>Olin Latvian Valmierassa pohjoismais-balttilaisessa naiskonferenssissa kesällä 1999. Siellä haastattelin Viron entistä sosiaaliministeriä Marju Lauristinia, joka hallitusvuosiensa jälkeen oli palannut Tarton yliopistoon opettamaan journalismia tuleville virolaistoimittajille. Marju Lauristin kertoi kyselystä, jonka hän oppilaidensa keskuudessa oli tehnyt, Kysymys kuului: Miksi halusit opiskella journalismia, miksi haluat toimittajaksi? Muistaakseni (ja toivottavasti muisti ei nyt petä!) lähes 90 prosenttia vastanneista selitti ammattitoivettaan kahdella asialla: kun toimittaja saa matkustella ja tavata kiinnostavia ihmisiä! Juu. Huh. Me, Lauristin ja minä . suunnilleen saman ikäluokan ihmisinä olimme jotensakin yllättyneitä, ehkä jopa kauhuissamme. Kumpikaan meistä ei olisi maininnut noita kahta asiaa ammatinvalintansa pohjaksi. Me halusimme muuttaa maailmaa, me halusimme vaikuttaa – se oli yhteinen ajatus nuorena, vaikka toinen meistä eli silloisen Neuvosto-Eestin vaikeissa oloissa, toinen K-kaupan Väiskin Suomessa. Ymmärsimme toki virolaisopiskelijoiden kaipuun matkustamiseen – se kun ei ollut ollut mahdollista ennen Viron vapautumista. Mutta silti – ja lisäksi ”kun saa tavata mielenkiintoisia ihmisiä…”. Kyllä vain – mutta se (kuten matkustelukin) oli ja on meidän mielestämme ammatin oheistuote – se tulee kylkiäisenä, se on ylimääräinen luontaisetu, jos ensin hoitaa tuon maailmanparannus- tontin. </p> <p>Toki mietimme silloin kaiken suhteellisuutta: eipä ole maailma meidän ponnisteluistamme juuri parantunut – joskus tuntuu pikemminkin päinvastaiselta. Samalla tulevat mieleen nuo ylimääräiset luontaisedut, ihmiset joiden kohtaamisen ammatti on mahdollistanut. Ehkä nuorten opiskelijoiden ajatus sentään haki jotenkin oikeaa ja aitoa asiaa…</p> <p>Toukokuun loppupuolen maanantaiaamun ohjelmaan tuli nyt kolme tällaista kiinnostavaa ihmistä: kuvanveistäjä Rauni Liukko, näytelmäkirjailija Lauri Kokkonen ja näyttelijä, akateemikkonimityksen saanut Eeva-Kaarina Volanen. </p> <p>Rauni Liukon huikeat lasikuituveistokset 70-luvun alun hyvinvointi- Suomessa, jonka ”hyvinvoinnin” silloin sangen mielellään varusti lainausmerkeillä. Niin Liukkokin. Hänen henkilögalleriansa kertoi vaikkapa päiväkotilapsista, nykyajan hoidokeista: joukko lasikuidusta tehtyjä lapsia kurahousuissa päiväkodin liekanarussa, jollakin roikkui kotiavain kaulassa, toinen imi peukaloa, kolmannella oli pissahätä, neljäs oli nostettu ostokärryihin… Samanlaisia lasikuitulapsia oli läheisellä hiekkalaatikolla leikkimässä, joku konttasi maassa ja joku toinen oli unohtunut rattaisiin istumaan keskelle kuralätäkköä. Vaunuissa istui vauva sotilaskypärä päässä. Lähellä olevat aikuiset eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään. Pelottavan todellista, tuttua ja arkista – elleivät kyseessä sattuneet olemaan lasikuituiset ihmishahmot. Tai toinen lasikuituihmisten kokoelma Helsingin Juhlaviikkojen Ruuhkaratikassa syyskesällä 1973: ratikka täynnä tuttua väkeä, jotka kuitenkin olemuksillaan ja ääneen kuultuine elämäntarinoineen kertoivat jotain syvempää, jotain todempaa kuin se arkipäivän elämä, jota kaikki elimme. </p> <p>Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt oli vuodelta 1969, mutta kantaesityksensä se sai vasta vuonna 1973 – sen verran ”kuumaa tavaraa” siihen sisältyi. Ruskie neitsyt oli aikansa kohuteos: se on näytelmä, jossa suoraan sanotaan suomalaisten olleen vuosina 1941-44 Itä-Karjalassa miehittäjinä - ja sitä ei 1970-luvun Suomessa kaikkien mielestä oikein olisi saanut sanoa. Mutta sanottiin kuitenkin, mm. Lauri Kokkosen, siellä itse olleen suulla. Minua on vuosien mittaan kovasti huvittanut jälkeentulevien valitus siitä, että jatkosodan aikaisen suomalaisen sotilas- tai siviilihallinnon tekemisistä ei ole kerrottu kansakunnalle rähmälläänolon ja pysähtyneisyyden vuosikymmeneksi nimitetyllä 1970-luvulla. Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Lauri Kokkonen puhui. Möly kyllä nousi nimenomaan siitä hänen näkemyksestään, että suomalaiset olivat väärillä ja vierailla veräjillä Itä-Karjalassa. Näytelmässä puhutaan aivan suoraan mm. siitä, että venäjänkielisiä paikallisia asukkaita siirrettiin suomalaisten rakentamiin keskitysleireihin, joita tosin ideologisen liudennuksen myötä nimitettiin siirtoleireiksi. Niissä kuoltiin nälkään ja tauteihin. Mm. näytelmän toinen päähenkilö. itäkarjalainen opettaja Klaudia joutuu tällaiselle leirille.</p> <p>Eeva-Kaarina Volanen taas oli useampaan kertaankin haastateltavanani. Hento mutta luja,<br /> osaava mutta vaatimaton, vahva mutta herkkä. Vuoden 1982 joulukuun haastattelu on tehty sen vuoksi, että aikakautensa johtava näyttelijä nimitettiin akateemikoksi. Hän ja runoilija Aale Tynni – myöhempi haastateltavani hänkin – olivat Suomen akatemian ensimmäiset naiset. Ja vuosi oli siis sentään jo 1982! Ja jotkut haastattelut toki jäävät mieleen – niistä muistaa atmosfäärinkin, tunnelman, vireen… Eeva–Kaarina Volasen haastattelu oli sellainen. Haastattelun teimme hänen työpaikallaan Suomen Kansallisteatterissa, sen niin sanotussa Morkussa eli alakerran ruokala-kahvilassa, joka silloin oli vielä vanhassa kuosissaan, nykyiseltä nimeltään siis vanha Morkku. Kansallisteatterin suuressa restauraatiossa joitakin vuosia sitten Morkku rakennettiin uuteen uskoon, eikä sitä punahämäräistä nurkkausta, jossa Eeva-Kaarina Volasen kanssa istuimme, enää ole.