Elävä arkisto / Kulttuuri ja viihde / Teatterin ja tanssin tekijät / Suomen Kansallisooppera /

Näin syntyy ooppera

1967

HUOM: Valitettavasti palvelussa on hetkellinen tekninen häiriö. Kokeile ladata sivu hetken kuluttua uudelleen. Ohjeita. Jos käytät Elävää arkistoa ulkomaisessa verkossa saattaa kyseinen klippi olla sopimusehtojemme johdosta katseltavissa vain Suomessa, tällöin asiasta on maininta artikkelissa.

OBS: Tillfälligt tekniskt avbrott. Prova att ladda om sidan eller kom tillbaka om en stund. Tilläggsuppgifter. Om du använder Arkivet utanför Finland kan du kontrollera om klippet på grund av våra kontraktsvillkor endast är tillgängligt i Finland. Detta står i så fall i artikeln.

NOTE: Our service is experiencing temporary technical difficulties. We are sorry for the inconvenience, please try again after a while or try to refresh the page. Some videoclips are only available in Finland due to the terms of our agreements (possible limitations are mentioned in the article).

Näin syntyy ooppera 26.04.1967 | kesto: 36:23 (Video)

Vuonna 1967 valmistuneessa dokumentissa näemme, miten Alban Bergin musiikillisesti vaativa Wozzeck-ooppera taipui suomalaisittain. Päivän sana oli realismi.

Ralf Långbackan ohjaus nähtiin esimerkkinä Brecht-henkisestä realistisesta musiikkiteatterista.

"Oopperarealismi ei merkitse samaa kuin olla mahdollisimman luonnollinen näyttämöllä. Se on sitä, että kaikella mitä näyttämöllä tapahtuu täytyy olla realistinen pohja. Pois yleisnäyttelemisestä", Långbacka miettii.

Realistisuus näkyi myös lavasteissa. Jokaisen elementin tuli olla hyvin perusteltu.

Alban Bergin kolminäytöksinen ooppera valmistui jo vuonna 1921, mutta radikaalisuudessaan sitä voisi kuvitella huomattavasti nuoremmaksi.

Musiikillisesti kappale oli vaikea. Laulajilta vaadittiin "suurta musikaalisuutta ja äänellistä loistokkuutta", soittajilta puolestaan jokaiselta erikseen "kamarimusiikillista suhtautumista asiaan". "Tässä kappaleessa on oma systeeminsä", kapellimestari Ulf Söderblom pohtii.

Kokonaisvaltainen produktio täytti tekijöidensä ajatukset myös vapaa-ajalla.

"Kyllä ystävät varmaan luulevat, etten halua heitä tunteakaan. Mutta tämä musiikki, tämä ottaa ihmisen niin kokonaan", miettii naissolisti Eini Liukko-Vaara.

"Hohhoh. Kyllä tää oopperalaulajan työ on sentään aika vaikeaa. Parempi ois kun ois mennyt Pihtiputaalle kanttoriksi", tokaisee miessolisti Harri Nikkonen.

Teksti: Petra Himberg