Terveisiä keskinkertaisuudesta
Terveisiä keskinkertaisuudesta
Kuulen päässeeni sisään ELO:lle helteisenä heinäkuun päivänä. Huudan uutista puhelimeen ja kertaan pääsykoeviikkoa: “Mulla oli siis koko ajan vaan ihan sairaan kivaa, et sillon mä vasta tajusin et haluun sinne.” Ympärillä haukotellaan, en välitä.
Koulun orientaatioviikko vie ikkunattomaan, harmaaseen kellariin, jossa istuu Olli Saarela. Herra professori on tuima: “Teidän vessakäyntinne maksaa enemmän kuin muiden koko kouluvuosi”. Samaan hengenvetoon hän lisää: “Älkää luulko että olette yhtään mitään vain siksi, että olette päässeet sisälle”. Vuorotellen kaikkien linjojen opettajat tulevat toistamaan samaa. Olemme etuoikeutettuja, mutta se ei tarkoita yhtään mitään. Juomme hämmennykseemme koko vuoden hihkuen samalla toisillemme kuinka hienoa tämä kaikki on. Tai jotain.
Opiskelun edetessä selviää, että kuulun vähemmistöön - en ole tiennyt pinnasängystä asti haluavani Tarkovski kakkoseksi, en ole tehnyt mittavaa etukäteisuraa “kentällä”, en ole ihan varma siitä, miksi kolmevitoselle kuvattu näyttää paremmalta kuin kuustoistamillinen. Kunhan nyt tykkään kirjoittaa.
Festaritoimisto suoltaa uutisia siitä kuinka taas joku dokkaristi on kahminut pöydät puhtaiksi palkinnoista ja vissiin joku fiktio-ohjaajakin on voittanut Cannesissa. Aina tasaisin väliajoin joku leimataan neroksi. Itse en ole viidenteen vuosikurssiin mennessä kirjoittanut ainoatakaan festarimenestyjää.
Oma sisäänpääsy alkaa vaikuttaa kohtalon oikulta, Pasilan kaltaiselta satunnaiselta onnistumiselta. Valvon öitäni. Avaudun humalassa. Avaudun selvinpäin. Murjotan. Olen avoimesti ärsyttävä ihmisille (myös ystävilleni), joiden menestystä kadehdin. Omien aikaansaannosten saamaa ajoittaista positiivista huomiota en osaa käsitellä, enkä arvostaa. En minä niitä ansaitse tai kuitenkaan riitä itselleni, ihan sama mitä teen. Eivät nuo muutkaan kai ihan järjissään ole, mutta taidan olla ainoa, joka todella sekoaa.
Kylmä hiki valuu öisin kysyen: Tuleeko minusta koskaan mitään? Oliko sillä mitään väliä kun kerran sain jotain aikaan, tarkoittaako se nyt kuitenkaan että tästä kannattaa mitään uraa rakentaa? Olenko kuitenkin vain keskenkasvuinen, vähän sinnepäin muttei kuitenkaan, banaali wannabe-taiteilija, keskinkertainen?
Olenko, herranjestas, sittenkin jotenkin...tavallinen?
Ei jää muuta keinoa kuin yrittää uskoa että on tällä merkitystä sen hataran oljenkorren nojalla, että kukaan muu ei voi tai edes halua nysvätä sitä samaa juttua kuin minä. Koska mä oon mä, niin mun täytyy olla mun kaa. Ja sehän se taitaa olla koko jutun clue.
Kuka?
Anna Ruohonen
Kommentit
Rohkea ja hyvä kirjoitus. Toi on tota jokaisen tekijän peruspainia itsensä kanssa ja se pitää vain hyväksyä osaksi tekijyyttä.
Mitä tulee tavallisuuteen, niin kiitä itseäsi, jos olet edes jotenkin tavallinen. On nimittäin vaikeaa elättää itseään tekijänä, jos on kovin epätavallinen. Festivaaliraateja epätavalliset elokuvat viehättävät, koska ne on nähneet miljoona leffaa, mutta ei sillä epätavallisuudella muuten kovin pitkälle pötkitä.
Kiitos, Pekko.