<br /> Miten tuo tuokio aution iltapäivähetken ja harjoitusten jälkeisessä tunnelmassa jäikin niin selkeästi mieleeni – tuntui kuin iso teatteritalo olisi ollut aivan tyhjä ja siellä sen uumenissa me kaksin upottavien samettisohvien hiljaisuudessa puhumassa hyvin, hyvin varovasti… </p> <p>Lupaan vielä muutaman mieleen jääneen haastateltavan pääsevän ääneen ennen kesäkuun loppua, jolloin tämä ohjelmasarja päättyy…</p> <p>(YLE Radio 1 maanantaina 24.5.2010 klo 9.05 - 10.00.)</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/viikon_taiteilijavieraita#comment Päivi Istala Fri, 21 May 2010 11:13:24 +0300 susah 2263 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Muistoja Pekingistä 1995 | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/peking_1995 <p>Onko siitä todella jo 15 vuotta, kun puheenaiheena oli Pekingissä järjestetty YK:n 4. naisten asemaa koskeva maailmankonferenssi elo-syyskuussa -95? Niin sanoo lahjomaton allakka – mutta mihin nuo 15 vuotta ovat hävinneet? Sitä voi ihmetellä… On jo olemassa parikymppisten sukupolvi, jolla ei ehkä ole mitään tietoa YK:n suurista konferensseista, joissa naisten asemaa kansainvälisesti parannettiin. Niissä tuotiin esiin niitä oikeudenloukkauksia, joita naisiin kohdistui ja kyllä kohdistuu edelleenkin - konferensseja asiasta vain ei enää pidetä.</p> <p>Omia muistoja Pekingin-konferenssista on monenlaisia. Jo matkan suunnitteluvaiheet ovat luku sinänsä: matkatoimistot olivat helisemässä, kun hotellivaraukset muuttuivat moneen kertaan, tapahtumapaikat vaihtuivat, välillä ei tiennyt, uskaltaako lähetä, kun ei majapaikasta ollut mitään tietoa, ei myöskään ohjelmasta… Oli hiukan ”kiinalainen juttu”…</p> <p>Kuitenkin – kun perille päästiin - tapahtuman värikkyys, naisten keskinäinen solidaarisuus, hauskat tapaamiset, mielenkiintoiset seminaarit ja keskustelut jäivät mieleen. Muistissa ovat aivan erityisesti Afrikan komeat, karismaattiset naiset kansallisasuineen – miten ylväästi he kantoivatkaan päähineitään ja pitkiä helmojaan! </p> <p>Myös itse Peking – tai Beijing - yllätti… Vastassa oli yllättävän moderni miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen. Valtavat hotellikolossit imivät sisäänsä konferenssin osanottajat – minäkin asuin 22. kerroksessa… Ehkä sen vuoksikin vierailu perinteellisen hutongin varrella olevassa teehuoneessa oli elämys: ryhmämme viihtyvyydestä vastasi tarjoiluhenkilökunnan lisäksi<br /> ihastuttava vanhoja kiinalaisinstrumentteja soittava bändi – tuli paikallisväriä ääninauhalle…</p> <p>Hutongit ovat kortteleita sisäpihoin, jotka taas ovat perätysten kapeiden kujien varrella. Pääkujat ovat leveämpiä . Esimerkiksi kattojen rakenteet ovat samoja kuin ikivanhoissa temppeleissä, vain vaatimattomia ja harmaita. Samanlaiset eläinkuviot vartioivat talojen kattosiivekkeitä kuin temppeleissäkin. Vanhoja rakennuksia kunnostettiin muuraamalla samoja kattotiilimalleja kuin satoja vuosia sitten, aina koristekuvioita myöten. Toki näkyi myös alueita, joilla puskutraktorit tekivät tehtäväänsä: vanhat hutongit saivat väistyä uuden pilvenpiirtäjä-Pekingin tieltä…<br /> Sääli. </p> <p>Erikseen ongelmia tuottivat studio-olosuhteet. Niistä ei etukäteen saanut mitään selvää – mutta ei kyllä juuri itse paikallakaan… Missä ja kenen kanssa montteerata nauhamateriaalinsa valmiiksi ohjelmaksi? Palvelualtis konferenssihenkilökunta hymyili ja toisteli sanoja ”yes, yes” – siinä taisi olla monen englanninkielen varasto… Minutkin neuvottiin puolen tunnin taksimatkan päähän – siellä olisi studio. Oli – mutta se oli tv-studio! Alkoi olla jo hätätilanne – ohjelman dead line vaani nurkan takana. Sain neuvon: ”Soita Willylle!” Soitin. Willy vastasi. Ihana Willy! Hän oli paikalle tuotetun YK-radion vetäjä, ja hän otti minut suojelukseensa. Tuli mukava kiinalainen äänitarkkailija työskentelemään kanssani. Hänen nimensä oli Hr – siis Hr, mutta hän puhui hyvää englantia. Opettelin lausumaan hänen nimensä – ja sitten yhteistyömme sujuikin mainiosti. Valmis Naisten tunti lähti sitten nauhana ensimmäisten palaajien mukana Pasilaan, ja tuli ulos ajallaan. Niin toimittiin vielä 1995. </p> <p>Yksi iso mokakin tapahtui – mainio tapaus, jota olin todistamassa ja josta olisi tullut Pekingistä tehtyjen konferenssiohjelmien todellinen helmi. Satuin eräänä aamuna paikalle juuri kun Helvi Sipilämme muutaman YK-virkahenkilön kanssa oli pyrkimässä erääseen konferenssikeskukseen. Osanottajatodistus eli kaulassa roikkuva ns. badge oli häneltä jäänyt hotelliin ja niinpä nuori kiinalaisnainen, ovivahti nosti kätensä eikä päästänyt Helviä rakennukseen. YK-virkailijat järkyttyivät ja korottivat ääntään: ”Ettekö te tunne HELVI SIPILÄÄ..?” Helvi ei ollut moksiskaan, hän päinvastoin sanoi: ”Tämä nuori nainen toimii aivan oikein, nämä ovat määräykset ja nyt lähdetään vain hotellista hakemaan minun ’kaulanauhaani’. ” Minulla tietysti nauhuri pyöri – tai niin luulin… Ojentelin mikrofoniani saadakseni varmasti koko kohtauksen nauhalle… Ja Helvi Sipilää nauratti… </p> <p>Minua ei sitten jälkeenpäin naurattanut yhtään! Oli käynyt kuten kiireessä käy: mikrofonin piuha oli siinä sohelluksessa osunut väärään reikään eikä nauhalle ollut tietysti tallentunut ääntäkään… Helvi Sipilä kyllä muisti tapauksen vuosikausia ja nauroi mokalleni kerta toisensa jälkeen … Se vasta olisi ollut upeaa kerrottavaa – oikea Peking-tarina n:o 1: Helvi Sipilä ei pääse YK-konferenssiin. Tekemättä siis jäi – ja tarinankin kerron nyt vasta.