Kohtalon ironialta tuntuu jälkikäteen se, että kirjailija Irma Kerppola-Sirola on vuosien varrella lähes kaikissa kirjoissaan tavalla tai toisella pohtinut kuolemaa, jopa itsemurhaa.

Kuolema on tullut tutuksi myös lääkärin työssä. Kroonikkosairaalassa hän istui monen kuolinvuoteen ääressä ja näki, miten epädramaattisesti vanha ja väsynyt ihminen ylitti kuoleman rajan.

Mutta kun oma poika, kirjailija Harri Sirola kuoli oman käden kautta, Irma Kerppola-Sirolan maailma järkkyi lopullisesti. Äidin sydän särkyi eikä enää koskaan palaa ennalleen.

Harri Sirola kirjoitti itse ennen kuolemaansa vaikeasta sairaudestaan, maanisdepressiivisyydestä, jonka taudinkuvaan itsetuhoisuus kuuluu. Hän oli pitkiä jaksoja sairaalassa, sai sähköhoitoa ja erilaista psyykenlääkitystä, mutta depressio palasi aina uudestaan lyhyiden hyvien jaksojen jälkeen.

Irma Kerppola-Sirolan oma äiti sairastui samaan tautiin, kun tytär oli alle 6-vuotias. Vuosien aikana tytär oppi kantamaan vastuuta myös äitinsä elämästä, vaikka muut aikuiset aluksi yrittivät säästää lasta sairauden yksityiskohdilta. Maanisdepressiivisyys tuntuukin jossain määrin peritytyvän sukupolvelta toiselle.

Punaisen langan haastattelussa Irma Kerppola-Sirola kertoo omasta suhteestaan suruun ja oman lapsen kuolemaan, mutta pohtii myös yleisemmällä tasolla eri uskontojen suhdetta kuolemanjälkeiseen elämään. Ikuinen etsijä jatkaa etsimistään eikä toistaiseksi ole löytänyt omaa uskoaan monien filosofioiden joukosta.

Oman lapsen kuoltua ainoa asia, joka lohduttaa, ovat muistot.

AVAINSANAT: avuttomuus, haastattelut, hyväksyminen, itsemurha, itsetuho, kaksisuuntainen mielialahäiriö, keskustelut, kirjailijat, lapset, masennus, menetys, mielenterveys, mielenterveysongelmat, mielenterveystyö, psykiatria, suru, surutyö, äidit

Anna palautetta sivun sisällöstä