Skip navigation.
Home

Miten koululiikuntaa pitäisi muuttaa?

En usko lapsuuden traumoihin. Siis niihin, joita ylipsykologisoituneessa vatvomiskulttuurissamme traumoiksi nimitetään. Jos jotain oikeasti kamalaa on tapahtunut, se aiheuttaa tietysti traumoja. Mutta, normaalit koulukiusaamiset tai ongelmat äitisuhteessa ovat kaikki suhteellisia ja riippuvat enemmän kokijan suhtautumisesta asiaan. Ainoa asia, josta minulla on traumoja, on koululiikunta.
Historia, pakkoruotsi ja fysiikka olivat kaikki mukavia aineita, mutta koulun pakkoliikuntatunnit aiheuttavat vieläkin kauhunsekaisia väristyksiä. Jos nyt saisin päättää, lintsaisin jokaiselta liikuntatunnilta. Mutta, silloin olin tunnollinen ja kärsin elinkautisen mittaisen liikuntahelvetin.

Tämä on ristiriidassa keskiverron koulukokemuksen mukaan. Tutkimusten mukaan 70-90-prosenttia peruskoulun käyneistä pitää liikuntatunteja mukavina. Liikunta saa oppilailta paremman arvosanan kuin koulu keskimäärin. Mutta, entä sitten me 10-30
prosenttia, joille liikunta oli vastenmielistä? Piitääkö meidän vain kärsiä siksi, että muut lapset nauttivat liikunnasta? En ollut mikään liikunnan vihaaja ennen koulua, pidin liikkumisesta esim. yksin hiihtämisestä tai juoksemisesta, mutta koulun joukkuepelit olivat vastenmielisiä. Muistan vieläkin kuinka minut valittiin aina viimeiseksi mukaan joukkueeseen. Ja ilmeisesti ihan syystä; en ole elämässäni koskaan tehnyt jääkiekko- tai jalkapallomaalia, vaikka pelasin molempia lajeja 12 vuotta koulun pakkoliikunnassa. Vasta viime vuosina olen tajunnut sen, että liikunta voi olla ihan kivaakin.

Tohtori Päivi Berg teki väitöskirjansa mielenkiintoisella tavalla; ei pelkästään haastattelemalla, vaan hyppäämäällä oikeasti yhdeksi lukukaudeksi seiskaluokkalaisten tyttöjen ja poikien liikuntatunneille. Vaikka suurin osa piti liikunnasta, myös tavalliseti nörtit ja pullukat löytyivät nykyliikuntatunneilta. Ja mikä kauheinta, joukkueenjakoa tehtiin edelleen samalla tavalla; etevimmät valitsivat joukkueet, kuten minun lapsuudessani niin, että huonoimmat jäivät aina viimeiseksi. Toinen haastateltavani Sami Kalaja taas on eri mieltä; hänen mielestään kilpailuhenkisestä liikunnasta on päästy nykykoulussa eroon, eikä ainakaan hänen koulussaan ole tällaista "kunujakoa". Sami Kalaja on jyväskyläläisen Kilpisen koulun rehtori ja liikunnanopettaja.

(YLE Radio 1 torstaina 9.05 - 10.00)

Eihän nyt

Tuskin kukaan rehtori myöntää että omassa koulussa toimitaan päin honkia, ei sen puoleen moni opettajakaan sitä myönnä. Tunnen vain muutaman opettajan joka myöntää että oma toimitamalli on huono, muut puolustelee toimintaansa. Olen seurannut sivusta kuinka lasten ja nuorten kiinnostus kuvataiteeseen nitistetään.

Kärsiä vai nauttia?