</p> <p>Lisää vastaavaa: eräänä päivänä yritin valtavassa tungoksessa päästä kuuntelemaan amerikkalaista näyttelijää Jane Fondaa, nuoruuden suosikkiani. Ihmismassan puristuksessa se ei onnistunut, ja niin olin myöhästyneenä tilanteessa, jossa Jane Fonda ison seurueen myötä purjehti vastaani suuresta salista johtavassa käytävässä. Minulla oli kyllä nauhuri päällä ja mikrofoni auki, mutta tilanne oli täysin toivoton, ei mitään mahdollisuutta edes kyynärpäätaktiikalla yrittää päästä lähemmäs kysymään jotain … Kysymään mitä? </p> <p>Sillä hetkellä kun liu’uimme toistemme ohi, minua alkoi huvittaa.. Mitä jos jotenkin onnistuisin pääsemään lähelle, mitä ehtisin kysyä? Ainoa mikä tuli mieleen ja minkä ehkä ehtisin siinä tilanteessa sanoa, oli kysymys: ”Are you you? Are you real? – Oletteko te te? Oletteko te todellinen?” Se pani nauramaan ääneen - tuntui tosi hupsulta. Ja niin, Jane Fondan seurueineen häipyessä nurkan taa, olin ihan tyytyväinen, etten tuota kysymystä hänelle päässyt esittämään.</p> <p>Se tilaisuus tuli sitten yli 10 vuotta myöhemmin, vuonna 2006 , jolloin Jane Fonda kävi Suomessa markkinoimassa elämäkertaansa. Haastattelin häntä silloin ja kerroin, että itse asiassa olemme nähneet tosiemme jo aikaisemmin, vaikkei hän sitä tiedä. Kerroin tuon pienen Peking-tapauksen, ja kyllä siinä sitten riemua riitti… Tilannekomiikan hallitsevana Jane Fonda nauroi täyttä kurkkua ja<br /> kehotti minua nipistämään itseään käsivarresta, minkä sitten teinkin. Todellinen oli, ihan oikea Jane Fonda…</p> <p>(YLE Radio 1 maanantaina 17.5.2010 klo 9.05 -10.00.)</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/peking_1995#comment Päivi Istala Thu, 13 May 2010 09:08:43 +0300 susah 2255 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Naiset ja tiedonvälitystäkö? | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/naiset_ja_tiedonvalitys+ <p>Minulla on teoria. En vain voi koskaan todistaa sitä oikeaksi. Olen vain ajatellut sitä noin 15 vuotta eikä kukaan ole pystynyt osoittamaan minulle, etteikö ajatuksessa voisi olla perää… </p> <p>Olen miettinyt, mistä syystä ja millä keinoin viime vuosina on jälleen esille ja pintaan nostettu, julkisuuden estraadeille tuomalla tuotu perinteinen glamour girl, ikiaikainen naisenkuva?</p> <p>Sen tunnusmerkkejä ovat vaikkapa puoliavoimet huulet, silmissä makuukamari-ilme, decolleté eli kaula-aukko taatusti niin avara ettei jää mitään arvailun varaan, kasvojen ilme säikähtänyt kuin kauriin näköisellä Julia Robertsilla ja asento apua pyytävä, 7-10 sentin korkkareilla kun et pakoon pääse… </p> <p>Mistä tämä kummallinen kuvatus uudestaan ilmestyi julkisiin tiloihin, bussipysäkeille, ilmoituksiin, meitä ympäröiviin mainoskuviin, lakanankokoisena tavaratalojen parvekkeilla tai ulkoseinillä roikkumaan? Mitä tarkoitusta tuo naiskuva palvelee?</p> <p>Väitän, että tämän naisenkuvan (-kuvatuksen?) piti olla jo ohitettu vaihe ainakin niinsanotuilla kehittyneillä länsimailla. Meillä oli ollut 60-70-luvun ja vielä 80-luvunkin tasa-arvoistava kehitysvaihe: naiset pääsivät vihdoinkin opiskelemaan ja työelämään ilman ihmettelyä. Suuri kysymys lasten päivähoidosta ajettiin vuosikausien työllä läpi eduskunnassa. Tulevaisuudessa näytti häämöttävän muutakin kuin vauvanriepuja ja kotitöitä, ja jopa muotigurut keksivät unisex-vaatteita sopimaan molemmille sukupuolille. Yliopistoihin ja korkeakouluihin saatiin oppiaineeksi naistutkimus, tosin ison taistelun tuloksena. Vitkalleen, mutta kuitenkin naisten asema työelämässä parani. </p> <p>Pidettiin itsestään selvänä, että nainen hankki itselleen koulutusta ja ammatin. Luulen, että monella ikäiselläni oli takanaan samanlainen kotimuisto kuin minullakin. Lahjakas, tarmokas ja aikaansaapa äiti, joka kuitenkaan ei päässyt niin sanotusti toteuttamaan lahjakkuuttaan ainakaan kodin seinien ulkopuolella – siitä piti lapsikatras huolen. Muistan ikäni äidin huokaisun: muista , että hankit itsellesi kunnon ammatin. Minä hankin kaksi.</p> <p>Naiset alkoivat siis (ainakin jossain ja jossain määrin!) olla ihmisiä, ihmisiä miesten rinnalla. Mutta mitä sitten tapahtui? Miksi esimerkiksi minulle tuollaiset 15 vuotta kertoo jotakin?</p> <p>Väitän seuraavaa: maailman naisliike sai ns. toiseen aaltoonsa voimaa kansainvälisesti niin, että esim. YK:ssa alkoi kehittyä ajatus naisten ihmisoikeuksista. Meidän Helvi Sipilällämme oli sen ajatuksen läpiviemisessä suuri ja ratkaiseva osuus. Naisten hyväksi tehty työ tuotiin maailman valtioiden käsittelyyn isoissa konferensseissa (Mexico City, Nairobi, Kööpenhamina ja sitten Peking), hitaasti mutta kuitenkin varmasti alkoi ajatus tasa-arvosta ihmisten, siis myös sukupuolten välillä tihkua läpi jähmettyneiden rakenteiden…</p> <p>Sitten tultiin vuoteen 1995 ja naisten asemaa käsittelevään konferenssiin Pekingiin. Kokoukseen oli valmistauduttu huolella niin maailman valtioiden kuin kansalaisjärjestöjenkin taholla. Pekingin kaksiviikkoinen elokuussa –95 oli mukanaolijoille todellinen elämys. Konferenssin päätavoite oli saada hyväksytyksi ns. 12 kohdan ohjelma, jossa maailman valtiot sitoutuisivat toimimaan naisten aseman korjaamiseksi tasa-arvoisempaan suuntaan.