Ouluun syntyi sotien jälkeen vilkas paikallinen kulttuuri- ja taide-elämä. Sitä elävöitti jo ennen sotia perustettu Merikoskikerho, joka järjesti keskusteluja ja taidepäiviä.

Yliopisto toi tullessaan uudenlaista väkeä. Syntyi vastakkainasettelu vanhakantaisen ja uuden ajattelun välillä. Ajatussuuntien välillä käytiin näkyviä taisteluita, joita johtivat värikkäät yksilöt.

Aatto Hukkanen (1918-1988) oli yksi itseoppineista taiteilijoista, joka näkyi ja kuului. Hän oli sotajalalla kaupungin virallista taidepolitiikkaa vastaan, olipa kyse taidemuseon hankinnoista tai taidearvostelijoista - tai "arvailijoista", kuten hän näitä kutsui.

Venenikkari, mökinrakentaja ja maalari kutsui itseään milloin Kapina-Hukkaseksi, milloin Susi-Hukkaseksi tai tyttökauppiaaksi. Hukkanen oli laivuri ja kirvesmies ammatiltaan kunnes löysi itsestään taiteilijan.

Taiteilijan ammattia hän alkoi toteuttaa sataprosenttisesti. Hän opetteli piirustusta työväenopistossa ja hengaili vanhan, arvostetun taiteilija Paavo Leinosen tai Olli Seppäsen seurassa. Heiltä hän imi niin ammatillista osaamista kuin täydellistä riippumattomuutta.

"Taiteilija voi mennä yhtälailla niin kirkkoon kuin kapakkaankin, mutta hän ei jää sinne", Hukkanen sanoi. Hän keräsi ympärilleen itseoppineita taiteilijoita perustaen vuonna 1962 Joulukuun ryhmän, joka esiintyi ahkerasti näyttelyillään.

Ihailemansa Paul Gauguinin tapaan Hukkanen jätti perheensä ja alkoi maalata kaupungin tyttöjä. Karkean ulkoisen olemuksen sisällä piili herrasmies, ja naiset tulivat mielellään hänen malleikseen.

Hukkanen maalasi mallista luomaansa mielikuvaa selin tähän. Vain välillä hän kääntyi katsomaan mallia yrittäen ymmärtää tämän sisäistä kauneutta.

Teksti: Eeli Aalto & Jukka Lindfors

AVAINSANAT: ammatinvalinta, boheemit, dokumenttiohjelmat, kuvataiteilijat, naiset, Oulu, Pohjois-Pohjanmaa, pohjoispohjalaiset, taidemaalarit, toisinajattelijat

Anna palautetta sivun sisällöstä