Oma käsikirjoitukseni valkokankaalla

Istun elokuvateatterissa ja edessä pyörii oman mielikuvitukseni tuote, ensimmäinen käsikirjoittamani ja ohjaamani lyhytelokuva. Halusin tehdä kepeän hyvänmielen elokuvan ja huomaan, että yleisö oikeasti nauraa ja nauttii katsoessaan leffaani. Sellaista hyvänolontunnetta eivät tarjoa mitkään päihteet.

Opiskelen Tampereen ammattikorkeakoulussa Virtain toimipisteessä toista vuotta käsikirjoittamista ja kuvallista ilmaisua ja aina keväisin ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijat työstävät valitun määrän uusia upeita lyhytelokuvia. Kouluvuosi huipentuu toukokuussa järjestettävään Oskari-gaalaan, jossa esitetään kaikki valmistuneet elokuvat ja yleisöäänestyksellä palkitaan paras elokuva.

Syksyllä jokainen opiskelija kirjoitti käsikirjoituksen yksin tai ryhmässä ja ennen joulua äänestimme luokan kesken, kuinka monta ja mitkä lyhytelokuvat lähtevät toteutukseen. Minun käsikseni nimeltään Me Rakastamme valittiin ja pääsin vielä ohjaamaan omaa tekstiäni.

Tarinani päähenkilönä on nuori pappi Henrik, jonka elämänrytmi järkkyy, kun seurakuntaan palkataan uusi kanttori, nuori ja kaunis Sanni. Henrik ihastuu Sanniin, mutta tuntee itsensä kömpelöksi ja hölmöksi, eikä uskalla lähestyä Sannia. Henrik piiloutuu töidensä taakse ja keskittyy vain seurakuntansa hyvinvointiin. Henrikkiä ovat kuitenkin rohkaisemassa hänen paras ystävänsä ja saman seurakunnan suntio Jouni, sekä Henrikin päivittäiset rukoukset. Kohtaavatko Henrikin ja Sannin tiet? Se jää toistaiseksi salaisuudeksi.

Kun aloin kehitellä ideaa lyhytelokuvaani oli silloinen Ylen homoilta kova puheenaihe ja kirkkoa arvosteltiin suvaitsemattomana ja vanhentuneena laitoksena. Itse olen monta vuotta ollut aktiivinen seurakuntanuori ja minua ärsytti moinen kohina, sillä yhden ihmisen mielipide ei edusta kaikkia yhteisön jäseniä. Halusin kirjoittaa elokuvan, joka voisi luoda kirkolle positiivista kuvaa nykyisen kritisoinnin vastapainoksi. Halusin kertoa ihmisille, että kirkon työntekijät ovat aivan yhtälailla ihmisiä siinä missä muutkin ja painivat aivan samanlaisten ongelmien kanssa.

Toinen asia, jonka tahdoin välittää elokuvasta oli, että uskova ihminen ei myöskään eroa tavallisesta kadun tallaajasta millään lailla. Uskovillakin on hauskaa ja hekin laukovat typeriä vitsejä ja pelleilevät. Tämä määräsi sen, että leffasta pitäisi tulla komediallinen. Genreksi valitsin siis suomalaisen maalaiskomedian. Nimesin tarinan päähenkilöt uskovien ystävieni mukaan, vaikka persoonat eivät niin kohdanneetkaan. Tällä tavoin pystyin paljon helpommin saamaan tekstistä itseni näköistä ja se toi työhön henkilökohtaista aspektia.

Ensimmäisessä käsikirjoitusversiossani Sanni oli tavallinen seurakuntalainen ja hänen ensimmäinen kohtaamisensa Henrikin kanssa tapahtuu ehtoollista jaettaessa. Lähtiessäni työstämään toista versiota huomasin, ettei heidän välisellä kemiallaan ole mahdollisuutta nousta tarpeeksi toimivaksi, jos Sanni pysyy pelkästään seurakuntalaisena. Niinpä hänestä tuli uusi kanttori.

Kuudes käsikirjoitusversio oli se lopullinen ja sen pohjalta lähdimme kuvaamaan elokuvaa. Sannin roolivaihdoksen jälkeen käsikirjoitusversioissa ei tullut enää mitään valtavia muutoksia. Vain kohtausten tapahtumat ja paikat vaihtelivat hieman ja joitakin kohtauksia tiputtelin kokonaan pois. En halunnut, että juoni jää hetkeksikään junnaamaan paikoilleen vaan, että se kulkee hyvässä tahdissa.

Käsikirjoituksen opettajamme on sanonut, että parhailla kirjoittajilla on parhaat perslihakset. Niinhän se on, että jos kirjoitustaan ei mieti, eikä tutki jokaisen kohtauksen ja repliikin merkitystä, ei siitä kovin toimivaa elokuvaa saa aikaiseksi. Kirjoittajan pitää myös “tuntea” roolihahmonsa läpikotaisin, vaikkei heidän taustoistaan mitään paljastaisikaan elokuvassa. Tiedän Henrikin, Sannin ja Jounin elämänvaiheet vauvasta tähän päivään asti. Tunnen kuin he olisivat oikeita henkilöitä, joten minun ei kirjoittaessani tarvinnut miettiä mitä he tässä ja tuossa tilanteessa tekisivät ja sanoisivat, vaan sain suoraan “kysyä” heiltä. Se teki dialogin kirjoittamisesta helppoa.

Kun luo uuden hahmon, häneen on ensin tutustuttava, jotta hänestä voi tehdä samaistuttavan. On mietittävä, että miksi tämä henkilöni nyt tekee näin ja miksi hän reagoi noin. Silloin saa luotua oikeanlaisen jännitteen. Me Rakastamme - projektin aikana opin myös, miten tärkeää leffan onnistumisen kannalta on saada oikeat ihmiset näyttelemään hahmoja. Castaamisessa onnistuimme täydellisesti, sillä kaikki neljä näyttelijää olivat jo valmiiksi oman roolihahmonsa peilikuvia. Sen lisäksi he olivat vielä uskomattoman hyviä näyttelijöitä.

Valkokankaalla vähäeleisyys on kultaa, sillä näytteleminen voi niin helposti mennä yli ja olla epäuskottavaa, kun taas teatterin lavalla hienoinen ylinäytteleminen on jopa toivottavaa. Kameran edessä työskentely on todellakin taitolaji ja siinä Me Rakastamme korjasi sadon. Voisin jopa sanoa, että meidän näyttelijämme vetivät paremmin, kuin monet ammattinäyttelijät.

Tämän vuoden Oskari-gaalassa 5.5.2011 kuuden hienon elokuvan joukosta voittajaksi selviytyi siis Me Rakastamme. Vaikka on hienoa ja imartelevaa saada komea pysti käteen, ei mikään palkinto korvaa sitä tunnetta, kun näkee ihmisten uppoutuvan ja nauttivan täysillä minun elokuvastani, johon olen pistänyt sydämeni pantiksi. Olen ikuisesti kiitollinen jokaiselle joka tuki Me Rakastamme - elokuvan toteuttamista sekä aivan mahtavasta kuvausryhmästä.