</p> <p>Vääntö Pekingissä ( ja viisi vuotta myöhemmin ns. Peking+5 –tarkasteluistunnossa ) oli melkoinen. Mieleeni ovat jääneet pitkälliset istunnot, joissa yritettiin taivutella milloin Sudania, milloin Vatikaania yhteisten tavoitteiden hyväksymiseen. Se onnistui sitten loppujen lopuksi, ja todennettiin vielä 5 vuotta myöhemmin New Yorkissa. Sen jälkeen ei ole kuulunut juuri mitään – tuntuu, että naiskysymykset on siirretty jonnekin mappiin Ö.</p> <p>Mitä sitten tapahtui, ei äkkiä vaan vähitellen, hivuttamalla..? Kaikkialta päälle tunkeva mainosmaailma, uudeksi toimijaksi tulleet markkinavoimat ja media alkoivat yhä enemmän rummuttaa esiin glamour girliä, tuota pin up –kuvastoihin jäänyttä (50-luvun?) rynnästyttöä, miesten katseen kohdetta, objektia. Yhtäkkiä hän oli ympärillä puoli-alastomana: bussipysäkkimainoksissa, lehdissä, mainoskuvissa, televisiossa, ja sitten jo katukuvassa. </p> <p>Yhtäkkiä ”keksittiin uudestaan” seksikkäät sukkanauhaliivit ja alusvaateideologiaakin hyödyntävät jenkkityyliset hääseremoniat. Yhä nuoremmat joutuivat uuden pukeutumistyylin pauloihin, äidit kamppailivat ”normaalivaatteiden” puolesta tytärtensä kanssa, lurexit siirtyivät illasta arkipäivän vaatetukseen. Julkinen tila alkoi käyttää aiemmin pornografian puolelle kuulunutta kuvastoa, ja sitä alettiin vähitellen pitää ”ihan tavallisena”. </p> <p>Olisiko niin, että Pekingin saavutukset naisten ihmisoikeuksien puolesta olisivat olleet jotenkin ”liikaa”? Kyllähän maailman sivu on tehty julkilausumia, solmittu sopimuksia, allekirjoitettu papereita – eikä niillä usein ole ollut merkitystä. Kuitenkin erityisesti kehitysmaiden naisia Pekingin konferenssin 12 kohdan toimintaohjelma on auttanut, he ovat niihin vedonneet enemmän kuin länsimaiset siskot. </p> <p>Kävikö sitten kuitenkin niin, että Pekingin paragrafit olivat liian vaarallisia – maailman naisten yksimielisyys liian uhkaavaa – markkinavoimille? Tässäkö avain naiskuvan muutokseen, jonka väitän nyt kestäneen noin 15 vuotta…?</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/naiset_ja_tiedonvalitys+#comment Päivi Istala Sat, 08 May 2010 17:08:58 +0300 susah 2251 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Mikael Karvajalan jäljissä – ja tuli Yö yli Euroopan | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/mikael_karvajalka <p>Onpas ollut elämyksiä – jos on ollut ennen, niin onpa nytkin… Tervetuloa jakamaan niitä kanssani… Alun perin piti tässä olla ihan muunlaista aihetta kuin nyt on, mutta elämä ja kohtalo päättivät toisin… ja niinpä mullistui tämäkin tarina.. </p> <p>Merkillisen viime viikon jälkeen ollaan täällä koti-Suomessa jälleen, näin voin sanoa monen kohtalotoverin keralla. Yhteisen nimenkin olemme saaneet, varsin korkealentoisesti nimitimme<br /> itseämme tuhkapakolaisiksi… </p> <p>Tuli Islannin tulivuori ja purkautui – ja siinä olimme, kaikki Euroopan matkalaiset nyyttiemme ja nyssäköittemme kanssa. Luonto näytti kyntensä – ja niin pysähtyi ilmaliikenne kokonaisessa maanosassa… Koittivat maa- ja vesiliikenteen rahastuspäivät – junat ja bussit täpötäynnä. Laivat samoin… </p> <p>Tänään kerron matkatovereitteni kanssa erästä tarinaa. –Olen yhden päivän Suomessa vietettyäni ymmärtänyt, että näitä tarinoita on tuhansia – eivätkä kaikki niistä ole vieläkään päättyneet, kun kaikki maailman turuilla olevat eivät ole vieläkään kotimaan kamaralle ennättäneet… </p> <p>Meidän joukkueemme pääsi Suomeen neljän ylimääräisen matkapäivän jälkeen… Joukkue oli ja on nimeltään Mika Waltari –seura. Sitä tietää istuneensa, kun bussimatka Sveitsin Zürichistä Tukholmaan kestää 26 tuntia ja sen päätyttyä sulloutuu täpötäyteen laivaan joka on matkalla Suomen Turkuun ja sieltä vielä tullaan uudella bussilla Helsinkiin. </p> <p>Mutta ennen kuin päästään matkakertomukseen, alustukseksi tarinan nuoruuden vuosilta:</p> <p>Tapahtui minulle merkitykselliseksi osoittautuneena vuonna 1970. Opiskelin Suomen Teatterikoulun korkeakouluosastossa ja yhtenä marraskuun päivänä sain teatterikoulun tunnille nyrkkipostissa seuraavansisältöisen viestin - pyydän anteeksi seuraavaa kielenkäyttöä, mutta siinä todellakin luki: </p> <p>”Päivi perkele! Mikael Karvajalka odottaa meitä asunnossaan Tunturikatu 13 A marraskuun 5. päivänä klo 14.00. Helsingin Puhelinyhdistys on ystävällisyydessään sulkenut puhelimeni maksamattoman laskun takia, joten et saa minua kiinni. Oletan, että sijaitset ko. päivänä kadulla asunnon edessä 10 minuuttia aikaisemmin. Terveisin Jomppa jumalauta!”</p> <p>Olin joskus tullut sanoneeksi ystävälleni Jorma Ojaharjulle, että olen aina halunnut tavata Mika Waltarin – ja nyt seisoin Teatterikoulun korkeakouluosaston aulassa Vallilan Sturenkadulla ja ihmettelin. Voi sitä Jomppaa – se oli muistanut haaveeni… Miten nyt?