Elävä arkisto / Kotimaa / Suomi sodassa / Jatkosodan alkuvaihe 1941-1942 /

Itä-Karjalaa suomalaistettiin kouluin ja keskitysleirein

1941-1944

HUOM: Valitettavasti palvelussa on hetkellinen tekninen häiriö. Kokeile ladata sivu hetken kuluttua uudelleen. Ohjeita. Jos käytät Elävää arkistoa ulkomaisessa verkossa saattaa kyseinen klippi olla sopimusehtojemme johdosta katseltavissa vain Suomessa, tällöin asiasta on maininta artikkelissa.

OBS: Tillfälligt tekniskt avbrott. Prova att ladda om sidan eller kom tillbaka om en stund. Tilläggsuppgifter. Om du använder Arkivet utanför Finland kan du kontrollera om klippet på grund av våra kontraktsvillkor endast är tillgängligt i Finland. Detta står i så fall i artikeln.

NOTE: Our service is experiencing temporary technical difficulties. We are sorry for the inconvenience, please try again after a while or try to refresh the page. Some videoclips are only available in Finland due to the terms of our agreements (possible limitations are mentioned in the article).

Itä-Karjalan kysymys Suomen historiassa 27.02.1969 | kesto: 28:29 (Audio)
Itä-Karjalan miehitys 1960-luvun näkökulmasta 01.08.1967 | kesto: 21:46 (Audio)
Suomen miehityshallinnon arvostelua 22.02.1989 | kesto: 23:29 (Audio)
Näytelmä Ruskie neitsyt kertoi miehitysajasta 18.03.1972 | kesto: 11:00 (Audio)
Kansatieteilijät Itä-Karjalaa valtaamassa 04.05.2006 | kesto: 21:43 (Audio)
Oikeudenkäyttö siviilejä ja sotilaita kohtaan 02.12.2003 | kesto: 39:11 (Audio)

Itä-Karjalan liittämistä Suomeen kaavailtiin jo ennen jatkosodan alkamista. Suomalainen miehityshallinto harjoitti etnistä syrjintää, joka teki alueen venäläisväestöstä alemman luokan kansalaisia.

Ajatus kielisukulaiskansojen yhteenkuuluvuudesta oli virinnyt jo 1800-luvun kansallisromantiikan myötä. Itä-Karjalassa 1920-luvun alussa käytyjen heimosotien jälkeen sitä alkoi vaalia Akateeminen Karjala-Seura. Juuri AKS:lla oli merkittävä osa vuonna 1941 pystytetyssä Itä-Karjalan sotilashallinnossa (ks. leike 1).

Jatkosodan alussa vallatun alueen väestö jaettiin "kansalliseen" (suomensukuiseen) ja "epäkansalliseen" ainekseen. Tuhansittain venäjänkielisiä asukkaita koottiin keskitysleireihin marsalkka Mannerheimin jo heinäkuun alussa 1941 antaman määräyksen mukaisesti. Monille seuraukset olivat kohtalokkaat.

Joukkovangitsemisia perusteltiin yhtäältä venäläisväestön omalla turvallisuudella, toisaalta vaaralla, että joukossa oli partisaaneja. Kokoamisleirit palvelivat kuitenkin myös miehityshallinnon kaavailuja, joissa tähdättiin alueen ”puhdistamiseen vieraasta aineksesta”. Vielä alkuvaiheessa suunnitelmissa oli epäkansallisen väestön siirtäminen muualle osittain tai kokonaan ja sen korvaaminen suomalaisella ja inkeriläisellä uudisasutuksella.

Vapaaksi jääneet tai leireiltä päässeet venäjänkielisetkin olivat syrjityssä asemassa. Heidät siirrettiin asumaan erilleen suomensukuisista, heidän liikkumistaan rajoitettiin, he kärsivät heikommasta elintarvike- ja terveydenhuollosta, ja viljelypalstojen jaossa suosittiin "kansallisia". Kouluja oli aluksi tarjolla vain suomensukuisille.

Koulujen harjoittaman nuorisokasvatuksen toivottiin takaavan Karjalan kansan saumattoman liittymisen ”emämaahan”. Suomalaistamistoimiin kuuluivat myös mm. vapautusjuhlat, propagandakokoukset ja suomenkieliset radiolähetykset, paikannimien suomentaminen ja suositukset "kansallisten" etunimien käyttämisestä lapsia ristittäessä. Uskonnollisen kasvatuksen saralla kilpailivat ja kiistelivät keskenään ortodoksit ja luterilaiset.

Itä-Karjalan miehitysajasta ja varsinkaan sen rumista puolista ei sotien jälkeisessä Suomessa elämöity. Asiaa käsittelevät tutkimukset ovat myöhemminkin nostattaneet voimakkaita tunteita.