Anonyymille: Kyllähän ne omat jutut sitten tietyn varoajan jälkeen usein alkavatkin saada positiivisia piirteitä. Tämä kirjoitus, vaikka onkin äärimmäisen rehellinen, on saanut aiheensa niistä vähän synkemmistä hetkistä. Ehkä täytyy joskus kirjoittaa osa kaksi, jossa ruoditaan niitä yhteenkuuluvuuden tunteita ja sitä flowta, jonka koulussa olo ja oman jutun löytämisen huikea tunne parhaimmillaan aiheuttaa. Mielenkiintoista on, että nämä huippuhetket ja syvät kuilut voivat seurata toisiaan joskus hyvin nopeassakin tahdissa ja olla aivan yhtä totta. Tasaista suvantoa sen sijaan ei tunnu löytyvän.
Tuon "30-luvun Saksa" -jutun taidan jättää suosiolla kommentoimatta.
Aika kova tuo professoreiden asenne. Liekö pedagogisesti ihan järkevää, vaikka sisäänpääsy olisi kuinka hankalaa. Eikös tukeminen kuitenkin ole mitätöimistä arvokkaampaa alalla kuin alalla? Toivottavasti sinua on kannustettu myöhemmin opinnoissa.
Hienoa minusta on se, että ylipäätään ajattelet ja analysoit ja kyseenalaistat itseäsi; taidemaailma on riittävän täynnä jo muutenkin taiteilijoita, jotka ovat median mielestä messiaita ja jotka alkavat sitten uskoa siihen itsekin. Neroksi todella leimataan kuka milloinkin koulun ulkopuolellakin ja kohta näitä neroja on niin paljon, että tavalliset ihmiset alkavat olla paljon mielenkiintoisempia.
Ja tosiaan, tuotahan se luovuus on, jatkuvaa epävarmuutta. Ehkä luovuus on hienoa ja siitä voi ja ehkä kannattaakin olla kiitollinen, mutta ajoittain tuntuu kyllä ettei siinä mitään kadehdittavaa ole.
Hyvä kirjoitus, Anna.
Vähän viiveellä, mutta kuitenkin: kiitos, Teemu.
Anonyymi numero kakkoselle haluaisin kertoa, että kyllä sitä kannustustakin on tullut. On kuitenkin myös tärkeää, että kannustetaan oikealla tavalla: hyvää tarkoittavan pehmeä palaute laimentuu aiheettomassa liikakäytössä helposti löperöksi "onpa hieno"-puheeksi. Emme me halua pelkkää piiskaa, mutta emme tee mitään pullamössölläkään - ainakin itse arvostan tarkkaa analysointia, jämäkkää ja rehellistä kohtaamista, vakavasti ottamista.
test
Uusimmat blogimerkinnät
Uusimmat kommentit
- Anonyymi
- Anonyymi
- Juhana Lumme
- Stiiven
- Kalle Vaarala
- Tättärää
- Katja Lemberg
- Hanna Lappalainen
- Anonyymi
Pertti
Jos aiot ansaita elantosi luovuudellasi, on parempi kasvattaa paksu nahka kuin ostaa kallis puku.
Asiasanat
Footer
Kohtaus
Teosten takaa - seuraa kirjoittajia, ohjaajia ja muita luovan työn ammattilaisia tuotannon eri vaiheissa.
Kirjoita -osiosta löydät alati päivittyvän työkalupakin ja inspiraation lähteitä.
Tarjoa - osio neuvoo, kuinka valmis käsikirjoitus, synopsis tai idea kannattaa tarjota eteenpäin.
Palaute - anna palautetta Kohtauksesta tai kerro mistä aiheesta haluaisit kuulla lisää
Tuttuja ajatuksia nuo on mullekin luovan alan opiskelijana ja tekijänä.
Kannattaa varmaan vaan ajatella, että ei taideopiskelija kamalasti vahinkoakaan tälle maailmalle aiheuta, osansa olisi voinut huonomminkin valita. Joku oma juttu saattaa joskus jälkikäteen näyttäytyä ihan kivana itsellekin.
Eikä se taidekouluun pääsemättömyyskään aina ole parempi vaihtoehto, vaikka ei taiteilijana erinomainen nero olisikaan... MItenkäs siellä Saksassakin kävi silloin 30-luvulla?