</p> <p>Olin 23-vuotias. Opiskelin teatteriohjaajaksi ja lukujärjestyksessä oli tuon keskiviikon kohdalla Jukka Jarvolan musiikkitunti. Jukan tunneilta ei juuri pinnattu, hän oli pidetty opettaja ja loistava pedagogi. En haluaisi lintsata, Jomppaa taas en nyt saisi kiinni kuin kapakkakierroksen kautta ja siihen ei minulla köyhänä teatteriopiskelijana olisi varaa. Waltarille soittaminen taas olisi täysin poissa laskuista – enhän voisi sanoa, ettei tuo päivä minulle sopisi. Marssin Jukan luo ja selitin tilanteen. Asia oli ilman muuta ja heti selvä.<br /> Totta kai menisin, kun Waltari kutsuu. </p> <p>Katsoin jälkeenpäin kurssini opetuspäiväkirjaa. Jukka oli siihen kaksoistuntinsa kohdalle merkinnyt tähden, sarakkeeseen nimeni ja merkinnän: ”Vierailulla Mika Waltarin luona.” </p> <p>Tuona päivänä siis tein matkaa Vallilasta Etu-Töölöön kohti Tunturikatu 13 A:ta. Minua jännitti, jännitti totisesti. Miten osaisin olla, osaisinko ollenkaan? Millaista olisi..? Mielikirjailijani, jonka tuotantoa olin lukenut varmaan 12-13-vuotiaasta lähtien – tapaisin hänet… Ihmeellistä. </p> <p>Ja tätä ihmettä olin nyt, näissä mietteissä marraskuun viidentenä vuonna 1970 menossa tapaamaan, jahka Jomppa nyt varmasti löytyisi Tunturikatu 13 A:n edustalta. Ja löytyi – niinpä täsmälleen oikeaan aikaan soitimme ovikelloa ensimmäisen kerroksen huoneiston ovella. Mika Waltari itse oli avaamassa ovea. ”Tervetuloa!”, ja kuvista näkemäni ystävälliset jo vanhenevan miehen silmät hymyilivät. Jomppa esitteli, ja minä varmaan niiasin. Waltari johdatti meidät eteisen käytävää pitkin keittiön vieressä olevaan pieneen huoneeseen, jossa oli televisio ja pöytäryhmä nojatuoleineen. Vasemmalle jäi leveä oviaukko olohuoneeseen. Sinne saattoi joskus salaa vilkuilla, sieltä seiniltä katselivat Eemu Myntit, Yrjö Saariset, Otto Mäkilät ja Aimo Kanervat.</p> <p>En varmasti muista 2-3-tuntisestä keskustelusta juuri mitään muuta kuin joitakin pieniä yksityiskohtia. Luultavasti sieluni lauloi kiitosveisua jossain mieleni ylängöillä, ja ruumiini nipisteli itseään: ”Onko tämä varmasti totta?” Kirjailijan selvitys alkutilanteessa jäi kuitenkin muistiin. Waltari selitti, että olisi mielellään tarjonnut konjakkia, ”mutta kun Marjatta ei ole tänään sillä tuulella..” Minä siihen totuudenmukaisesti vastaamaan, etten lainkaan pidä konjakista ja että minulla on vielä teatteriharjoitus samana iltana, ei se kävisikään. Waltari tuntui huokaavan helpotuksesta, ja vähän ajan kuluttua tuli Marjatta Waltari keittiöstä tarjottimen kanssa. Saimme kahvia ja viinereitä, hyvin maistuvaisia.</p> <p>Luultavasti puhuimme nuoruudesta ja kirjallisuudesta, taiteesta ja teatterista ja kaikesta siltä väliltä, sukupolvistakin puhuimme, hänen ja meidän, ja mitä nuoriso haluaa kun se ei voi elää kuten edellinen sukupolvi haluaisi… Minulla on se muistikuva että itse olin lähinnä kuunteluoppilaana, yleensä kerkeästä kielenkäytöstäni huolimatta. Jomppa taisi retevään tyylinsä johdatella keskustelua, jota Waltari sitten kommentoimalla täydensi. Ehkä me puhuimme Elämästä!</p> <p>Yhden keskustelunpätkän muistan. Se taisi lähteä juuri siitä, kun kerroin äidilläni olevasta Waltarin Runoja 1925-1945-bibliofiilikirjasta n:o 228. Luulen, että siitä kohdasta rupesimme puhumaan jotain kirjallisuuden ja lukuharrastuksen edistämisestä yleensä. Kirjallisissa piireissä liikkui vahvana tieto siitä, että Waltari taisi akateemikon palkastaan käyttää melkoisen osan ”nuoren suomalaisen kirjallisuuden edistämiseen”. Aiheeseen sisältyi tarina. Waltari kertoi osapuilleen näin:” Kuulkaa, kun minä olen vakuuttunut tämän Pekka Kejosen lahjakkuudesta, mutta Marjatta vähän joskus hermostuu, kun Pekka Kejonen on verrattain usein tuolla meidän ovemme takana. Mutta minä olen kehittänyt hyvän systeemin, joka toimii. Minä opin aika nopeasti tunnistamaan Pekka Kejosen tavan soittaa ovikelloa, ja niin minä menen ovelle, avaan sitä vain hieman ja työnnän välistä violetinvärisen setelin (tarkoittaa vanhaa 100 mk:n seteliä, ns. snellmania). Tämä on oikein hyvä järjestely kaikille osapuolille – ja minä olen varma, että Pekka Kejonen saa vielä valmiiksi suunnittelemansa teoksen Rullaluistelijan kuolema.” </p> <p>Saihan se Pekka, tosin vuosikymmenien jälkeen, mutta sai kumminkin. Kaipa siinä Waltarin snellmanneillakin oli osuutensa.</p> <p>Juuri muuta en keskustelusta muista –leijailin varmaan jossain ylemmissä ilmakerroksissa. Ihmeellistä oli kuunnella ja katsella ihmistä, jonka kynästä, kirjoituskoneesta ja mielikuvituksesta oli lähtenyt niin paljon sellaista, jota arvostin. </p> <p>Epäilemättä iltapäivän aikana sivuttiin myös sitä tilannetta, johon minä nuorena radiotoimittajana olin joutunut. Elin syksyäni aallonharjalla, halusin tai en. Luulen, että Waltarin kutsu liittyi siihen julkiseen kohuun jonka radio-ohjelmani Ristivetoa yhtäkkinen lopettaminen lokakuussa oli aiheuttanut. Jouduin olemaan lehtien sivuilla kauan, pilapiirtäjien ja kolumnistien kynsissä, kaikenlaisten kirjoittajien riepoteltavana.