Kerroit kärsiväsi siitä, että sinut valittiin liikuntatunnilla joukkueeseen viimeisenä. Entäs ne, jotka tulevat valituksi ensimmäisten joukossa? mitä mielihyvää ja luottamuksen tunnetta he kokevatkaan. Itse koin historiat ja pakkoruotsit vastenmielisiksi enkä kokeissa pärjännyt kuin välttävästi. Liikuntatunnilla koin suunnatonta onnistumisen tunnetta kun olin poikkeuksetta ensimmäisten valittujen joukossa.

Jonkun täytyy olla viimeinen. Se kasvattaa luonnetta.

Luonnettapa hyvinkin

"Jonkun täytyy olla viimeinen. Se kasvattaa luonnetta."

Vai että liikuntatuntien tarkoitus onkin kasvattaa ihmisten luonnetta. Minä hölmö kun luulin tähän saakka, että ensisijainen tarkoitus olisikin huolehtia ihmisten peruskunnosta ja -terveydestä, tutustuttaa liikuntaan sekä innostaa siihen.

Mutta ilmeisesti liikuntatuntien tarkoitus onkin opettaa luusereille kovuutta ja taistelutahtoa, sekä iskostaa raaka kilpailumentaliteetti ihmiseen jo mahdollisimman nuorena?

Esimerkkisi muuten ei ole oikein pätevä. Jos koit ruotsit ja historiat vastenmielisiksi, niin et ilmeisesti kuitenkaan niillä tunneilla joutunut kenenkään luokkatoverisi väheksynnän kohteeksi opettajan hyväksynnällä? Tätähän liikuntatunneilla tämä joukkueen valitseminen on. Siinä luokkatoverit osoittavat toisilleen kuka on hyvä ja kuka huono, kuka taitava ja kuka surkea, ja opettaja katsoo tätä toimintaa hyväksyvästi päältä.

Jotta esimerkkisi ja vertauskohtasi olisi pätevä, pitäisi esim. historiantunnilla tai ruotsintunnilla olla myös niin, että oppilaat valitsevat toisia oppilaita paremmuusjärjestyksessä suorittamaan vaikkapa jotain tehtävää, joka olisi vielä kilpailuhenkinen.

Katsos se mitä yritän tässä sanoa on se, että jos opettaja tekisi joukkuejaon, niin se ei mielestäni ole niin paha, koska opettajaa voi aina selän takana haukkua puolueelliseksi ja lellikkien pitäjäksi. Mutta jos toiset oppilaat tekevät kerta toisensa jälkeen jaon, niin se melko konkreettisesti osoittaa ihmiselle hänen paikkansa toisten joukossa. Onko vertaistensa mielestä arvokas vai ei?

On varmasti muitakin tapoja suorittaa jako joukkueisiin kuin pelkästään tämä vanha tapa, jossa oppilaat valitsevat toisensa joukkueisiin.

Läskitkin liikkumaan suhteellisuudella

Tulos- ja nokkimisjärjestysmenettelyt antavat vahvistusta ja onnistumiskokemuksia periaatteessa vain oppilasjoukon motorisesti ja fyysisesti kehittyneimmälle kolmannekselle. Loput lapset turhautuvat - lihava liikkumaton kansa.
Onnistumisen ja menestymisen kokemuksia liikunnassa (kuten muussakin) voi lapsi saada, kun häntä ei verrata toisiin lapsiin vaan omiin aikaisempiin suorituksiinsa, kelpoisuuteensa. Jos ja kun ns. paremmuusjärjestys (nopein satasen juoksussa, parhaat hiihtäjät, korkeimmalle hyppääjä jne.)epävirallisena kuitenkin on kaikille saman ryhmän jäsenille on selvä,opettajan ylläpitämä virallinen parhaiden parantajien lista (leuanvedon parhaat parantajat)antaa antaa kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet olla listan kärjessä. (Ehkä kuitenkin jo ennestään kunnostautuneiden on vaikeampi päästä samoihin parantamistuloksiin kuin heikommasta lähtökohdasta.)Opettajaa tämä ei työllistä enempää kuin aiempikaan tuloslistaaminen - no ehkä hieman. Mutta listalla on (arvostelun vuoksi) myös hän, joka työnsi kuula 46 cm.
Välituntiliikunnan edellytykset pitäisi ottaa totiseen kehittämiseen: välituntilatuja, temppuilutelineitä, taitoratoja,jne.
Ymmärrän,että tämmöinen kaikkinaiseen liikkumiseen innostaminen hirvittää huippu-urheilijain etsijöitä ja kehittäjiä.
Vanha pedagogi

