Jatkosota - Sota, joka piti käydä

Ilkka Halonen
3. Isänmaata puolustamaan
3.3. Mannerheim

Talvi- ja jatkosodan ylipäällikkö oli sotamarsalkka, 4.6.1942 lähtien Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Vapaussotamme ja sen jälkeisen valtionhoitajakautensa jälkeen hän vetäytyi eroon "päivän politiikasta" ja alkoi tuntea kiinnostusta sosiaalista työtä kohtaan. Mannerheimliiton perustaminen sekä Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajuus loivat pohjaa sille luottamukselle, jota häntä kohtaan sotien aikana kaikissa kansalaispiireissä tunnettiin.
Mannerheim nimitettiin 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja talvisodan alla uhkaavassa tilanteessa lokakuussa 1939 määrättiin asetuksella toimimaan puolustusvoimien ylipäällikkönä, minkä tehtävän presidentti Kyösti Kallio lopullisesti luovutti hänelle talvisodan puhjettua. Hänen johdollaan käytiin menestyksellisesti talvisodan erittäin raskaat puolustustaistelut ylivoimaista vihollista vastaan. Hänen henkilökohtaista panostaan kansan ja puolustusvoimien yhteishengen luojana ei ole syytä unohtaa.
Neuvostoliiton uhkaava käyttäytyminen välirauhan aikana pakotti Suomen hakemaan turvaa Saksasta. Mannerheim, joka ei koskaan elämässään ollut saksalaismielinen, näki tämän ainoaksi ratkaisuksi. Suomen poliittisen johdon suostumuksella alkoi hänen johtamansa sotilaallinen yhteistyö. Pitkälti Mannerheimin varovaisuuden ansiosta Suomi vältti poliittisen sitoutumisen Saksaan ja korosti itsenäisen sotijan luonnettaan.
Mannerheimin johdolla vallattiin menetetyt alueet ja edettiin entisten rajojen yli helpommin puolustettaville linjoille. Sen sijaan hän osoitti poliittista kaukonäköisyyttään kieltäytyessään jyrkästi ryhtymästä hyökkäykseen Leningradia vastaan.
Kesällä ja syksyllä 1944 Mannerheim katsottiin ainoaksi mahdolliseksi henkilöksi, joka voisi arvovallallaan johtaa Suomen rauhaan ja kääntää armeijan aseet saksalaisia vastaan. Hänet valittiin presidentiksi eduskunnan päätöksellä.
Suomen Marsalkan luonteen peruspiirteinä voidaan pitää tahdonlujuutta, perusteellisuutta ja loppuun saakka harkittua realiteettien tajua. Hän pysytteli ympäristönsä yläpuolella ja onnistui luomaan Suomen oloissa harvinaisen auktoriteetin ja kunnioituksen ilmapiirin. Talvisodan alkuun mennessä hän oli muuttunut "valkoisesta kenraalista" kaikkien kansalaispiirien luottamusta nauttivaksi kansalliseksi johtajaksi, jonka arvovalta oli kiistaton.
Hänen sotakokemuksensa erityisesti ensimmäisestä maailmansodasta suurten joukkojen johtajana korvasivat pitkälti yleisesikuntakoulutuksen puutteen. Hän tarkasti useita kertoja sodan kuluessa joukkojensa tilaa aina etulinjaa myöten. Ihmistuntemuksensa avulla hän kokosi ympärilleen päteviä alaisia, joiden mielipiteet kuultuaan hän teki päätökset itsenäisesti.

Radio Kirjo 13.02.2002 - Kirsi-Marja Myöhänen