<br /> Tasavallan presidentti Urho Kekkonen lähetti minulle tukikirjeen puhujamatkaltaan YK:n yleiskokouksesta New Yorkissa. Se vuoti julkisuuteen ( ei niinkään minun kauttani), ja yhtenä kauheana aamuna Ilta-Sanomien etusivu huusi kuvien kanssa uutista:<br /> ”Kekkonen lähetti kirjeen Istalalle…” Se oli paha paikka – kirje oli yksityinen eikä siitä tiennyt alun perin kuin perheeni ja esimieheni Yleisradiossa. Tämän päivän mediaseksikkäästä tekstiviestittelyperspektiivistä tuo presidentin vuoden 1970 tukikannanotto vaikuttaa lievältä kuin vesivelli, mutta voin vakuuttaa, että Kekkosen tekemiset noteerattiin tiedotusvälineissä. (Jälkeenpäin sain tietää, että presidentti oli itse toimittanut tiedon kirjeestä julkisuuteen.)</p> <p>Kekkosen kannanotto puolestani oli esim. Aamulehden silloiselle päätoimittajalle Raino Vehmakselle niin liikaa, ettei hän sanonut uskovansa ko. kirjeen olemassaoloon lainkaan. Viestinnän professori Pertti Hemanus sitten todisti teoksessaan Reporadion nousu ja tuho nähneensä ko. kirjeen omin silmin. </p> <p>Se oli melkoista mylläkkää, eikä aina niin mukavaa kohteelleen. Käsitykseni on, että Mika Waltari tapaamalla minut halusi osoittaa myötätuntoaan. </p> <p>Kun sitten kahvit oli juotu, viinerit syöty ja keskustelut keskusteltu, tuli sopiva hetki tehdä lähtöä. Kiittelimme, siirryimme eteiseen. Waltari sanoi minulle jotenkin näin: ” Kun nämä julkisuuden laineet nyt käyvät Teidän ympärillänne näin kovin korkeina, niin minä toivotan Teille rohkeutta ja kestokykyä ottaa vastaan nämä Sallimuksen sohaisut.”<br /> Minä siihen jotensakin järkyttyneenä:” Kiitos… niin, kai on yritettävä kasvattaa niin paksu elefantinnahka, ettei sitä mikään kovasti koske. Kai minun sitä on yritettävä…”<br /> Se riitti. Waltari otti käteni molempiin käsiinsä, katsoi nätisti ja sanoi: ” Kuulkaas nyt, toimittaja - Tehän olette siellä teatterikoulussa – Teistähän tulee taiteilija… Se ei onnistu,<br /> se elefantinnahan kasvattaminen, minä voin vakuuttaa Teille. Minä olen vuosikymmeniä sitä yrittänyt, mutta voin kertoa: ei onnistu!” Siinä vaiheessa ulvoin jo ääneen, kyyneleet tippuivat Waltarien eteisen matolle ja Jomppa työnsi minut ulos ovesta käytävään ystävällisesti mutta jyrkästi.</p> <p>Sellainen oli vierailu Mika Waltarin luona. Kahden viikon kuluttua Jomppa soitti - oli ilmeisesti saanut puhelinlaskunsa maksetuksi. ”Mika soitti”, ilmoitti Jomppa.<br /> Minä tietysti kysymään, oliko tullut mitään kommentteja meidän vierailustamme. Oli.<br /> Mika Waltari oli sanonut:” Se oli oikein miellyttävä ihminen se toimittaja… Kaikkein mukavinta hänessä oli se, ettei hän edes yrittänyt vipata minulta mitään!”</p> <p>Voiko tuota waltarimaisemmin sanoa? </p> <p>Jälkinäytös tuli kuitenkin vielä parin viikon kuluttua. Äitini huomasi Suomen Kuvalehdessä Mika Waltarin uuden tekstin, runon jonka hän oli äskettäin lähettänyt julkaistavaksi. Se on tällainen:</p> <p>Sinä joka sallit ihmisen (1970)</p> <p>Sinä armahtavaisin<br /> laupias, joka<br /> sallit ihmisen.</p> <p>Enää tyydyn vain<br /> koko maailmaan.<br /> …<br /> …minä, joka kaiken ikäni olen taistellut vain<br /> väkivaltaa vastaan </p> <p>alan hitaasti, hyvin hitaasti olla valmis<br /> kypsynyt jopa väkivaltaan,<br /> jos se kerran on enää ainoa keino<br /> ja sinun tahtosi, ylhäisin.</p> <p>Siis: eikö ole parempi<br /> kerta heitolla<br /> pestä puhtaaksi koko maailma,<br /> jotta kerran ihmiskunnan pienet lapset<br /> saisivat nauraa ja hymyillä<br /> ilman pelkoa, nälkää, tauteja, auktoriteetteja.</p> <p>Unelmahan se vain on,<br /> mutta olen valmistautunut kun kerran<br /> kaikki alkaa jo olla ovella melkein<br /> kuin viittä vailla<br /> (ei ikinä itseni tähden, vaan maailman<br /> mielettömän kärsimyksen ja tuskan tähden)</p> <p>sinun valtakuntasi vihdoin.</p> <p>Tämä ainoa kotimaa,<br /> pieni maapallo sinun ikuisuudessasi<br /> joka silloin ehkä joskus voisi<br /> hymyillä avaruuteen.</p> <p>En tyydy enää vähempään.<br /> Ja tiedät itse parhaiten.</p> <p>Yhden ihmisäänen voi aina vaientaa<br /> liiankin helposti, kammottavan helposti,</p> <p>Mutta kokonaisen sukupolven ääntä<br /> ei voi vaientaa.<br /> Siksi:<br /> Nuoret ihmiset kaikissa, kaikissa maissa - </p> <p>Näin Mika Waltari tietääkseni viimeisessä runossaan… Hattu päästä tuollaisen kunnianosoituksen edessä…<br /> Siinä tarina vierailusta Mika Waltarin luona, kun ikää oli 23 ja sielu vereslihalla… Vaikka olin arvostanut Mika Waltarin tuotantoa jo 12-13-vuotiaasta saakka, nousi tuo kohtaaminen tietysti yhdeksi elämäni temppelihetkistä, sellaiseksi sen nimitin… Ymmärrätte varmaan, miten korkealle tuon rakastamani kirjailijan tuen tuossa elämäntilanteessa nostin… *<br /> Entä Mika Waltari-seuran matkakertomus huhtikuulta 2010 ? Sen saatte kuulla Yle Radio 1:sta maanantaina 26.4. klo 9.05. Ja Yle Puheesta saman viikon lauantaiuusintana klo 13.03.Tai noukkia kuunneltavaksenne Yle Areenasta seuraavan parin kuukauden ajan…</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/mikael_karvajalka#comment Päivi Istala Fri, 23 Apr 2010 23:31:52 +0300 susah 2227 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Inkerinsuomalaisia kohtaloita | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/inkerinsuomalaiset <p>Elämyksiä vuosikymmenten varrelta -sarjassa on nyt aihe, joka on sekä historiallinen että tämänpäiväinen. Aiheena ovat inkerinsuomalaisten kohtalot. 