Mitä Koistinen tekisi, ellei syystä tai toisesta olisi taiteilija? "Viettäisin helppoja, mukavia päiviä poliisina."

Unto Koistinen (1917-1994) oli tosiaan käynyt poliisikoulun. Jatkosodassa hän toimi lähettinä. Kun hänen käyttöönsä tarjottiin moottoripyörää, hän pyysi tilalle hevosta.

Sodan jälkeen Unto ryhtyi taiteilijaksi. Omakuvastaan hän teki leijonahahmoisen. Moitittiin, että jalat ovat kovin lyhyet. Mutta on sillä iso nenä, tekijä totesi.

Piirtämäänsä leijona-omakuvaa Koistisella oli tapana liimata tulitikkulaatikkoihin, joita hän jakeli ystävilleen.

Lausahdus "Unto täällä" muodostui taiteilijan tavaramerkiksi. Sillä hän vastasi puhelimeen, siten hänet tunnettiin.

Koko Helsingin taideväki tunsi Unton. Stockmannin vintillä naiset piirittivät hänet, olihan hän maalannut ison liudan Helsingin rouvia.

Kerran Purnun näyttelyssä vieraili presidentti Kekkonen. Kahvipöydässä Unto tuumasi, että onpa hienoa, kun kaksi naistenmiestä istuu vastakkain. Kekkonen arveli Unton olevan paremmassa asemassa nuoremman ikänsä johdosta.

Koistinen työskenteli vaistonvaraisesti. Älyllinen askartelu taiteen parissa ei kiinnostanut häntä. Kehykset olivat usein hänen lähtökohtanaan, "kaiken A ja O". Hän keräsi intohimoisesti vanhoja kehyksiä.

TV-elokuvaa tehtäessä Koistinen teki nk. kamee-sarjaa. Ne olivat kovalevylle valkoiselle pohjalle kaiverrettuja, niukoin värein patinoituja naishahmoja. Työt muistuttivat kameekoruja, vaikka ne ennen kaikkea olivat hienoja maalauksia Koistisen tapaan.

Koistinen työskenteli lattialla kontallaan hakien katseellaan inspiraatiota mallistaan. Vuonna 1968 tehty dokumentti tallensi 51-vuotiaan taiteilijan ateljeessa näytelmää, jota ulkopuolinen harvoin pääsee todistamaan.

Teksti: Eeli Aalto & Jukka Lindfors

AVAINSANAT: dokumenttielokuvat, kameet, kuvataiteilijat, mallit, taidemaalarit, taiteilijat

Anna palautetta sivun sisällöstä