Thomas Vinterbergin opetukset

Olin kuuntelemassa elokuvasäätiöllä Thomas Vinterbergia, joka oli AVEK:in kutsumana puhumassa työstään.

Vinterberg on ollut hukassa. Kun hänen Morgens Rukovin kanssa kirjoittamansa dogma-elokuva Festen (1998) voitti Cannesissa, kaikki halusivat hänet. Siitä asti tekeminen onkin ollut takkuista.

Festenin jälkeen Vinterberg ohjasi jenkeissä omituisen sci-fi-draama-trillerin It’s All About Love. Tätä seurasi Lars Von Trierin kirjoittama ja niinikään flopannut Dear Wendy. Sen jälkeen Vinterberg palasi Tanskaan ja ohjasi elokuvan En mand kommer hjem, joka on väsynyt romanttinen kopio Festenistä. Vinterbergin uusin elokuva, juuri tanskan ensi-iltansa saanut Submarino, on taas äärimmäisen synkkä veljestarina. En ole nähnyt elokuvaa, mutta se on saanut kuulemma hyvät arvostelut. Submarinossa Vinterbergin kanssakirjoittajaksi on vaihtunut Tobias Lindholm.

Minä ymmärrän Vinterbergia. Festenin jälkeinen tilanne on ollut varmasti erittäin kuumottava. Sen tasoista tarinaa, havaintoa maailmasta ja vieläpä uutta tyyliä, on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää uudestaan.

Vinterbergin omien sanojen mukaan ongelma oli siinä, että hän ei osannut kunnolla päättää lähteäkö ammattilaiseksi Hollywoodiin vai tehdäkö tinkimättömästi omaa juttua. Hän oli tehnyt sellaisen kiinnostavan havainnon urastaan, että elokuvat jotka ovat olleet provokatiivisia ja shokeeraavia, ovat löytäneet yleisönsä. Miellyttämään pyrkineet elokuvat ovat taas epäonnistuneet.

Sinänsä ironista, että Festen kertoo siitä, miten ihmiset eivät halua kuulla ikäviä asioita. Tämä ei siis pidäkään paikkaansa.

Itsensä Vinterberg määritteli hemmotelluksi hippipojaksi. Hän kertoi kasvaneensa kommuunissa, jossa oli juhlat harva se ilta. Festen kumpusi hänen mukaansa juuri tästä kokemuksesta. 

Vinterbergin mukaan kirjoittamisessa on kyse kovan työn ja leikkisyyden yhdistämisestä. Vahvan pohjan päälle on helppo olla epärationaalinen ja hulluilla.

Juuri näin minäkin koen kirjoittamisen. Yksi avainasioista on kyky räjäyttää itsensä luovaksi kohtauksen kanssa, jota on kirjoittanut uudestaan ja uudestaan jo kymmeniä kertoja. Siihen tilaan pääseminen on vaikeaa. Yksi käyttämäni keino on mennä pitkäkseen, laittaa herätys 20 minuutin päähän, sulkea silmät ja päättää ratkaista ongelmat. Piristävien torkkujen lisäksi olen saanut tällä tavalla lukemattomia hyviä kehitysideoita. Kyse on varmaankin alitajunnan vapautumisesta unen rajamailla.

Vaikka suurin osa kirjoittamisesta onkin kuin monimutkaisen loogisen palapelin rakentamista, etenkin dialoginkirjoitusvaiheessa on päästettävä itsensä irti, heittäydyttävä vaiston varaan, leikkisäksi. Sitten myöhemmin otetaan taas script editor –yliminä vaskaamaan luovasta sotkusta kultahippuja.

Vinterberg painotti sitä miten pienet halkeamat hahmossa paljastavat hänen todellisen luonteensa. Esimerkiksi pelokas hahmo esittää rohkeaa, mutta hänen kätensä vapisee. Vinterberg  puhuu hahmon katosta ja lattiasta. Hahmon katto on se, miten hän haluaa näkyä maailmalle. Hahmon lattia on taas se, mitä hän haluaa piilottaa maailmalta. Vin terbergin mielestä hahmolla on hyvä olla jokin projekti, joka edustaa sitä miten hän haluaa näkyä maailmalle. 

Hahmolla ei ole Vinterbergin mielestä kaarta, vaan alku ja loppu. Hahmon hidas kehittyminen on hänen mielestään tylsää. Hahmon muutos on usein äkkinäinen.

Vinterbergin mielestä nykyisin keskustellaan vain katsojaluvuista ja tähdistä, ei siitä miten elokuva kestää aikaa.  Elokuvista on tullut kulutushyödykkeitä. Vinterberg kaipasi mennyttä aikaa, jota kuvasi hänen mielestään hyvin se, että hänen isänsä oli päässyt nuorena panemaan juuri siksi, että oli niin älykäs. Vinterbergin huomattavan komeuden perusteella sanoisin, että syytä on saattanut olla myös isän ulkonäössä.
 
Tämä on näillä näkymin toiseksi viimeinen kirjoitukseni tälle sivustolle. Kertokaa tuohon kommentteihin, jos näistä on ollut iloa ja toivotte, että jatkan kirjoittamisesta kirjoittamista jossakin mediassa.