Jatkosota - Sota, joka piti käydä
Ilkka Halonen
3. Isänmaata puolustamaan
3.3. Mannerheim
Talvi- ja
jatkosodan ylipäällikkö oli sotamarsalkka, 4.6.1942 lähtien
Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Vapaussotamme ja sen jälkeisen
valtionhoitajakautensa jälkeen hän vetäytyi eroon "päivän
politiikasta" ja alkoi tuntea kiinnostusta sosiaalista työtä
kohtaan. Mannerheimliiton perustaminen sekä Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajuus
loivat pohjaa sille luottamukselle, jota häntä kohtaan sotien aikana
kaikissa kansalaispiireissä tunnettiin.
Mannerheim nimitettiin 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja talvisodan
alla uhkaavassa tilanteessa lokakuussa 1939 määrättiin asetuksella
toimimaan puolustusvoimien ylipäällikkönä, minkä
tehtävän presidentti Kyösti Kallio lopullisesti luovutti hänelle
talvisodan puhjettua. Hänen johdollaan käytiin menestyksellisesti
talvisodan erittäin raskaat puolustustaistelut ylivoimaista vihollista
vastaan. Hänen henkilökohtaista panostaan kansan ja puolustusvoimien
yhteishengen luojana ei ole syytä unohtaa.
Neuvostoliiton uhkaava käyttäytyminen välirauhan aikana pakotti
Suomen hakemaan turvaa Saksasta. Mannerheim, joka ei koskaan elämässään
ollut saksalaismielinen, näki tämän ainoaksi ratkaisuksi. Suomen
poliittisen johdon suostumuksella alkoi hänen johtamansa sotilaallinen
yhteistyö. Pitkälti Mannerheimin varovaisuuden ansiosta Suomi vältti
poliittisen sitoutumisen Saksaan ja korosti itsenäisen sotijan luonnettaan.
Mannerheimin johdolla vallattiin menetetyt alueet ja edettiin entisten rajojen
yli helpommin puolustettaville linjoille. Sen sijaan hän osoitti poliittista
kaukonäköisyyttään kieltäytyessään jyrkästi
ryhtymästä hyökkäykseen Leningradia vastaan.
Kesällä ja syksyllä 1944 Mannerheim katsottiin ainoaksi mahdolliseksi
henkilöksi, joka voisi arvovallallaan johtaa Suomen rauhaan ja kääntää
armeijan aseet saksalaisia vastaan. Hänet valittiin presidentiksi eduskunnan
päätöksellä.
Suomen Marsalkan luonteen peruspiirteinä voidaan pitää tahdonlujuutta,
perusteellisuutta ja loppuun saakka harkittua realiteettien tajua. Hän
pysytteli ympäristönsä yläpuolella ja onnistui luomaan
Suomen oloissa harvinaisen auktoriteetin ja kunnioituksen ilmapiirin. Talvisodan
alkuun mennessä hän oli muuttunut "valkoisesta kenraalista"
kaikkien kansalaispiirien luottamusta nauttivaksi kansalliseksi johtajaksi,
jonka arvovalta oli kiistaton.
Hänen sotakokemuksensa erityisesti ensimmäisestä maailmansodasta
suurten joukkojen johtajana korvasivat pitkälti yleisesikuntakoulutuksen
puutteen. Hän tarkasti useita kertoja sodan kuluessa joukkojensa tilaa
aina etulinjaa myöten. Ihmistuntemuksensa avulla hän kokosi ympärilleen
päteviä alaisia, joiden mielipiteet kuultuaan hän teki päätökset
itsenäisesti.
Radio Kirjo
13.02.2002 - Kirsi-Marja Myöhänen