yle.fi


Sirjungan duuni

Sirjungan duuni

3. lokakuuta 2011 Kommentit: 1

I Kohtaaminen verkossa

Vierailin The Pirate Bay –sivustolla. Naputin sivun hakulaatikkoon käsikirjoittamani elokuvan nimen suomeksi ja englanniksi ja löysin siitä kaksi jaossa olevaa torrenttia. Toista niistä jakava nimimerkki Sirjunga kirjoittaa saatesanoinaan: “Toivottavast torrentti toimii, tää on mun eka leffa torrentti jonka duunasin dvd:ltä”.

Tunsin myötätuntoa ilmeisen nuorelta kuulostavan Sirjungan toiveen edessä. Toivottavasti hän ei epäonnistu, kun ensimmäisen kerran elämässään yrittää duunata jotakin näin… näin… reipasta, antaa tuottajalta ja tekijöiltä varastetun omaisuuden ilmaiseen jakeluun.

Duunaaminen on jokaisen ihmisen perustarve. Jokainenhan meistä yrittää tehdä jotakin sellaista, jonka muut haluavat, saada siitä kiitosta, ihailua, sosiaalista pääomaa. ”Katsokaa, tällaisen duunasin, teille.” Niin kuin minä duunaan käsiksiä, duunaa Sirjunga omia teoksiaan, torrentteja, dvd- ja br-rippejä. Olemme samalla alalla. Sirjunga kuuluu elokuvien levitysketjuun, minä sinne alkutuotannon puolelle.

Vanhan leffan dvd:tä tuskin myydään enää edes alennuslaareista, mutta en puhuisi nyt menettämistäni euroista, enkä senteistä, vaan periaatteesta. Saako naapurin tontille rakentaa? Saako naapurin auton viedä sorakuopalle ja polttaa? Saako naapurin pihaovesta kävellä sisään, jos se on auki ja jollei oveen saa lukkoa? Saako piironginlaatikosta viedä naapurin isoäidin rintarossin?

No ei.

Tähän asti kaikki on helppoa. Elokuva on jonkun omaisuutta. Piratismi on rikollista toimintaa. Kenen leipää syöt, siltä voisit kysyä edes luvan. Tai tee mieluummin omat leipäsi, perkele. Juustoni on vain Polaria, mutta olen sen itse ostanut. Se on minun juustoani.

Mutta sitten tulee joukko kysymyksiä, jotka sekoittavat veden ja tempaavat pohjan sedimentit pyörteilyynsä. Vesi ei ole enää niin kirkasta. Esimerkiksi:

1) Miksi aikana, joka vannoo globaaliuden nimeen, elokuvien ja tv-sarjojen levitysmarkkinat on jaettu tiukasti alueiksi, joiden rajoja kaupallisesti levitettävät teokset eivät helposti ylitä?

2) Miksi minun pitää yhä ostaa tavara, dvd- tai bluray-levy, kun haluan katsoa teatteriohjelmistosta puuttuvan elokuvan?

3) Elokuvat ja tv-sarjat ovat muutakin kuin kaupallisesti hyödynnettävää viihdettä. Ne ovat kulttuurimme rakennusmateriaalia ja rakennuksia, joita vain pari vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen on jo vaikea päästä näkemään. Minne nousisi se elokuvien kirjasto, museo, jossa saisin katsoa haluamani klassikot ja henkilökohtaiset suosikkini, jollei internetin vertaisverkkoihin?

4) Jos yhä suurempi osa siitä minkä haluamme kuluttaa on helppo monistaa ja jakaa, mutta vaikea rahastaa, niin pitäisikö meidän miettiä rahakin uudelleen?

II Uusi talous

Piratismia pohtiessani huomaan jatkuvasti päätyväni samaan vähän epämiellyttävään, mutta hieman myös innostavaan tunteeseen, että kyseessä ei ole sen enempi tai vähempi kuin koko rahatalouden perustojen katoaminen – tai sen huomaaminen, että perustojen alla olevaa maata ei pitkään aikaan ole enää ollut olemassa. Raha on esi-digitaalisen ajan metafora, kivikauden simpukankuori, keskiaikainen kolikko, jota yritetään käyttää simpukankuorettomassa, aineettoman vaihdon kulttuurissa.