Joukkueisiin

Joukkuepelien inhoaminen lähtee juuri näistä koulun pelijoukkuevalinnoista =kapteeni valitsee ja joku/jotkut jännäävät jääkö taas viimeiseksi. Käytettyjä pehmennyksiä: pituusjärjestysrivissä jako kahteen, jako paidan värin perusteella, arpominen ehkä paras (puoluenauhat umpipussissa, josta jokainen nostaa oman värinsä/joukkueensa.
Vanha pedagogi

Kamalaa koululiikuntaa 80-luvulla

Ala-asteella en jostakin syystä tullut oikein toimeen opettajan kanssa. Hän opetti myös liikuntaa sekä tuntiaineita. Hän piti myös huolta siitä etten päässyt pesäpallojoukkueeseen ja laitatti minut pelaamaan aina vuotta nuorempien joukkoon. Muut ikäiseni pelasivat siis omassa joukkueessa.
Ylä-asteella opettaja osasi pilata jokaisen lajin. Pelattiin sitten jalkapalloa, koripalloa, jääkiekkoa niin jotenkin se oli aina tosi tyhmää. Kuitenkin olin harrastanut liikuntaa vapaa-ajallani. Lisäksi opettaja oli ihastunut voimisteluun eli liikuntanumero perustui notkeuteen. Olen niveliltäni en niin notkea joten sain numeroksi aina 6. Lisäksi hän piti huolen että kaikki tiesivät miten kankea voi ihminen olla. Tästä jäi niin syvä muisto että taistelen sen kanssa vielä yli 20 vuoden jälkeenkin. Muistan ikuisesti kun olin siellä liikuntasalin keskellä ja yritin saada käsiä lattiaan ja kaikki nauroivat opettaja mukaan lukien miten kankea voi joku olla! Enkä muuten ollut mikään läski vaan olin harrastanut juoksua pitkään, mutta kyllä se aika tehokkaasti loppui.

Koululiikunta

Olen 40-50 luvulla käynyt koulua.Vielä 5-6 v:na rakastin voimistelua;pääsin mm. lotus-asentoon.Tyttökoulu teki minusta urheilun vastustajan:Voikkatunnilla olimme laajassa piirissä,kun ope iski tahtia tamburiinilla:"Vaihtoaskel-hyppy,vaihtoaskel-hyppy,ympäri-ympäri-ympäri. -Aloin uudelleen harrastaa liikuntaa so.murtsikkahiihtoa lasteni ja lastenlasteni kanssa.Tennistä opettelin 52 v:na ja siitä on tullut koko suvun lajike.
Vanhin pojanpoikani oli 1 v:sta saakka kiinnostunut kirjoista.Kun kysyin häneltä,kouluvaiheessa,mitä hän tekee,kun muut pojat pelaavat lätkää ja futista.Ne eivät kuuluneet hänen intresseihinsä.Hän vastasi:"Kierrämme kenttää kaverini Eeron kanssa ja keskustelemme hobbiteista.Sitten vielä kysyin,mitä ihmettä hän muuta harrastaa,paitsi kirjoja.Vastaus:"Jalkapallon vihaamista".
Tämä samainen tyyppi,30 v. hiihtää, on Lapin hullu, missä myös tekee vaellusretkiä ja pelaa suvun tapaan tennistä, sekä harrastaa korealaista miekkailua.
Toinen pojanpoikani,16 v.,on hieno futis-ja tennispelaaja(mm.jatkuvassa valmennuksessa).Kuten ohjelmassa todettiin,tämä poika on luokkansa ykkösiä myös lukuaineissa.

