Voikko olla?

Yle nuorentaa ohjelmistoaan. Me aikuiset ja keski-ikäiset draamantekijät suoristamme jäykistyneet selkämme, laitamme lukulasit nenillemme ja käymme kiinni tehtävään mm. osallistumalla seminaariin, jossa meidät laitetaan muistelemaan omaa nuoruuttamme, tarkalleen ottaen ikävuosia 13 ja 22.

Millaista musiikkia kuuntelimme? Miltä huoneemme näytti? Mitä pelkäsimme, mitä toivoimme? Mikä herätti intohimomme? Miten suhtauduimme tulevaisuuteen?

Joukossamme on neljällä eri vuosikymmenellä syntyneitä, mutta vastaukset - unelmamme, pelkomme ja toiveemme - ovat samat. Varhaisnuorina pelkäämme tulevaisuutta, ydinsotaa ja mörköjä. Parikymppisinä emme pelkää mitään, vaan suhtaudumme tulevaisuuteen iloisen huolettomasti. Töitä riittää, sen kun valitsee mieluisimman. Harrastamme villiä ja vapaata seksiä, kaikille annetaan. Maailma on minun, teen sillä mitä lystään. Jiihaa!

Tämähän oli helppoa. Vartin aikamatka omaan nuoruuteen selvitti, millaisia nuoret ovat aina olleet ja ovat siis edelleenkin. Meidän tarvitsee vain hiukan freesata faktoja ja kas, siinä meillä pettämätön pohja jolle rakentaa menestyssarja nuorille.

Oikein. Monet nuoruuteen liittyvät asiat ovat muuttumattomia. Kun niille herkistyy ja niitä käsittelee raikkaasti, on jo pitkällä. Me aikuiset tiedämme myös, miten nuoruudessa kävi ja mihin päädyimme. Meillä on siis vastaukset valmiina. Nojaamme taaksepäin kokemuksen mukavaan nojatuoliin, upottavaan ja unettavaan.

Väärin. Kaikki on muuttunut. Työllisyystilanne, kansainvälistyminen, poliittinen ja taloudellinen tilanne, koko maailma. Suhtautuminen historiaan ja uskontoon. Internet on tuonut kaiken kotiin, syliin ja silmille. Perhekäsitys on muuttunut, suhteet sukuun ovat erilaiset. Ymmärtääkseni tämän päivän nuoria, minun on, sen lisäksi että nojaan taaksepäin omaan nuoruuteeni, kurotettava eteenpäin ja otettava selvää huomisesta. Siitä pääsen jyvälle vain tutustumalla tähän päivään.

Mitä nuoret pelkäävät tänään, mistä unelmoivat, mitä haluavat? Haluavatko he minulta, meiltä – Yleltä – mitään?

Pelottaa kysyä. Pelottaa kysyä jopa omalta jälkikasvulta. Entä jos hän sanoo, ettei halua minulta mitään? "Äiti, sä oot jo liian vanha, sä et ymmärrä." Eihän ole pakko kysyä, en kehtaa.

Mutta kun on pakko. Minun on kysyttävä ja kuunneltava häntä tarkasti, arvostettava hänen mielipiteitään ja uskottava mitä hän sanoo. Lisäksi minun on kunnioitettava hänen tunteitaan. Muuten voi käydä niin kuin koulun kevätjuhlissa.

Kevätjuhlien teemana olivat ystävyys ja rakkaus. Kuutosluokkalaiset eli varhaisteinit oli laitettu leikkimään Napakymppiä.

Muistin virkistykseksi: Napakymppi oli vuosina 1985-2002 esitetty viattoman härski paritusohjelma jossa neiti tai herra ”X” kyseli sokkona kolmelta deittiehdokkaalta kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja valitsi vastausten perusteella yhden matkaseurakseen.

Ohjelmanumeron idean täytyi tulla joltakin aikuiselta, koska varhaisteineillä ei voi olla sarjasta minkäänlaista muistikuvaa. Parodiaksi väännetty teksti olisi voinut naurattaakin, jos esiintyjät olisivat olleet aikuisia. Mutta kun parisuhdetta käsitteleviä kyynisiä kommentteja laukoivat 12 -13-vuotiaat, meni laukaus ohi maalin ja pallo hukkaan.

Olisin halunnut tietää mitä nämä nuoret oikeasti ajattelevat ystävyydestä ja rakkaudesta. Kevätjuhlassa asia ei auennut. Eikö kukaan opettajista ollut uskaltanut kysyä asiasta oppilailta?

Meidän on aika uskaltaa kysyä. Ylös nojatuolista, nyt!