Mirja Pyykkö vieraili osastolla tammikuussa 1982 ensin pari päivää "aputyöläisenä" ja sitten kuvausryhmän kanssa. Seurauksena oli raportti Osasto 10.

Idean ohjelman tekemiseen Mirja Pyykkö sai kirjeestä, jonka hänelle lähettivät kaksi äitiä, joiden lapset olivat kuolleet leukemiaan. Kirje oli heidän avunhuutonsa.

Lastenklinikan ylilääkäri Niilo Halman suostui ohjelman tekemiseen viimeisenä keinona pyrkiä julkisuuden kautta vaikuttamaan siihen, että osastolle saataisiin lisää resursseja.

Jo vuonna 1982 suurin osa leukemiaa sairastavista lapsista olisi voitu pelastaa. Tarvittavia laitteita ja hoitohenkilökuntaa ei kuitenkaan ollut, koska rahan ja resurssien jaossa pienet lapsipotilaat oli aina ohitettu.

Raportti Osasto 10 muutti tilanteen.

"Osasto 10 todellisuus on sellaista, mitä on hirveän vaikea pelkästään kirjoittamalla ihmisille välittää. On päästävä katsomaan, mistä on kysymys, ja tällaisissa tilanteissa televisio on merkittävä väline", muistelee Mirja Pyykkö haastattelussa 2007. "Suomalaisten oikeudentaju loukkaantui siitä, että lapset olivat rahassa ja vakansseissa pudonneet väliin".

Osasto 10 -raportin esittämisestä on kulunut 25 vuotta. Tilanne osastolla on nyt (2007) täysin erilainen kuin tuolloin. Tilat ja laitteet ovat parantuneet merkittävästi. Silloin lääkäreitä oli kaksi, nyt heitä on seitsemän. Myös hoitotulokset ovat nyt täysin toista luokkaa.

Teksti: Seija Aunila

AVAINSANAT: aktivismi, dokumenttiohjelmat, julkisuus, kuolemanpelko, lapset, Lastenklinikka, lastensairaalat, leukemia, lääkärit, perhe, perhesuhteet, psyykkinen kuormittavuus, reportaasit, resurssit, sairaalat, sairaudet, syöpä, vaikuttaminen

Anna palautetta sivun sisällöstä