Ainainen viimeinen joukkuejaossa

Ne rehtorit eivät tunnetustikaan ole kovin syvällisesti ajattelevia tyyppejä. Ja kun koulun tehtävä on arvostella oppilaat ja laittaa heidät numeraaliseen järjestykseen, koitui meikäläisenkin osaksi saada 70- ja 80-luvulla koululiikunnasta aina numero 6. Ehkäpä sen koululiikunnan pohjimmainen tehtävä on kasvattaa Suomen maalle urheilutähtiä, ja onnelliset ovat ne koulut, jotka ovat oppilaansa lopulta MM-mitalisteiksi saaneet!

Mutta sitten me huonot: yläaseteen liikunnanmaikkani sanoi joskus minulle, että hän mietti jalkapallokentällä minun käännöksistäni, että onkohan minulla jaloissa jokin vika. En halunnut ajatella asiaa sen pitemmälle, mutta onhan minulla sen jälkeen pehmytkudosreuma eli fibromyalgia diagnosoitu, ja se on varmasti vaikuttanut jo lapsena. Joidenkin on nyt hyvä sanoa, että no joo, sinulla on tuollainen sairaus, jota ei siihen aikaan satuttu tuntemaan. Mutta kyllä siinä on monet tuskat ja etenkin opettajilta ja vanhemmilta ivat ja pilkkanaurut saanut kokea niiden monen vuoden koulutaipaleen ajalta.

Jos on hyvä liikunnassa ei

Jos on hyvä liikunnassa ei tarkoita, että on hyvä myös muissa kouluaineissa. Mielestäni tämä saattaa koskea yksilölajin harrastajaa, mutta ei joukkuepelien harrastajaa. Miten paljon perää on leikkisässä kysymyksessä "Keiden jääkiekkoilijoiden älykkyysosamäärä on keskimääräisellä tasolla". No tietysti "kentällisen jääkiekkoilijoita".
Toivon mukaan myös sadistien opettajien aika liikuntatunneilla on ohi. Eivät pääse "virallisesti" kiusaamaan oppilaita.

Koulun viralliset kidutustunnit.

Omana peruskouluaikanani liikuntatunnit olivat niitä tunteja, jolloin kiusaaminen oli sallittua. Urheilulajit saattoivat vaihdella mutta sisältö oli sama joka kerta: nyrkkeilyä, ja nyrkkeilysäkkeinä olivat ne samat tyypit kerta toisensa jälkeen.

Liikunnasta ja koululiikunnasta

Koululiikunnalla on myöhäistä korjata vanhempien antamaa esimerkkiä. Autolla joka paikkaan liikkuvat vanhemmat joiden ainoa päivittäinen fyysinen suoritus on kantaa Prisman muovikassit farmariautoonsa ei anna hyviä lähtökohtia liikunnalliselle elämälle. Ja mikäli sattuu harrastamaan liikuntaa niin lapsien kanssa on mahdotonta liikkua tai sitten ne eivät pysy vauhdissa.

Tyypilliseen suomalaiseen tapaan syyttävä sormi osoittaa aina johonkin instituutioon; kouluun, päiväkotiin tai armeijaan. Omasta heimosta - tässä tapauksesta perheestä ei voi löytyä vikaa.

Miten sitten ne joita liikunta ei oikeasti kiinnosta? Miten ne joita eivät lukuaineet kiinnosta? Entä ne jotka eivät ole matemaattisesti lahjakkaita? Kuka on huolissaan heidän traumoistaan? Aina on joukko jolle mikään ei sovi. Tosin liikuntalajeja löytyy mitä erinäisimpiä aina miekkailusta kiireettömään vaeltamiseen, jolloin kokeiltavaa ainakin riittää.

