Mitättömyys kunniaan
Fakta homma muutti käsitykset perisuomalaisesta perhesarjasta. Kun televisio tuli Suomeen, sen ääressä oli määrä saada istua mukavan rennosti. Ensimmäiset sarjanäytelmät olivat miellyttävää katseltavaa. Kaikki me saatoimme samastua ihmisten pikku elämään ja pikku ongelmiin, jotka hetkessä ratkeaisivatkin.
TV 2:n Heikki ja Kaija oli ehdottomia suosikkeja. Kun se vihdoin loppui, sen raunioille rakennettiin 1970-luvun alussa Rintamäkeläiset, kahden pariskunnan tasaistakin tasaisempaa elämänmenoa kuvaava pienviljelijäidylli. Heikkiin ja Kaijaan verrattuna ihmisiin oli ilmestynyt särmää. Veijo Pasasen hahmo oli tosikko ja pihi ja Eila Roine nalkutti ja juorusi, mutta muuten jokainen katsoja saattoi tarinan kulkua seuratessaan turvallisin mielin huudahtaa: ihan kuin meillä.
Tuli 80-luku ja Fakta homma. Se suuntasi valokiilan mitättömyyteen, eikä mitättömyys tässä ole saavutusten puute vaan suhde elämään. Fakta hommaa tuijottaessaan yksikään katsoja ei enää huokaissut: ihan kuin meillä. Esikuva löytyi pikemminkin naapurista.
Vaikka Fakta homman henkilöt, Pirre, Hansu, Aulis ja Heka voisivat olla lähiöön muuttaneita rintamäkeläisiä, tekijät – niin kuin heitä ilmeisesti rakastavatkin – näkevät heidät ulkopuolelta. Ja ylhäältä.
Fakta homma kuvaa turhanpäiväisyyttä sen verran terävästi, että sitä on intouduttu vertaamaan englantilaiseen Todella upeeta –sarjaan. Jos tulevat analyytikot ja tv-tutkijat myöntävät yhdennäköisyyden, suomalainen elämänmuoto 1980-luvulta lähtien on valikoivan tv-katsojan silmissä ollut tosi apeeta.
Jos nyt katsoisi rinnakkain Rintamäkeläisiä ja Fakta hommaa, olisi vaikea sanoa, kumman komiikka puree paremmin. Tämän päivän huumoriksi kirjoitettu tyhjänpäiväisyys vai tahaton komiikka, jollaiseksi vanhat sarjat ajan kuluessa usein väkisin muuttuvat. Toisaalta moni nykytuote on alun perin tahattoman koominen ja siksi suosittu. Ainakin on satojatuhansia, jollei miljoonia, suomalaisia, joiden päivän pelastaa viheliäinen käsikirjoitus, kyllästyneet näyttelijät ja ohjaajat...
Ilse Rautio/NYT nro 46/1996
