Kuin salama

iskee rakkaus. Juuri silloin kun sitä ei enää odota. Kun on luopunut toivosta ja pakannut matkalle mukaansa vain järkevän varustuksen. Olen maapallon toisella puolella. Ja kuin tyhjästä, hän tulee ja istuu odottamassa hotellin aulassa pukeutuneena valkoiseen paitaan. Suutani kuivaa ja sydän hakkaa kun kävelen häntä kohden. Olen juuri pukeutunut siihen ainoaan hameeseen, jonka olen pakannut mukaani, jalassani ovat ne ainoat kengät, joita ei juuri ja juuri voi nimittää sanalla: järkevät. Hän ojentaa kätensä ottaakseen minut vastaan ja viedäkseen minut yöhön. Juttelemme ja nauramme, juomme kuohuvaa, syömme jälkiruokia ja avaudumme.

Seuraavana päivänä olemme molemmat sekaisin, huumasta toisiimme. Olemme ainutlaatuisia, korvaamattomia toisillemme, tai ainakin niin minä alan vähitellen kuvitella, siinä ihanien sanojen ja tunteiden ryöpyssä, jota hän minulle syöttää.

Päivät ovat kuin unta, kun uni karkaa öisin ajatuksiin ihastuksesta ja sen tuomista uusista elämän mahdollisuuksista, mielihyvästä, onnesta ja rakkaudesta. Ihmisestä, jonka kanssa on jotain samaa, älyllistä iloittelua, tulevaa fyysistä mielihyvää ja tulevaisuutta yhdessä. Elämä on yhtäkkiä muuttanut suuntaansa, se on valoisa, hauska ja toivoa täynnä. Entisestä elämän harmaudesta ei yhtäkkiä ole edes muistoa.

Rakastuminen on monogaamista. Haluan tulla valituksi ja hyväksytyksi ja haluan antautua kokonaan sille ainoalle, joka voi suoda nautinnon myös minulle. Haluan hänet omakseni, vain minun, minulle ja vain minusta hän tulkoon onnelliseksi. Arvostus, jonka olen saanut häneltä, on nostanut minun itsetuntoni uusiin ulottuvuuksiin. Uskon jälleen itseeni ja arvostan itseäni, uudella tavalla.

Rakastumisen hormonit nostavat myös seksuaalista halukkuutta eikä minun ole vaikeaa suostua yhteiseen vuoteeseen kolmen vuorokauden tunteiden kiihkon jälkeen, on aika päästä purkamaan patoutunut. Olemme vuoteessa, kiinni toisissamme, oikeastaan enää millään ei ole enää väliä. Hotelli voisi sortua ympäriltämme meidän huomaamattamme.

Josta mielen sopukoista mieleeni nousee kuitenkin huoli. Olenko sittenkään se ainoa? Oikea? Ja juuri kun on vielä mahdollista peruuttaa, kuulen itseni kysyvän onko näin? Ja rakastunut saa sen ainoan vastauksen, jota ei halua kuulla.

Rakkaus on irtisanottu, hylätty ja kuopattu. Levätköön rauhassa.