Tarinoita, tarinoita

Juhannuksesta alkaa aika, jota työssäkäyvät kutsuvat lomakaudeksi. Heinäkuun pitkien viikkojen uhatessa Suomen tuhannet käsikirjoittajat ihmettelevät jälleen miksi valitsivat ammatin, jossa ei ole sen paremmin selvärajaisia työkuukausia kuin vapaitakaan. Hyviäkin puolia tietysti on. Käsikirjoittaja saa istua laiturillaan tai parvekkeellaan auringossa, miettiä millaisia tarinoita seuraavaksi kirjoittaisi.

1. Ironinen aikamatkustustarina

Rakastin jo lapsena tieteiskirjallisuutta. Erityisesti pidin kertomuksista, joissa päähenkilö matkustaa ajassa menneisyyteen. Mikä niissä niin kiinnostaa? Luulen, että kerronnan ironisuus: me katsojina tiedämme päähenkilömme kanssa jotakin mitä kukaan tarinan maailmassa ei tiedä. Katsomme tarinan todellisuutta ylivertaisen tiedon perspektiivistä ja nautimme nähdessämme päähenkilömme osoittavan taitoja ja julkituovan tietoja, joita hänellä ei pitäisi olla. Viattomassa menneisyydessä seikkaileva päähenkilö on episteeminen supersankari, tiedon teräsmies.

Suomalaiset aikamatkaelokuvat ja -tv-draamat loistavat poissaolollaan. Joitakin hämärästi mieleen kapuavia oppilastöitä lukuunottamatta en muista yhtään suomalaista tarinaa ajassa matkustamisesta, varsinkaan matkoista menneisyyteen. Kun olin lapsi, näin televisiosta nuortendraaman nimeltä ”Syväjäädytetty opettaja”. Siinä opettaja heräsi syväjäädytyksestä vuonna kaksituhattajotakin. Maailma oli mennyt tärviölle. Postapokalyptisen Suomen lapset opettivat opettajaa: viimeinen varis nähtiin Turussa (muistaakseni) 1990-luvulla. Mielikuvani vuonna 1971 nähdystä teoksesta ovat hatarat, mutta ehkä Elävä arkisto kaivaa sen tutkittavaksemme.

Risto Jarvan ”Ruusujen ajassa” suunnattiin tulevaisuudesta menneisyyteen. Varsinaista aikamatkaa siinä ei tehty, vaan pakkomielteinen päähenkilö uppotui menneisyyteen vanhojen valokuvien, elokuva- ja televisio-ohjelmapätkien avulla. Tarina sijoittui vuoteen 2011. Tiedotusvälineet peittelivät ydinvoimalaonnettomuutta. Ajankohtaista. ”Ruusujen ajan” saisi esittää tänä vuonna Teemalla, kiitos.

Minkälaisen aikamatkatarinan itse kirjoittaisin?

Toimiakseen aikamatkajutut tarvitsevat vahvasti ikonisen ja yleisölle läpikotaisin tutun kohdeajan, aikakauden johon matkustetaan. Tuota tuttukuvastoista aikaa tulevaisuudesta saapuvalla henkilöllä anomalisoimalla vedotaan yleisön ironiseen ymmärrykseen. Olemme tutussa ja vieraassa yhtä aikaa. Kerronta iskee meille kymmenien hieman vinosti katsottujen yksityiskohtien kautta silmää.

Suomalaisen elokuvan heikkouksia on kuitenkin nimenomaan elokuvamaailmojen ja –aikakausien vakiintumattomuus. Meillä ei ole kanonisoituja tapoja luoda elokuvallisia representaatiota historian eri hetkistä. Silmän iskeminen elokuvallisin yksityiskohdin on vaikeaa, jollei kerronnan perinteessä ole tuttua tapaa luoda jokin maailma. Ainoastaan sota-aikamme on elokuvassa paalutettu kaikille tutuin keinoin. Lähtisimmekö siis sitä kohti? Miksipä emme. Valitsemme talvisodan.