Sain lauantaiaamuisissa kofeiinipörinöissäni tällaisen ajatuksen: digitaalisten sisältöjen piraattilevitys on jollakin tavalla sama asia kuin kansainvälinen finanssikeinottelu. Kumpikin on uuden alkua, tyrkyllä olevan tilan haltuunottoa, internetin ja world wide webin tutkimista niiden reuna-alueita huumaantuneena koluten: tämänkin me voimme tehdä! Miljardi meni tuosta, hups! Elokuva latautui noin helposti! Fyysinen avaruus, liikkumiseen tarvittava aika, tavaran siirtämisen logistiikkavaatimukset eivät enää aseta rajoja. Olemme tilassa, jossa ei ole esteitä – ja rahahan on vain esteisiin tehtyjä reikiä.

Jos ryhdymme analogiaan ja vertaamme verkkoa koko ihmiskunnan yhteiseen tilaan, näyttäytyvät digitaalisessa muodossa olevat taideteokset vähän uudenlaisessa valossa. Ne ovat kuin torin keskellä seisovia julkisia patsaita, vapaasti nähtävillä. Jos käsikirjoittaja tulee tällaisen teoksen luokse ja sanoo kaikille ohikulkijoille: “hei hei hei! Ette katso tätä teosta, jollette maksa minulle!” on arvattavaa, että monet pitävät häntä idioottina. Ja nekin, jotka periaatteessa sympatiseeraavat taiteilijan oikeutta hyötyä omasta työstään tulevat vilkaisseeksi mikä se noin kiihkeästi puolustettu tekele nyt sitten oikein oli. Maksamatta katseestaan.

Analogian polut ovat monet, mutta yksi ilmeinen reitti löytyy tästä eteenpäin. Nimittäin jos internet on yhteinen Helsinkimme ja elokuva aukiolla seisova patsas, katsoja teoksesta ohimennen iloitseva kansalainen, niin eikö myös elokuvien koko ansaintamalli ole ajateltava uusiksi? Historiallisesti elokuva on suljettuun tilaan, teatteriin, syntynyt taidemuoto. Sen kaupallisiin mahdollisuuksiin on olennaisesti linkittynyt tekijöiden kyky valvoa esitystilan rajoja ja periä niillä pääsylippumaksuja. Nyt suljettua tilaa ei enää ole, elokuva lojuu kenen tahansa poimittavana ja tekijät saavat turhaan huutaa: älkää koskeko siihen, se on meidän!

Patsas rahoitetaan yleensä joko verovaroilla tai sen maksaa mesenaatti tai sponsori, lahjoittaa kaupunkilaisten iloksi. Mutta verkko ei ole valtio tai kunta, jolla olisi yhteisiä varoja, yhteisiin hankkeisiin käytettäväksi. Vaikka me internetin kautta olemme globaali yhteisö, ei yhteisöllämme ei ole vaurautta, jolla rahoitettaisiin taidetta. Tässä Stadissa ei ole kunnallista päätäntäjärjestelmää tai kunnallisveroa.

Entäpä se toinen rahoittajavaihtoehto, sponsorit? Onhan muitakin patsastyyppejä kuin yhteisistä varoista maksetut ratsastajapatsaat. Pitäisikö toisin keinoin vaurautensa keränneiden tahojen maksaa digitaalinen taide, audiovisuaalinen fiktio ja musiikki, ja asettaa se verkkoon ihmisten iloksi, ilman korvausta?

Tuotanto menisi silloin jotenkin näin: K-Supermarket Musta Pekka on tehnyt hyvän tuloksen ja sillä on miljoonia euroja likvidejä varoja. Hallituksen kokouksessa Pekka ehdottaa varojen käyttämistä julkisen taiteen tekemiseen. Pienen keskustelun jälkeen päädytään elokuvan rahoittamiseen. Yritys antaa kymmenen miljoonaa euroa tuotantoyhtiölle, joka puolestaan ostaa tarvittavat työt ja oikeudet käsikirjoittajalta, ohjaajalta, leikkaajalta, säveltäjältä, näyttelijöiltä, jne.

Elokuva kirjoitetaan, kuvataan, leikataan ja kun se on valmis, se asetetaan yhteiseen tilaan. Siitä tulee uusi Kolmen sepän patsas keskelle digitaalisia kulkureittejämme. K-Supermarketin edustaja lausuu juhlalliset saatesanat, nauttii oman hetkensä mesenaatin ansaitsemasta suosiosta, mutta sen jälkeen teos on rajatta kaikkien ilona. Tekijät saivat palkkionsa, niin kuin Felix Nylund aikoinaan omansa.

Kenenkään ei tarvitse muistaa, että Musta Pekka rahoitti tämän nimenomaisen elokuvan, sen paremmin kuin tietää sitäkään, että Kolmen sepän patsas on Julius Tallbergin lahja helsinkiläisille. Kaupunkilaiset tuntevat teoksensa ja rakastavat tai vihaavat sitä. Se mainitaan romaaneissa ja siitä kirjoitetaan lauluja. Sen äärellä kohdataan ja vaihdetaan ensisuudelma. Sen alla itketään, kun elämä kohteli huonosti. Jalustaosassa – lopputeksteissä – lahjoittajan nimi tietysti lukee. Isoin kirjaimin.