Lapsen ja nuoren minäkuva on vielä keskeneräinen ja on herkkä vaikutteille. Lapsi tai nuori ei osaa hyväksyä sitä, että joku voisi olla häntä parempi jossain muussa ja hän taas toisessa asiassa. Koville se ottaa aina, jos on häviävässä joukkueessa tai ei osaa laskea murtoluvuilla oikein. Miksi lapsuuden fyysistä puolta tunnutaan aina korostavan kaikessa toiminnassa toisenlaisen älyllisen toiminnan sijaan?

Suuret laivat kääntyvät hitaasti. Siksi uusien toimintamallien ja käytäntöjen, kuten pelijakojen ja ohjaamisen vakiintuminen vie aikaa. Mitä sitten kun lapset tekevät jaon keskenään pihapeleissä? Miten jaot tehdään silloin? Tuleeko joku valituksi viimeisenä? Mistä nämä mallit tulevat - koulusta,tosi-tv:stä vai ihan luonnostaan?

Toisaalta nykyisillä koululiikuntatunneilla ei ehdi traumoja syntymään - koska tuntimäärä on niin vähäinen.

Pitääkö koululiikuntaa

Pitääkö koululiikuntaa muuttaa? Valtakunnallisella tasolla, tuskin mitenkään. Liikunta on tärkeä aine niin motorisen kuin fyysisen kehityksen kannalta. Tärkeää liikunnassa on onnistumisen kokeminen.

Koulun liikunnantuntien taso on pitkälti rinnastettavissa opettajan kykyyn olla tasapuolinen ja turvallinen.
Opettajan tulisi eliminoida mahdollisimman moni keino alistaa heikompia oppilaita, tästä esimerkkinä mainittu kunujako. Fyysinen koskemattomuus pitäisi olla tunneilla itsestäänselvyys, turvallinen ympäristö antaa mahdollisuuden itsetunnon kehittymiselle. Jos hidasta ja kömpelöä pelaajaa ollaan nälvimässä tai tönimässä liikuntatunneilla, niin se vain edistää huonommuuden tunnetta. Opettajan ammattitaidosta on suuri osa kiinni, olkoot aine mikä tahansa. Ei kuitenkaan pidä unohtaa vanhempien vastuuta kasvattajina, jos lapsen perustarpeet eivät tyydyty kotona, on koulussakin haastavampaa.

Koululiikuntaa tulee aina pyrkiä kehittämään, kuten muitakin aineita. Koulu on yhtä hyvä kuin sen opettajat ovat.

Pisa -koulun Potemkinin kulissit purettava

TKK:n proffat ja kantaupseerit tietävät, että koululaisten matemaattiset taidot ja yleiskunto ovat alentuneet Pisa -koulun ihanuudesta huolimatta.

Liikuntatunnit voitaisiin lakkauttaa, sillä ne eivät näy riittävän kunnon ylläpitoon ja liikuntaan vihkiytyneet harrastavat koulun ulkopuolella seuroissa.

Lakkauttaminen ei kuitenkaan käy, sillä kunnallisena laitoksena koulun tehtävänä on opettajien ja koulutoimenjohtajien työllistäminen sihteeristöineen.

Toinen vaihtoehto on liikuntatuntien sisällön muuttaminen. Ensinnäkin tulisi muodostaa tunnin halpaversio, minkä puitteissa harrastetaan ohjattua aerobicia tai vastavaa aerobista kuntoilua suurella joukolla, hyvällä säällä vaikka koko koulu kerrallaan. Tässä säästetyt määrärahat käytetään yksilölliseen kuntoseurantaan ja -ohjaukseen.

Lajeja ei koulussa ole syytä harrastaa, ne jääköön entisaikojen kansallistunteisen urheiluaatteen varaan. Tämähän pohjasi nuorisoon, joka hiihti, pyöräili tai käveli kouluun.

