Mistä tunnistaa hyvän palautteen?

Tuska raastaa kirjoittajaa, kun kaksi palautteen antajaa sanoo tismalleen päinvastaista. Kaksi opettajaa tai luokkakaveria on täysin vastakkaista mieltä. Ja äiti sanoo, että ihan hyvähän se jo on. No, sitä ei ainakaan pidä uskoa.

Kirjoittamisen ahdistus ja viehätys piilevät siinä, ettei absoluuttisia oikeita vastauksia ole, vaan jokainen joutuu etsimään omat vastauksensa. Kaksi ihmistä ei koskaan kerro edes samaa tarinaa täysin samalla tavalla, mutta kumpikin tapa saattaa olla yhtä hyvä. Siksi on täysin mahdollista saada päinvastaiset palautteet, jotka molemmat ovat tosia. On mietittävä taas kerran, millaisen tarinan haluaa kertoa. Mikä on se ydin, jota tarinan muiden osien on palveltava.

Silti jää kysymys: Mistä hyvän palautteen tunnistaa? Millaisia neuvoja kannattaa kuunnella ja antaa?

Useimmiten palaute tulee ehdotusten muodossa:”Mitä jos päähenkilö olisi vanhapoika Pohjanmaalta sen sijaan, että on citysinkku Helsingistä?” tai ”Mitä jos tämä tapahtuisikin Lempäälässä Lontoon sijaan?”

Tällaiset villit ehdotukset saattavat toki avata kirjoittajalle ihan uuden suunnan ja olla pelastava oljenkorsi. Usein ne kuitenkin hämmentävät perinpohjin. Miksi päähenkilöä pitäisi muuttaa? Onko tarinassani järkeä? Onko minusta kirjoittajaksi? Kuka minä olen? Ja niin edelleen, aina eksistentiaaliseen kriisiin asti.

Kriisien välttämiseksi palautetta muille antaessa pitäisi ensimmäisenä miettiä, millaisen tarinan kukin kirjoittaja yrittää kertoa. On helppo ajatella, että tuosta ideasta minä itse tekisin hyytävän trillerin ihmisen pahuudesta, ja sen jälkeen antaa palautetta sen mukaan. Siitä ei kuitenkaan ole hirveästi apua, jos kirjoittajan mielessä välkkyy haave herkästä ihmissuhdedraamasta. Hyvä palautteen antaja ottaa selville kirjoittajan teeman ja sen sävyn, jolla hän haluaa aihettaan käsitellä.

Toinen vaihe hyvässä palautteessa on ongelmakohtien määrittely ja perustelu. Esimerkiksi: ”Käsikirjoituksesi tuntuu paikon epäuskottavalta, koska toisen päähenkilön motiiveista ei tiedetä tarpeeksi.”

Tähän kätkeytyy sudenkuoppa: Liian usein hypätään suoraan ratkaisuehdotuksiin miettimättä ensin, mikä on ongelman ydin. Kirjoittajan on tärkeä tietää, mikä ei toimi, mitä lukijat eivät ymmärrä, mitkä tunteet eivät välity. Näin pystyy itsekin miettimään vaihtoehtoisia ongelmanratkaisuja.

Kolmas vaihe ovat sitten ne ratkaisuehdotukset: ”Mitä jos kirjoittaisit itsellesi auki päähenkilösi taustatarinan, ja paljastaisit sitä tarinan lomassa, niin henkilöstä tulisi syvempi ja uskottavampi.” Tästä on enemmän apua kuin siitä, että hypättäisiin suoraan konkreettiseen ratkaisuun sanomalla esimerkiksi ”Musta tämä tarina olis parempi jos päähenkilö olis linnakundi.” Siinä tavallaan yritetään pureutua samaan asiaan, mutta on unohdettu ensin määritellä ongelma, eli se ettei henkilöhahmosta tiedetä tarpeeksi. Jos ehdotuksen tekijä ei kerro, mitä ongelmaa hänen ehdotuksellaan pyritään parantamaan, joutuu kirjoittaja-parka helposti ojasta allikkoon.

Neljäs hyvän palautteen vaihe on rohkaisu. Sitä on parhaimmillaan hiukan sekä palautteen alussa että lopussa, jotta kirjoittaja tunnistaa kritiikistä huolimatta omat vahvuutensa eikä masennu.

Myönteiset mutta tietenkin rehelliset kommentit muistuttavat kirjoittajaa, että tarinassa on se erityinen kipinä, jonka esiin tuomiseksi kannatta nähdä vaivaa. Kirjoittaminen on uudelleen kirjoittamista, joten motivaation ja uskon omaan tarinaan on säilyttävä hengissä palautteen jälkeenkin.

Kuka?

Ulpu-Maria Lehtinen

käsikirjoitusopiskelija

Tampereen ammattikorkeakoulu, elokuva- ja televisioilmaisu, kolmas vuosikurssi. Kirjoittaa opinnäytetyöelokuvaansa englantilaiseen Salfordin yliopistoon valmistuakseen kesällä 2011 elokuvakäsikirjoittamisen maisteriksi.