Mitä sponsorirahoituksessa sitten kävisi ilmaisun vapaudelle? Pelkään, ettei hyvin, mutta eihän elokuvantekijän riippumattomuus nytkään kovin suuri ole. Isompi ongelma lienee, että keskivertoegoisellakin mesenaatilla on suurempi tarve tuottaa aineellisesti pysyvä patsas kuin muutama giga digihattaraa.

III Yes Sirjunga, you can’t boogie

En tiedä kuinka moni on ladannut Sirjungan “ekan leffa torrentin” ja edelleen levittänyt sitä, niin kuin jokainen Pirate Bayn käyttäjä lataamalleen torrentille tekee. Paljonko minulta varastettiin? Menetinkö euron? Tonnin? Minulla ei ole minkäänlaista laskentamallia sen arvioimiseen. Vain pieni osa niistä, jotka lataavat elokuvan luvatta ostaisivat sen, jolleivat ilmaiseksi saisi. Ehkäpä yhden laittoman latauksen hinta minulle on 0,0001 euroa, tai ehkä vain tuhannesosa tuosta.

Voin tietysti arvata, että kun tallennemyynnin tuloja jää tuloutumatta elokuvien tuotanto- ja levitysketjuille, heikkenee koko alan kannattavuus ja tulevat työmahdollisuuteni vähenevät. Mutta mikä on se normaalitila, johon tässä ajatuksessa elokuvabisneksen piratismista kärsivää nykytilannetta verrataan? Ei voi vain vähentää elokuvien tuotantokulttuurista internetin laittomuudet ja katsoa mitä viivan alle jää. Ilman piratismin mahdollistavaa verkkoa eivät nykyelokuva ja sen tuotannon tavat näyttäisi lainkaan siltä mitä ne tänään ovat. Kaikki olisi toisin, liiketoiminnan logiikka aivan erilainen.

Olen vihainen elokuvani ripanneelle piraatille. Lähetänkin hänelle viestin: lopeta duunailusi, roisto. Mutta tuonkin sanottuani totean pitäväni huonona ehdotusta, että viranomaiset estäisivät pääsyn The Pirate Bayn sivuille. Kun internetiin aletaan rakentaa rajoja ja esteitä, voi käydä niin, ettei homma pääty ennen kuin meillä on 350 kansallista internetiä, joiden rajoilla vartioivat informaatiorajavartijat ja keräävät tulleja internetin tullimiehet. Mieluummin kärsin avoimen internetin minulle aiheuttamista taloudellisista menetyksistä, kuin vinguttelen visaa päästäkseni vierailemaan Saksan, Japanin tai USA:n verkossa.

Pieni mea culpa vielä loppuun: lainasin Sirjungan saatesanoja blogini alussa pyytämättä häneltä lupaa. My bad.

Lisää näihin:
4
tykkää tästä

Kommentit

Timo Ruohomäki 03.10.2011, 20:20

Usein kuultu motiivi/selitys on ollut myös se, että teosten jakaminen on vain markkinointia ja isompi tunnettuus olisi se hyöty, joka siitä tekijälle koituu. Ikävä vain, ettei tunnettuudesta ole paljon leivän päällä hyötyä.

Paljon on liikkeellä myös silkkaa tietämättömyyttä siitä, miten mekanismi oikein toimii. Musiikkipuolella esimerkiksi väitetään, että levyt ovat vain keikkojen mainostusta ja siksi niitä pitäisi levittää mahdollisimman paljon. Tällöin elää aivan käsittämätön harha siitä, että keikkailu olisi taloudellisesti kannattavaa. No, musiikkipuolella niitä pieniä tulovirtoja julkaisun jälkeen sentään vielä on. Leffapuolella taas on hyvin hankala nähdä millä menetys korvattaisiin jos DVD jää myymättä. Ei tuota menetystä millään paitamyynnillä korvata.

test

  • Loppu mielessä

    Käsikirjoittaja Mika Ripatin ajatuksia draaman ja komedian kirjoittamisesta. Ripatti on kirjoittanut useita tv-sarjoja (mm. Elämän suola ja Seitsemän yhdessä Seppo Vesiluoman kanssa) sekä Jussi-palkitun elokuvan Nousukausi.

Uusimmat kommentit

Pertti

Kirjailijan tärkein ominaisuus on istumista hyvin kestävät pakaralihakset.