PUNAORVOT VALKOISESSA SUOMESSA

"Ihmiset eivät oikein ymmärrä, mitä silloin keväällä 1918 tapahtui. Eikä ne hyväksy vieläkään punaorpoja. Oikeastaan en halua puhuakaan, koska kukaan ei käsitä sitä tuskaa, jota jouduimme kokemaan. En voi puhua omalla nimellä: ihmiset alkaisivat karsastaa ja muistella, että olen ollut huutolaislapsi ja punaorpo."

Elokuvan ohjaaja Rustanius kävi lukuisia tällaisia keskusteluja dokumentin tutkimus- ja suunnitteluvaiheessa.

Punaorpojen joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Vuosien 1918-1919 taitteessa satoja lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettaviksi. Monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan sijaiskoteihin. Kun Suomen valtio ryhtyi maksamaan kunnille puolet punaorpojen huollosta aiheutuneista kustannuksista, punaorpokoteja ryhdyttiin rakentamaan innolla. Kasvatus oli isänmaallista ja uskonnollista. Jämsässä Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys perusti tytöille punaorpokodin maalaistalon rakennukseen. Elokuvassa haastateltu Meeri Kytöoja sijoitettiin juuri tähän orpokotiin. Turun Lausteelle perustettiin kokonainen yhteisö, Orpola Oy.

Äitiensä luo jääneet lapset saivat köyhäinhuoltoavustusta. Punalesket eivät saaneet mitään. Jotkut heistä kävivät työssä. Ne, jotka eivät jostain syystä kyenneet ansiotyöhön tai eivät muuten saaneet työtä, saivat kunnalta avustusta mutta samalla he menettivät äänioikeutensa. Dokumenttielokuvan monet haastateltavat eivät muista saaneensa juuri nimeksikään avustuksia.

Useista punaleskien kirjeistä käy ilmi, ettei punaleskille tahdottu antaa työtä. He kuuluivat sinne minne miehensäkin. Äidit kuitenkin sinnittelivät lastensa kanssa. Dokumenttielokuvassa punaorvot muistelevatkin ihmetellen sitä, miten äiti selviytyi "sellaisen lapsikaartin kanssa".

Elokuvan tyyli on pelkistetty ja keskittyy henkilöihin. Punaorpojen kertomukset, olemus ja kasvojen piirteet viestittävät maamme historian yhdestä traagisimmasta ajanjaksosta ja syyttömien lasten kohtaloista 80 vuotta sitten ja sen jälkeen. Elokuvassa lähestytään tapahtumia lapsen näkökulmasta ja se kertoo selviytyjistä. Kuinka monta lasta uupuikaan matkalle ennen aikojaan? Virallinen historia on unohtanut punaorvot – nyt he saavat äänen.

Dokumenttielokuvassa on haastateltu kahtatoista punaorpoa. Heillä jokaisella on omanlaisensa elämänkaari.

John O. Virtanen s. 1916, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän loi menestyvän liikemiesuran vaimonsa kanssa. Heillä oli myös suuri panos suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Virtanen nimitettiin mm. konsuliksi. Hän on toiminut aktiivisesti Paavo Nurmen säätiössä.

Hugo Merisaari s. 1914 jäi Pohjanmaalle ja opiskeli myöhemmin teologiaa. Hän palasi pappina sijaiskotinsa maisemiin. Hän toimi vuosia Kurikan kirkkoherrana.

Meeri Kytöoja s. 1913 meni naimisiin ja hänen miehensä toimi kuljetusalalla. Viisinkertainen isoäiti muistaa erittäin hyvin oman lapsuutensa ajat punaorpokodissa.

Väinö Heikkinen s. 1917 pitää yhteyttä Sanginsuun lastenkotiin. Monelle siellä olleelle pojalle hänestä on tullut "isä". Hänestä tuli taitava taitovoimistelija. Hän esiintyi ahkerasti työväenliikkeen tilaisuuksissa. Taiteellisia harrastuksia hänellä on ollut vuosia ja kuvanveisto on lähellä hänen sydäntään. Hän on tehnyt lukuisia julkisia teoksia.

• Ohjaaja: Seppo Rustanius
• Tuotanto: YLE TV2 Dokumenttiprojekti, ILLUME OY