Tutsit ovat perinteisesti pitäneet valtaa ruandalaisessa yhteiskunnassa. Heidän elinkeinonsa on alun perin ollut karjanpito, kun taas hutut ovat olleet maanviljelijöitä. Hutut ovat kuitenkin aina olleet enemmistönä, lähes 90 prosenttia maan väestöstä koostuu heistä.

Kahtiajakoa rohkaisi myös belgialainen siirtomaahallinto, joka nosti tutsit maan johtoon. Belgian ja Ranskan osuutta kansanmurhan tapahtumiin ja varsinkin kyvyttömyyttä niiden estämiseen on kritisoitu paljon.

Kansanmurhan alkusysäyksenä toimi lentokoneonnettomuus, jossa kuolivat sekä Ruandan että naapurimaan Burundin hutu-presidentit. Lentokone oli ammuttu alas, mutta tekijöitä ei varmuudella tiedetä.

100 päivän ajan ihmisiä tapettiin pääasiassa heimon perusteella, mutta myös muista syistä. Tutseja suojelleet tai muuten ”puhdistusta” vastustaneet hutut olivat toinen suuri kansanmurhan aikaan kärsinyt joukko.

Tappamisia yllytettiin paikallisen radioaseman lähetyksissä, joissa tutseja kutsuttiin torakoiksi ja heidän tappamisekseen annettiin yksityiskohtaisia ohjeita.

Kansainväliset tahot eivät juuri reagoineet tapahtumiin, ja varsinkin YK:n kyvyttömyyttä rauhanpuolustukseen on myöhemmin suomittu kovin sanoin. Osasyynä tähän oli joukkojen lähettämistä ahkerimmin vastustanut USA.

Muutamia sankareitakin kansanmurhan keskellä oli. Tällaisina on tunnetusti pidetty ainakin hotelliinsa tuhansia pelastanutta Paul Rusespaginaa ja YK:n Ruandassa olletia pieniä joukkoja komentanutta Roméo Dallairea. Kumpikin heistä on kansanmurhan jälkeen tehnyt paljon töitä jälkipyykin selvittelyn ja vastaavien tapahtumien estämisen puolesta.

Heidän vaiheistaan kertoo myös suursuosion saanut elokuva Hotelli Ruanda. Ohessa on Rusespaginan haastattelu.

Teksti: Aino Tanhua

AVAINSANAT: Afrikka, heimot, hotellit, hutut, ihmisyys, kansanmurha, kansanmurhat, Kigali, Romeo Dallaire, Ruanda, Rwanda, tutsit, väkivalta

Anna palautetta sivun sisällöstä