Jalkapallon tapaista joukkueurheilua voisi harrastaa, ei urheiluna, vaan sosiaalisena toimintana siten, että kukin pelaisi vuorollaan eri paikkoja ja oppisi tukemaan naapuriaan tämän kulloisessakin tehtävässä. Tässä Tuomaskin pääsisi tekemään maalin.

Koululiikunta yök!

Sitä jäin koulun poikien liikuntatunneilta ihmettelemään, miten joukkuepelipainotteisia tunnit olivat. 12-vuotta enkä muista juuri muuta tehdyn kuin pelatun sählyä, koripalloa, jalkapalloa ja jääkiekkoa. Suurelle enemmistölle se sopi ja pienelle vähemmistölle eli minulle se ei sopinut ja siksi liikuntanumeroni oli lähes aina viisi ja luokalle jättämisellä uhattiin, kun numeroni olisi kuulunut olla kuulemma neljä.

Sekin oli merkillistä, ettei passiivisuuteni innostanut ketään ottamaan selvää, mistä oli kysymys, lähettämään minnekään tai mitään. Harmistusta kyllä purettiin kaikkien taholta, jossa erityisesti kunnostautui nykyisin kuuluisa jääkiekkovalmentaja, jonka tekemisiä seurataan mediassa tarkkaan. Hänelle minä olin tyypillisimmin asshole. En usko, että hän minun oikeaa nimeäni koskaan muisti. Voi olla, että jääkiekkovalmennuksessa tuollainen kielenkäyttö on aivan arkipäivää, mutta minun mielestäni se pieni ero oli kuitenkin siinä, että minä olin paikalla siksi kun koululaitos pakotti enkä siksi, että olisin vapaaehtoisesti halunnut tai ollut kiinnostunut tarjolla olevasta sosiaalisesta kaaoksesta, johon en mitenkään tuntenut kyvylliseltä osallistumaan.

Uskoisin myös, että moni silloisista haukkujista ja kiusaajista putoaisi, jos tulisi kanssani polkupyöräilemään helteessä 130 kilometrin lenkin saariston jyrkkiin ylämäkiin, joita usein kesäisin teen, joten oliko tuo liikuntanumeroni viisi sitten jollakin tavalla kertova, ja jos oli niin mistä?

koordinaatiokyky missä olet

olen sama kirjoittaja kuin 25/3 16.27.

Luin aikuisena papereistani, että neuvolaiässä minulla on tutkittu silmä-käsi yhteistyön puutetta, suomeksi sanottuna sihti ei pelaa. Siitä en niin kovin tietoinen ollut kuitenkaan kouluaikana; ja pallopeleissä, joista jotkut nauttivat, ei kyllä ole nautinto oppilaalle jolla on kaksi näkymätöntä fysiologista vaivaa. Ihanat olivat koripalloviestit neljässä joukkueessa; joukkue johon minut valittiin, oli tietenkin ennalta määrätty häviämään. Minä yritin ja yritin sitä palloa koriin, ja kaikki muut joukkueet olivat jo valmiita ja odotettiin milloin minä sen pallon koriin saan. En tiedä, miksi yritystäni ei pyydetty keskeyttämään jo siinä vaiheessa, kun varmana tiedetään meidän joukkueemme häviävän. Ensimmäisen kerran se johti vakavaan masennuskohtaukseen. Toisessa tapauksessa kestin senkin kolhun kovalla psyykkisellä kunnollani, että kun sillä noin kolmannellakymmenennellä yrityksellä sain pallon koriin ja saavuin häviäjä-joukkueen jonon perään, niin ajattelin että no tämä on vain tätä.

Kaipa on aineita, jotka toisille ovat nautintoja mutta toisille päinvastoin. Eipä koulumaailma lapselta paljon kysele mielipiteitä, kaikki pannaan samaan pulkkaan ja samat on vaatimustasot.