Jos aikamatkatarinassa kohdeajan täytyy olla tunnistettava, koskee sama myös aikamatkustajaa. Hänen täytyy olla leimallisesti oman aikansa, vaikkapa meidän aikamme, tuote. Kun hän joutuu vieraaseen aikaan, hän on klassisesti kala kuivalla maalla. Hän joutuu poisoppimaan juuttumistaan, jotka ovat myös meidän juuttumiamme. Näin akkronisoituessaan kohdeaikaan hän samalla muuttaa sitä hieman omakseen, opettaa sille meidän arvojamme ja tarjoaa aikakausi-isännilleen välähdyksen meidän ylivertaisista tiedoistamme. Näyttäydymme tuota tarinan maailmaa vasten itsekin korkeampivoimaisina olentoina. Fiktio vindikoi meidät.

Millainen olisi tämän hetken tunnistettava henkilötyyppi? Himokuntoileva controlleri Tuusulasta? Pinot grigioonsa hukkuva perheenäiti Nuottaniemestä? Vai kolmekymppinen, yhä aikuistumaton pelikehittäjä Punavuoresta, converset jalassaan? Tuossa viimeisessä on jotakin kiinnostavaa. First person shooter Summassa? Hmm! Juttuni nimi voisi olla: ”Hipsterin talvisota”.

2. Pakahduttava rakkaustarina

Olen kyllästynyt naturalistisiin ihmissuhdekuvauksiin, joissa parisuhteen ylläpito on niin vaikeaa, niin vaikeaa. Ärryn, kun näen tarinoita, joissa kumpikin tarvitsee oman tilansa ja rakkaus kuihtuu arjen pieniin vastoinkäymisiin. Minä haluaisin rakkaustarinalta vähän enemmän kuin uusioperhekuvauksen, jossa masentuneita lapsia heitetään harrastuksiinsa ja Flora on taas lopussa.

Parhaat rakkaustarinat ovat yksinkertaisia juttuja. Niissä kaksi ihmistä, useimmiten mies ja nainen, mutta myös mies ja mies (”Brokeback Mountain”) tai nainen ja nainen (”Fucking Åmål”), rakastuvat toisiinsa, vaikkei kumpikaan ensiksi sitä haluaisi. Pian he eivät muuta haluakaan, mutta silloin heidän tielleen on jo noussut este. Mitä suurempi ja vahvempi este on, sitä suurempi ja vahvempi on myös rakkaustarina. Nyt emme operoi bussista myöhästymisellä tai pahanhajuisella hengityksellä.

Koska olen melodramaattinen mielenlaadultani, haluan rakastavaisteni välille esteistä suurimman, kuoleman. Ja koska pidän suspensestä ja tarinankerronnasta, joka perustuu kahden tai useamman tapahtumaketjun lomittamiseen, haluan, että kuolema ei tarinassani ole mikään kenenkään syyksi laskematon sairaus, saati kolmion takaa kääntyvä Nissan, vaan mustasukkaisen kolmannen tahon aiheuttama uhka.

Hannele ja Markus ovat haavoittuneita rakkaudessa. He tutustuvat toisiinsa. Suhde näyttää mahdottomalta, sitten mahdolliselta, lopulta väistämättömältä. Hannelen entinen kumppani Erik, sekaisin menetyksestään, päättää ottaa Hannelen mukaansa kuolemaan. Tästä tietämättömät Hannele ja Markus ovat hetken onnellisia; kaikki on mahdollista, rakkaus on suuri. Sitten Markus saa vihiä Erikin suunnitelmasta, ollessaan Hannelesta kaukana. Markus yrittää tavoittaa rakkaansa, muttei onnistu. Erikin surun voimalla käyvä kohtalonkoneisto on jo liikkeessä. Markus koettaa ehtiä ennen kuin Erik vie Hannelen sinne minne kaikki elävä kokoontuu. Ehtiikö hän? Onko katsomossa yhtään kuivaa silmää, kun valot syttyvät? Lupaan, että ei.

Jokainen hyvä tarina esittelee perinteisten elementtiensä lisäksi myös jonkin odottamattoman asian. Emme ennen ole nähneet juuri tähän maailmaan sijoittuvaa rakkauselokuvaa, huokaa yleisö ja nauttii todistaessaan uusien osasten naksahtavan vanhojen kanssa ennennäkemättömiksi yhdistelmiksi.