Eero Taivalsaari korosti vuonna 1967 tekemässään radio-ohjelmassa suomalaisen hallinnon inhimillisyyttä verrattuna toisen maailmansodan muihin miehitysvaltoihin (leike 2). Huomattavasti toisenlainen sävy oli everstiluutnantti Helge Seppälän vuonna 1989 julkaisemassa Suomi miehittäjänä -kirjassa, joka kritisoi sotilashallinnon politiikkaa voimakkaasti (leike 3). Seppälän arviot nostattivat paljon kohua ja närkästystäkin, mutta pääosin samat faktat on tuotu esiin myös muiden tutkijoiden teoksissa.

Jo 1970-luvulla Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt oli herättänyt keskustelua miehityspolitiikasta. Vallatussa Paatenessa opettajana toiminut Kokkonen halusi näytelmällään kertoa, kuinka eri tavalla miehitysaika nähtiin Karjalassa ja Suomessa (leike 4).

Vallatuille alueille marssitettiin myös perinnetutkijoiden armeija, jonka tehtävänä oli osoittaa karjalaisten yhteenkuuluvuus Suomen kansan kanssa. Väestön innostus ei kuitenkaan vastannut tutkijoiden romanttisia odotuksia, ja alueen kansanperinnettä pilasi ”bolshevistinen aines” (leike 5).

Uudenlaisen näkökulman miehitysaikaan toivat 2000-luvulla julkaistut sotatuomari Paavo Alkion päiväkirjat. Itä-Karjalan lainkäytön loppusaldo oli Alkion mukaan viime kädessä Suomelle kunniakas, mutta vaati asettumista vastakkain ”nappi otsaan -linjan” upseerien kanssa (leike 6).

Teksti: Jukka Lindfors

AVAINSANAT: Akateeminen Karjala-Seura, Aunuksen Karjala, elintarvikehuolto, esitelmät, etninen syrjintä, etniset puhdistukset, folkloristiikka, Haagin sopimus, haastattelut, heimoaate, heimosodat, Himola, hyökkäyssota, inkeriläiset, Itä-Karjala, Itä-Karjalan sotilashallinto, jatkosota, kansalliset vähemmistöt, kansanperinne, kansanrunoudentutkijat, kansatieteilijät, Karjalais-suomalainen SNT, karjalaiset, Karjalan ASNT, keskitysleirit, Kivijärvi, koululaitos, kuolemanrangaistus, lainkäyttö, Lotinapelto, Mauranniemi, miehitys, nationalismi, Neuvostoliitto, näytelmäkirjailijat, näytelmät, opettajat, ortodoksinen kirkko, Paatene, Petroskoi, Porajärvi, Pori, Porin teatteri, päiväkirjat, rasismi, Repola, revansismi, ryssäviha, sotaoikeus, Suur-Suomi-aate, Syväri, Tarton rauha, teloitus, Terijoen hallitus, uskontokunnat, valloitus, Venäjä, vepsäläiset, Vienan Karjala, Vuokkiniemi, vähittäiskauppa, Ääninen, Äänisniemi

