Dialogistaja dialogissa

Olen dialogistaja. Niin kuin marjastaja menee marjaan ja sienestäjä sieneen, menen minä dialogiin. Olen puhutun kielen poimija. Käytän nautintaoikeuttani ja otan talteen ihmisten parissa kuulemiani keskustelunpätkiä.

Tämän seuraavan löysin Järvenpään Teboilin kahvilasta, kello yhdeksän eräänä joulukuisena arkiaamuna. Pöydässä istui kaksi maanrakennusmiestä.

- Nyt jos Löpis olis reilu, se tois meille jallupullot ja pari paksua naista.

- Mitä säkin paksuista naisista tiedät?

- En mitään. Kerran näin vahingossa pornolehden.

- Äitis pillua aattelet.

- Mikä se sun uuden firman nimi oli?

- Metsäkolmio.

- Ettei ollu Pihtiputaan Karvakolmio?

Proosa ja draamallinen teksti käyttävät dialogia omilla tavoillaan. Niiden kirjallista replikointia voisi kutsua viljellyksi dialogiksi, kun nämä busseista ja baareista pomitut karkeat ja keskeneräiset keskustelufragmentit ovat villidialogia.

Toisin kuin monien romaanien, elokuvien ja näytelmien viljelty dialogi, ei villidialogi pyri ensisijaisesti antamaan tietoa ihmissuhteiden käänteistä, tavaroista ja tapahtumasarjoista. Villidialogi ei tapahdu fiktiossa, sitä ei käydä keksittyjen ihmisten kesken, eikä sen tarkoitus ole tehdä juonta selvemmäksi tai muistuttaa, että sinähän olet minun siskoni.

Mitä villidialogissa siis tapahtuu?

Mielenteorialla tarkoitetaan ihmisen synnynnäistä kykyä muodostaa ajatuksia toisen ihmisen ajatuksista. Se kuulostaa itsestään selvältä taidolta, mutta kognitiotutkijat sanovat juuri tämän kyvyn olevan tietoisuutemme ydin. Evoluutio on virittänyt meidät tarkkailemaan toisiamme ja sama tarkkailu toimii myös suhteessa itseemme: meillä on mielenteoreettinen hypoteesi omista ajatuksistamme – siis tietoisuus.

Villidialogi on kahden ihmisen välistä mielenteoreettista mittelöä. Siinä keskustelijat mittailevat toisiaan, yrittävät muodostaa kuvan siitä mitä kumpikin ajattelee toisensa ajatuksista. Villidialogissa lause kääntyy kesken lentonsa, koska puhujan tavoitteet muuttuvat, kun hän näkee sanojensa vaikutuksen keskustelukumppaniinsa. Kun kuunteluvuorossa oleva vetää miltei huomaamatta henkeä tai kääntää millisekunniksi katsettaan, reagoi puhuja tähän reaktioon, muuttaa omaa ilmaisuaan.

Parhaat villidialogit ovat tanssi- tai taistelunäytöksiä, täynnä liikettä ja valtasuhdepelejä – keskusteluparin keskinäistä koettelua ja koettelun aiheuttamia muutoksia puhujien välisessä dynamiikassa. Rakasta minua! Pidä minusta! Kunnioita minua! Pelkää minua!

Fiktion viljelty dialogi kadottaa liian usein tämän liikkeen tilan, jatkuvan kahden ihmisen välisen suhteen ehdollepanon. Viljellylle dialogille sälytetään raskaita tarinankerronnallisia tehtäviä: sen tulee toimittaa katsojalle informaatiota jo tapahtuneista asioista, sen tulee pohjustaa tulevia käänteitä, sen tulee tuottaa katsojalle ironista mielihyvää siitä, että tarinan henkilöt tietävät liian vähän elämäänsä vaikuttavista asioista. Ja niin edelleen. Viljelty dialogi on tavoitteellista tavalla, jota villidialogi harvoin on. Viljelty dialogi on tuotettu toiminaan tarinan suljetussa järjestelmässä. Se on matkalla johonkin. Sillä on loppu mielessä.

Teatterielokuvan tai televisiofiktion jokainen sekunti on kallis. Jokainen kohtaus on tuotantovaiheessa raskas toteuttaa ja siksi kirjoittaja on velvoitettu kerronnalliseen tehokkuuteen. Käsikirjoittajan työ on tekstin sinnikästä kampaamista, kaiken löysän poistamista. Vain se mitä todella tarvitaan, saa jäädä. Usein ensimmäinen poistettava on turhalta näyttävä, ei-funktionaaliselta vaikuttava dialogi. Tekijät ovat jo uransa alussa oppineet, että dialogia on aina liikaa; että tarinaa ei saa kuljettaa ylenmääräisellä puheella. Kuvat ja leikkaukset kuvien välillä, siirtymät kohtauksesta toiseen ja kohtausten sekvenssit vievät tarinaa eteenpäin. Kokenut käsikirjoittaja ei tarvitse ohjaajan tai tuottajan punakynää ruksimaan kohtauksista tarpeettomia pölinöitä. Käsikirjoittaja pyyhkii itse dialogista ylimääräisen ja on tyytyväinen, kun sivun mittainen keskustelu supistuu neljännesliuskaan.

