"No mistä se kertoo?"

"No mistä se sitten oikein kertoo?" kirjoittajalta kysytään usein. Kirjoittaja köhii pari kertaa, katsoo ohi, hymyilee ja rykäisee.

Tarinan tai juonen tiivistäminen vielä jotenkuten onnistuu. Vaikeampaa on vastata kysymykseen mistä tarina todella kertoo. Kirjoittajat kutsuvat tätä teemaksi, aiheeksi tai väitteeksi. Se on oikeastaan tarinan syy olla olemassa.

Tosin aika usein kirjoittajat olisivat mieluummin puhumatta koko hommasta. Aihe ei ole aina itsellekään kovin kirkas ja se voi muuttua työn edetessä.

Itse aloitan kirjoittamisen kysymyksestä tai ihmettelystä. Jokin asia, kysymys tai kuva alkaa vaivata. Usein se on asia, jota ei osaa ratkaista tai jonka näkee toisin kuin muut.

Paratiisi kertoo teinitytöstä, joka yrittää selvittää eronneiden ja riitaisten vanhempiensa välejä. Halusin kirjoittaa erosta ja nimenomaan lapsen silmin, koska tuntui että se aihe ohitetaan usein hätäisesti. Siitä huolimatta, että vanhempien ero on jo yksi lapsuuden peruskokemuksia: lähes 30 000 lasta vuosittain kokee eron.

Aikuisten puheissa ja lehtijutuissa vakuutellaan usein, että kyllä lapset selviävät erosta. Selviytyväthän he - mutta silti erolla on enemmän vaikutuksia kuin vanhemmat haluavat myöntää.

Minua ei kiinnostanut syyllistää ketään tai moralisoida, ettei pitäisi erota. En usko, että kukaan eroaa ellei ole pakko, sen verran kamalaa se on. Mutta minua kiinnosti, mitä tapahtuu eron jälkeen. Millaisen jäljen se jättää?

Usein lapset ovat yhtä huolissaan vanhemmistaan kuin toisin päin. He kantavat huolta tai syyllisyyttä ongelmista, joita eivät voi ratkaista. He saattavat peittää oman surunsa, olla urheampia kuin ovatkaan.

Eräs ystäväni leikki eronsa jälkeen viisivuotiaan poikansa kanssa uuden kotinsa pihalla. Hän toivoi, että poika viihtyisi myös tässä uudessa kodissa. Isä antoi pojalle keinussa vauhtia, otti valokuvia, nauroi. Poika hymyili, mutta katseessa oli surullista ymmärrystä, ehkä sääliäkin: Voi kun isä yrittää tosi paljon. He molemmat esittivät toisilleen iloista, koska eivät halunneet tehdä toisiaan vielä surullisemmiksi.

Ehkä ero on niin paha paikka, että tuntuu että täytyy valehdella. Jos oikein vakuuttelee, että vaikka kaikki on hajonnut, elämä kyllä jatkuu, niin ehkä se juuri siksi jatkuukin.

Tai sitten asiat menevät vielä enemmän sotkuun, niin kuin Paratiisissa käy.

Halusin kirjoittaa teini-ikäisistä, koska he ovat lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Paratiisin tytöt elävät lapsuuden perheissään mutta samaan aikaan heidän pitäisi ratkaista, millaisia naisia heistä on tulossa. Miten kasvaa itseään ja muita kunnioittavaksi aikuiseksi, jos on jo lapsena oppinut että rakkaus voi loppua eikä muihin voi välttämättä luottaa? Tai miten olla kyynistymättä, jos perhe on hajanainen porukka löyhin sitein toisiinsa kiinnittyviä, toisiaan hädin tuskin sietäviä ihmisiä?

Haluaisin uskoa, että yritys toisen ymmärtämiseen riittää. Ohikiitävätkin sovinnon hetket kantavat taas vähän eteenpäin. Sitä paitsi, ehkä mitään paratiisia ei ole koskaan ollutkaan: siis perheitä tai suhteita, joissa vallitsisi täydellinen harmonia ja totuudet olisivat kaikille samat.