1990-luvun alussa Neuvostoliiton loppumisen jälkeen suomalaiset havahtuivat siihen, että valtiomme presidentti Mauno Koiviston suulla antoi itärajan takaa Suomeen pyrkiville Inkerinmaalla asuneille suomalaisille luvan palata isiensä ja äitiensä maille niin sanotun paluumuuttajan statuksen turvin. Stolbovan vuonna 1617 solmitun rauhan jälkeen aikanaan Kustaa Vaasan mahtikäskyllä Nevan suistoon asutettujen suomalaisten jälkeläiset saivat palata. Sen jälkeen on tapahtunut paljon - moni on palannut, rakentanut Suomeen uuden elämänsä, moni on myös jäänyt paikoilleen entisille asuinsijoilleen – kohtaloita on paljon. Parinkymmenen vuoden ajalta tiedetään onnistumisen elämyksiä, mutta myös niitä, joille tämä elämän ja kohtalon käänne ei ole merkinnyt uutta ja parempaa vaihetta.</p> <p>Minulle aukesi inkerinsuomalaisten historian uusi lehti juhannuksena 1989, jolloin matkustin ensin Leningradiin ja sitten sitä ympäröivälle Inkerinmaalle. Tarkoitus oli tallettaa ja dokumentoida juhannusjuhlat, joihin tällä historian kovin koettelemalla kansansirpaleella silloin oli sikäläisiltä viranomaisilta hellinnyt lupa ensi kertaa sitten 1920-luvun lopun. Valmistauduin mielestäni huolella, perehdyin inkeriläisten historiaan niin hyvin kun silloisten lähteiden perusteella saattoi, lähdin matkaan uteliaana – ja yllätyin kuitenkin. </p> <p>Oli kuin olisi tullut lapsuuteni 40-50-lukujen Suomeen… Pölisevät hiekkatiet, talojen nurkat irvistämässä, kattojenkin selkä oli monella kohdalla taittunut, villiintyneet kasvimaat ja pikku puutarhat tunkemassa läpi miten kuten pystyssä pysyvien aitojen… Jotakin tuttua, mutta kuitenkin niin outoa. Kun paikallisten inkerinsuomalaisten kanssa ajoimme laajojen kesannolle jääneiden peltoaukeiden vierustoja juhannusajan vaaleassa valossa, poimi silmä tuon tuostakin tien vierukselta savuavan läjän. Siinä saattoi olla savua puskeva, sytytetty autonrengas ja melkomoinen kasa kaikenlaista roskaa, siihen vain tienpenkalle heitettynä ja tuleen tuikattuna. Savut nousivat lakeudelta – ja inkeriläinen autokuski kohauttamassa olkapäitään: ”Paikallinen kaatopaikka…” </p> <p>Ja sitten ne juhannusjuhlat Kelton hiekkaisessa kumpuilevassa maisemassa! Ihmisiä satamäärin, uskomattomia kohtaamisia, joiden todistajana sain olla… ”Missä viimeks’ nähtiin?” ”Oliko leirillä vai vankilassa, Kamtsatkalla vai Vladivostokissa?” Kuoro lauloi ”Nouse Inkeri”, kanteelensoittajat tapailivat kauan sitten kuulumattomiin kuluneita säveliä, kokon virkaa tekevä nuotio savusi. Sen ympärillä naisten piiri pyörimässä ja ”Kalliolle kukkulalle” – ihan sillä vanhalla kansansävelellä… Välillä ”Iso musta kissa istui ikkunalaudalla .. ja Bingo oli sen nimi…” Joku lauloi muilta unohtunutta säveltä… </p> <p>Suomalaisten seurueiden matkabussit tyhjenivät: moni oli saanut viestin näistä ensimmäistä juhannusjuhlista sitten vuoden 1928 – vuosilukua muisteltiin vanhimpien ryhmässä… Tänne oli tultava. Tungoksessa törmään entiseen äidinkielenopettajaani Pirkko Huurtoon. Hänen sukujuurensa ovat täältä, Skuoritsan kylästä tuolta vähän etelämpää… Sinnekin matkani vie heti juhannuksen jälkeen. Siellä surullisena muistomerkkinä historian hävityksestä seisovat vielä kirkon seinät pystyssä – kattoa ei ole eikä lattiaa – alttarin paikalla kasvaa koivuja… </p> <p>Juhannuksen jumalanpalvelus entisellä Kelton kirkonmäellä . Koivut nousevat korkeuksiin siinä, missä kirkko joskus on sijainnut. Hautausmaa on kuin myllerrettyä peltoa – sen keskeltä ovat kulkeneet sota-ajan juoksuhaudat. Osa hautakivistä on kaatunut lappeelleen, toiset ovat puoliksi maan sisässä, jotkut miltei kokonaan hiekan peitossa… Vanhat mummot seisovat heinikossa ja odottavat pastoriaan, inkeriläisten nuorta pappia Arvo Survoa, jota myöhemmin haastattelen Kelton kedolla… Ja virrenveisuu voimistuu: ”Oi Herra jos ma matkamies maan..”</p> <p>Tunnelma on käsinkoskeltava, osin epätodellinen , osin kurkkua kuristava … Miten näiden ihmisten elämä on kulunut, missä ovat olleet kotikonnuilta poissa? Miten paljon on niitä, jotka eivät tänne asti jaksaneet, joiden viimeinen leposija on jossain tuntemattomassa mullassa?</p> <p>Tästä kaikesta tein vuoden 1989 Tapaninpäiväksi dokumentin inkerinsuomalaisista eilen ja tänään. Sen nimeksi tuli ”Kaikkien maiden ikkunoista näkyy vain kotimaa.” Dokumnetin alussa haastattelen mm. runoilija-akateemikko Aale Tynniä, joka oli kotoisin Inkerinmaalta ja paennut Suomeen vallankumoussotien melskeestä vanhempiensa kanssa 6-vuotiaana. Vuosiluvuksi merkittiin silloin 1919. </p> <p>Kelton juhannus 1989 muodostaa inkerinsuomalaisten kohtaloista kertovan ohjelman pääosan. Toinen osio on tuoreen tutkimuksen esittelyä. Inkerinsuomalainen filosofian tohtori Toivo Flink on saanut valmiiksi monivuotisen tutkimuksensa ”kotiin karkotettavaksi – Inkeriläisten palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944-1955.”