Monesti tällaisessa niukistelun puuskassaan käsikirjoittaja kadottaa henkilöittensä replikoinnin villidialogimaisuudet. Dialogista häviää mielenteoreettinen värähtely ja se latistuu pelkästään tarinankerronnallisen tarkoituksenmukaisuuden toteuttajaksi. Tarina kulkee kyllä kauniisti, mutta henkilöt ohenevat, kun heidän inhimillisesti tunnistettava, dialogin pinnan alla etenevä yrityksensä taistella itselleen minuus ja toisen ihmisen arvostus katoaa repliikkien karsintatyössä.

Fiktion ulkopuolella kohdattavat villidialogit rönsyilevät ja haarautuvat. Ne eivät ole ekonomisia, eivätkä koherentteja. Villidialogit jatkavat aiempien kohtaamisten keskusteluja, sellaisiakin, jotka käytiin eri kumppanin kanssa, sillä puhujan todellisen, pitkän keskustelun aihe ei ole käynnissä olevan, suljetun tapahtumaketjun jokin aspekti, vaan puhujan omakuva, hänen ymmärryksensä itsestään ja suhteestaan muihin. Ihminen keskustelee itselleen identiteetin ja pitää identiteettiään keskusteluin yllä.

Nelosen raitiovaunussa, toukokuussa.

- Roikan tyttöystävän mummo kuoli.

- Mä sanoin, et nyt vittu mennää—

- Mist te sit sait—

- Eiku me murtauduttii. 

- Joo.

- Ja siel oli niit vanhoi kodeiinei, niit—

- Niit ihan pie—?

- Niit ihan pienii tiukkoi joo. Mä sanoin, et eti näit lisää, mut niitei ollu enempää. Mä keitin niist keiton ja vittu! Jos mä olisin tajunnu miten vahvoi ne oli, mä olisin tehny kaikista nötköttii, koska ne kandee—

- Nii kandee—

- Polttaa.

- Joo.

- Sillon näkee unia.

Villidialogi on keskeneräistä, epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa. Se on syntaktisesti väärää ja grammaattisesti pielessä. Ihmiset puhuvat puolikkain sanoin, toistensa ohi, vastaavat kysymyksiin, joita ei esitetä ja palaavat pyytämättä asioihin, joista turistiin viime kesänä. Villidialogit napataan keskeltä päättymätöntä keskustelua, eikä niiden henkilöihin synny kuin puolen minuutin tai minuutin suhde, jos sitäkään – ja silti ne tuntuvat noissa lyhyissä välähdyksissäänkin piirtävän henkilökuvia, joita fiktiossa kohtaa liian harvoin. Villidialogien keskustelijat näyttäytyvät selittämättöminä, redusoimattomina. He eivät ole attribuuttiastioita tai plotpointereita, tarinan tarpeisiin syntyneitä vierailijoita. He ovat kokonaisia vieraita maita ja siksi meille tuttuja. Me tunnistamme villidialogin puhujissa oman syvyytemme.

Dialogistajana kierrän dialogissa kaduilla, ruokaloissa ja työpaikoilla. Kuuntelen ja koetan muistaa. Panen parhaat löytöni talteen, tutkin niitä myöhemmin. Kun kirjoitan jotakin, yritän tavoittaa villidialogin ennakoimattomuuden ja omituisen rytmin, vaikken minkään yksittäisen keskustelu sisältöä käyttäisikään. Jos jotain suoraan hyödyllistä tällaisista salakuunnelluista fragmenteista voi saada, se on keskustelujen yleisemmän toimintatavan tunnistaminen: noin ihmiset puhuvat. Noin vähän he sanovat siitä mitä ajattelevat; noin paljon kätkevät ja kätkiessään paljastavat.

Kaksi miestä omakotitalotyömaalla Lahelassa.

- Tuusulassa on kyl hyvä asua.

- Varmaa perheen kanssa.

- O.

- Onksul lapsia?

- On. Yks.

- Tyttö vai poi—

- Tai siis on, kaks. Ja tää on hirveen pienyrittäjäystävällinen kunta.