Anna palautetta sivun sisällöstä

Tietolaatikko

Itä-Karjalan alue käsittää Suomen entisen rajan itäpuolisen Karjalan, joka rajautuu Laatokkaan, Syväriin, Ääniseen, Vienanmereen ja Imandrajärveen. Historiallinen Itä-Karjala jakautuu pohjoiseen Vienan Karjalaan ja eteläiseen Aunuksen Karjalaan. Toisin kuin sodissa luovutetut Karjalankannas ja Laatokan Karjala, Itä-Karjala ei ole koskaan kuulunut Suomeen.
Ennen Venäjän vallankumousta Itä-Karjalassa asui noin 250 000 ihmistä, joista venäläisiä oli 60 prosenttia. Venäläisen väestön määrä lisääntyi 1930-luvulla tuntuvasti väestönsiirtojen myötä. Vuonna 1939 asukkaita oli n. 470 000, joista venäläisiä 300 000 (63,2 %), karjalaisia vajaat 110 000 (23,2 %), vepsäläisiä 9400 (2,0 %), suomalaisia 8300 (1,8 %) ja muita (ukrainalaisia, valkovenäläisiä ym) 46 000.
Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Itä-Karjalasta muodostettiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (vuodesta 1940 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta). Karjalan suomalaistamista ajanut tasavallan johto syrjäytettiin 1930-luvulla, kun Neuvostoliitto alkoi pelätä nationalistista liikehdintää reuna-alueillaan. Stalinin terrorin uhreiksi joutuivat myös alueen venäläiset, mutta erityisen voimakkaana se kohdistui suomalaisiin ja karjalaisiin. Kymmeniä tuhansia surmattiin, vangittiin tai karkotettiin.
Suomalaisten miehitysjoukkojen saapuessa väestö oli suurelta osin evakuoitu tai paennut oman onnensa nojassa metsiin. Jäljellä oli alle viidesosa, vajaat 90 000 henkeä – lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia. ”Kansallisia” (karjalaisia, suomalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä, virolaisia jne) heistä oli 37 000, ”epäkansallisia” (venäläisiä, ukrainalaisia jne) n. 50 000.
Miehityshallinnon ylläpitämillä keskitysleireillä suljettuina oli enimmillään (keväällä 1942) 24 000 henkeä, siis miltei puolet ”epäkansallisesta” väestöstä. Olot leireillä olivat alkuaikoina varsin ahtaat ja kehnot. Lisäksi sota- ja evakuointiolosuhteista kärsineiden vankien terveys oli usein heikko jo heidän tullessaan leireille. Pahimpaan aikaan kesällä 1942 kuolonuhreja oli 500-600 kuussa, enimmäkseen pikkulapsia ja vanhuksia. Vuoden 1942 aikana kuolleiden yhteismäärä oli noin 3500 henkeä. Tutkija Antti Laine on arvioinut kokonaiskuolleisuuden noin 4600 hengeksi. Suurin osa kuolonuhreista menehtyi aliravitsemukseen. Ruuan varastamisesta saattoi seurata ruumiillinen rangaistus. Joitakin vankeja myös ammuttiin ainakin karkaustapausten yhteydessä.
"Keskitysleiri"-nimitys periytyi jo 1900-luvun alusta, ja Itä-Karjalan leirit olivat kaukana saksalaisten ylläpitämistä kuolemanleireistä. Kun juutalaisten joukkotuhosta alkoi kantautua tietoja, Itä-Karjalassa otettiin käyttöön siirtoleiri-termi. Nimestä riippumatta väestön joukkorankaiseminen sillä perusteella, että joukkoon kuului mahdollisia partisaaneja, oli Haagin vuoden 1907 yleissopimuksen vastaista.
Virallisesti Itä-Karjalan valtausta perusteltiin sotilaallisin syin. Etenkin AKS-läisen sotilashallinnon selvänä päämääränä oli kuitenkin alueen pysyvä liittäminen Suomeen. Heti jatkosodan alkuvaiheessa 11. heinäkuuta 1941 Mannerheim uudisti vuonna 1918 vannomansa "miekkavalan", jossa lupasi levätä vasta kun Itä-Karjala olisi vapautettu neuvostovallasta.
Suuri osa Itä-Karjalan alun perin suomensukuisista oli ehtinyt omaksua venäjän kielen, ja joskus etninen erottelu onnistui vain antropologisten tutkimusten avulla. Väestön asenteetkin tuottivat miehittäjille pettymyksen: suomalaisia ei tervehdittykään tervetulleina vapauttajina, vaan suhtautuminen oli pidättyväistä ja varovaista. Myös karjalaisten sukulaiset taistelivat puna-armeijassa, ja sodan lopputuloksesta oltiin epävarmoja. Suomalaistamistoimet jäivät lopulta melko tehottomiksi, ja vain pieni osa itäkarjalaisista siirtyi sodan loppuvaiheissa Suomeen.

Sisältötiedot

ALKUPERÄISEN OHJELMAN OTSIKKO:
Itä-Karjalan kysymys.
Suomi miehittäjänä toisessa maailmansodassa.
Tänään 10.00 ke 22.2.1989.
Kirjailija Lauri Kokkosen haastattelu.
Apropos. Tutkijat ja sota.
Tänään Suomen historiasta. Oikeus jatkosodan miehitetyssä Itä-Karjalassa.

HAASTATELTAVAT: Arvi Sorri, Janne Rautamaa, Helge Seppälä, Lauri Kokkonen, Tenho Pimiä, Marjatta Hietala, Erkki Rintala
MUUT HENKILÖT: Carl Gustaf Emil Mannerheim, Pekka Tiilikainen, Bobi Siven, Risto Ryti, Jalmari Jaakkola, Tuomo Polvinen, Helmi Helminen, Hilkka Vilppula, Sylvi Sääski, Sirkka Valjakka, Inkeri Kaukonen, Tyyni Vahter, Olavi Paavolainen, Sakari Pälsi, Paavo Alkio, Kaarlo Heiskanen

OHJELMAN TEKIJÄT:
Leike 1: Veikko Huttunen (toim).
Leike 2: Eero Taivalsaari (toim).
Leike 3: Pekka Rautio, Jari Aula (toim).
Leike 4: Helmi Neva (toim).
Leike 5: Ainomaija Pennanen (toim).
Leike 6: Jorma Kallenautio (toim).

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Osmo Hyytiä: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa.” Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008.
Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939. SKS 2000.
Antti Laine: Suur-suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944. Otava 1982.
Ohto Manninen: Suur-Suomen ääriviivat. Kirjayhtymä 1980.
Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tammi 2004.
Helge Seppälä: Suomi miehittäjänä 1941-1944. SN-kirjat 1989.

Kuva: Suomalaisten järjestämää kouluopetusta itäkarjalaisille lapsille. Oppilas osoittaa Suomen karttaa (1941). Eino Nurmi.