</p> <p>(YLE Radio 1 maanantaina 19.4.2010 klo 9.05 - 10.00)</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/inkerinsuomalaiset#comment Päivi Istala Thu, 15 Apr 2010 14:44:11 +0300 susah 2215 at http://blogit.yleradio1.yle.fi Naisia kuvissa ja kuvien takana – Anna Kortelainen ja Minna Santakari | yle.fi | Arkistoitu http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/naisia_kuvissa_ja_kuvien_takana <p>Kevään uutuus on Ateneumissa avautunut näyttely Onerva ja kaupungin naiset - elämää, atmosfääriä, kuvia ja kirjoituksia naisten elämästä 1910-luvulla, siis sata vuotta sitten suuriruhtinaskunta Suomen pääkaupungissa Helsingissä. </p> <p>Ottamalla esiin isoisoäitiemme nuoruuden päivät ovat taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja lavastaja Minna Santakari tuoneet näkyville sen, mikä usein unohtuu: valokuvissa usein pönäköinä kameraan tuijottavat entisaikojen ihmiset ovat ajallaan olleet nuoria, eläväisiä ja toimivia – ja mitä tulee 1910-luvun suffragettisukupolveen, jo varsin itsenäisiä nuoria naisia. </p> <p>Minun osakseni tuli etsiä radiovuosieni tuotannosta vastaavuuksia, elämyksiä joiden myötä olin aiemmin kohdannut nämä mainiot naiset, Annan kuvataiteen puolelta ja Minnan elokuvan parista. Ja löytyi – ja nyt on alustukseksi kuultavana otteita kahdesta Moninainen-ohjelmasta 2000-luvun puolesta välistä. Vaikka ollaan radiossa, niistä löytyy erilaisia kuvia, ja sangen usein kuvissa on naisia: taiteilijattaria, elokuvatähtiä, näyttelijättäriä, mutta myös sairaalapotilaita, aikansa loveen lankeavia lääkäreiden esittelemiä ”tapauksia”. </p> <p>Vuonna 2004 ilmestyi teos nimeltä Anteeksi, asuuko neiti Töölössä? – elokuvakirja, joka perustui suomalaisen elokuvan kultaisten vuosien ns. still-kuviin eli valokuviin, joita otettiin kuvausten kestäessä niiden henkilöistä ja tapahtumapaikoista. Niissä otoksissa elää vanha Helsinki, näkyvät eri aikojen olohuoneet ja takapihat, niissä hengittää mennyt maailma aivan kuten L.Onerva ja kaupungin naiset -näyttelyssäkin. </p> <p>Asuuko neiti Töölössä?- kirjan nimi tulee kysymyksestä, jonka nuori mies saattoi esittää pääkaupunkilaisneitokaiselle saatillepääsytarkoituksessa… Haastattelin kirjan tekijöitä Outi Heiskasta ja Minna Santakaria helmikuun lopulla 2005. Siinä ohjelman ensimmäinen osio.</p> <p>Tuolloin alkoi kiihtyä perinteisten elokuvateattereiden alasajo, tuttuja ja tunnettuja leffapaikkoja lopetettiin, muutettiin ravintoloiksi, yökerhoiksi jne. Kunnianarvoisa Capitol Mannerheimintiellä, sittemmin Forum oli kiistelyn kohteena. Ehdin ohjelmassa jo todeta, että kansalaisten vetoomukset elokuvatoiminnan puolesta näyttivät hellyttävän ruotsinkielisen pääoman sydäntä: näytti siltä, että elokuvilla on keskeisellä paikalla olevassa kiinteistössä mahdollisuuksia jatkaa… </p> <p>Nyt tässä ohjelman uusintavaiheessa 2010 on sitten valittaen todettava, että vanhasta Capitol-elokuvateatterista, sittemmin Forum-leffateattereitten ryppäästä ei sitten kuitenkaan jäänyt kuin muisto vain – vaikka tuota äskeistä ohjelmaa tehdessä helmikuussa 2005 toiveet olivat vielä korkealla. Oi noita vanhojen oikeitten elokuvateattereitten ilmapiiriä ja olomuotoa - kaiho valtaa mielen kun niitä muistelee. Oikea elokuvateatteri ei ole paikka, jossa popcorn paukkuu ja limsapullonkorkit poksahtelevat - enkä ylipäänsä ymmärrä, miksi väki tulee elokuvateatteriin syömään. Olen aina luullut että sinne mennään katsomaan elokuvaa… Hmmm… niin sitä ihminen erehtyy… - Elokuvateatteri Capitolin paikalla on vuodesta 2008 toiminut yökerho, niin että se siitä…</p> <p>Mutta lisää naisia kuvissa ja kuvien takana… Taidehistorioitsija Anna Kortelaisen yksi tähän kokonaisuuteen sopiva haastattelu löytyi vuodelta 2006. Silloin Moninainen-ohjelman alaotsikkona oli Kohtauksia hysterian partaalta. Tuona vuonna maalis-huhtikuussa esitettiin nimellä Kohtauksia kunnianarvoisassa Lapinlahden sairaalassa erinäisiä naiskohtaloita, joista Anna Kortelainen oli kertonut kolme vuotta aiemmin teoksessaan Levoton nainen. Kirjan aiheena oli hysterian kulttuurihistoria, ilmiön, joka historiassa liimattiin kiinni nimenomaan naisiin - muistattehan nuo mm. 1800 -luvun kertomukset pyörtyilevistä naisista, raskasmielisistä naisista, hulluista naisista, jotka saivat hysteerisiä kohtauksia, jos eivät muuten saaneet tahtoaan läpi… Näinhän naisia määriteltiin … heidän tunteistaan tehtiin patologisia, heidän ihan terveet reaktionsa raivo, kritiikki, kapina, uhma nimettiin sairaalloisiksi… Lapinlahden sairaalan autenttisessa miljöössä olivat nämä muutamat naiskohtalot nähtävänä keväällä 2006… Esitys jäi mieleen ja muistikuva on vahva vieläkin …</p> <p>Ohjelman lopulla on vuorossa siis Onerva Lehtinen eli runoilija L.Onerva ja kaupungin naiset . Ateneumin 1910-lukua kuvaavassa näyttelyssä ovat silmien edessä 100 vuotta vanhat kaupunkinäkymät, taideteokset, kirjoitukset ja erilaiset ilmiöt heräävät eloon katsojien silmien edessä. Oppaaksi aikakauden atmosfääriin ovat näyttelyn tekijät Anna Kortelainen ja Minna Santakari nimenneet runoilijan, taidekriitikon ja aikansa enfant terriblen L.Onervan – hänen vaiheensa, moninaiset kulttuuritoimensa niin kirjoittamisen kuin kuvataiteenkin, jopa nuoren elokuvan alalla. Aloitin kierrokseni Ateneumissa Annan ja Minnan kanssa sieltä, missä isvossikka kutsuu katsojia ajelulle katonrajaan ja missä keisari Nikolai II vierailee 1910-luvun Helsingissä…</p> <p>(YLE Radio 1 maanantaina 12.3.2010 klo 9.05 - 10.00)</p> http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviistala/naisia_kuvissa_ja_kuvien_takana#comment Päivi Istala Fri, 09 Apr 2010 15:37:21 +0300 susah 2205 at http://blogit.yleradio1.yle.fi