Niinpä minäkin haluan pitää rakkauden ja kuoleman suurenmoiset duplot, mutta napsauttaa niihin kiinni jotakin odottamatonta. Puoluepolitiikkaa on käsitelty suomalaisessa rakkauselokuvassa harvoin, joten sijoitan kertomukseni politiikan tantereille. Hannele, Markus ja Erik ovat saman hallituksen, saman puolueen ministereitä. Heidän melodraamansa, jossa halutaan, salataan, tapetaan ja surraan tapahtuu öisessä eduskuntatalossa, sunnuntaisessa valtioneuvoston linnassa.

Tarinani olkoon nimeltään: ”Kolme kirjainta rakkauteen – SDP.”

3. Herkullinen trilleri

Trillerissä suuri kuvataan pienen kautta. Tunne eheydestä luodaan rikkomalla maailma pikkuruisiksi osiksi, joiden syöttämistä yleisölle säädellään. Trilleri on dramaturgian nouvelle cuisinea, annoskoko on pieni, sisältö sitäkin mietitympi. Mitä maukkaampi tarina katsojalle halutaan syöttää, sitä vähemmän siitä tulee lautaselle asettaa.

Kuten uudessa keittiössä, myös trillerissä presentaatio on puolet ateriaa. Yksityiskohta näyttää yhdeltä, mutta paljastuu toiseksi – liian myöhään. Se on jo nielty.

Usein trilleri ymmärretään lajityyppinä väärin. Eivät pelkästään katsojat, vaan jopa tekijät luulevat sen vaativan vauhdikkuutta, väkivaltaisuutta, toimintaa. Ei. Trilleri voi olla hidas, hiljainen. Siinä ei välttämättä tapahdu mitään näyttävää. Kaikki paino on sillä kuinka tarina avataan, missä järjestyksessä tieto annetaan ja kuinka jo annettu tieto muuttuu, kun opimme uutta. Trilleri on tarinan kääntämisen ja uudelleenkääntämisen taidetta. ”Siinä lätty kääntyy”, niin kuin Elokuvasäätiön tuotantoneuvoja totesi eräästäkin käsikirjoituksesta.

Trilleri on tuotannollisesti yksinkertainen lajityyppi. On merkillistä, ettei Suomessa ole tehty oikeita trillerielokuvia, sellaisia, joissa voisi upota arvoitukseen, pelätä päähenkilön puolesta ja yllättyä aina uudestaan omien odotusten osumisesta melkein oikeaan. Television puolella paras suomalainen trilleri on mielestäni Neil Hardwickin ”Musta tuntuu”. Näin sarjan vuonna 1985, mutta muistan yhä kuinka vangitsevaa sen arvoituksellisuus oli, sen käänteet yhtä aikaa sekä yllättäviä että välttämättömiä. Neljännesvuosisataan meillä ei ole tehty yhtä hallittua tv-trilleriä (vaikka saman tekijän ”Pakanamaan kartta” pääsikin lähelle). Miksei?

Käsikirjoittaja Niklas Lindgren kirjoitti lopputyönsä osana tutkielman trilleristä lajityyppinä ja käsitteli syitä suomalaisten trillerien vähäisyyteen. Hän tekee tärkeän huomion: meillä ei kunnioiteta lajityyppien rajoja. Jokainen rakkauselokuva haluaa olla myös vähän komedia, jokainen komedia hieman draama, jokainen draama vähän trilleri ja jokaikinen trilleri itseään rankempi rikostarina.

Kuhafileen viereen lautaselle läjähtää kimpale grillipossua.

Kolmantena uutena tarinanani haluaisinkin kertoa tyylipuhtaan trillerin. Se sijoittuisi ravintolamaailmaan. Päähenkilömme Tuuli, helsinkiläisen haute cuisine –ravintolan nuori sous-chef , jää myöhään illalla keittiöön valmistelemaan seuraavaa päivää. Salin puolella ravintolan omistaja tapaa liiketuttavansa, tietämättä, että Tuuli on yhä keittiössä. Tuuli kuulee keskustelun, jota ei ensin edes ymmärrä merkittäväksi. Sitten alkaa tapahtua asioita, jotka— Okei, tämä on vielä vähän vaiheessa, mutta eihän kesäkään ole vielä lopussa. Trilleriannokseni nimen pitää joka tapauksessa olla jotakin ruokaan liittyvää. ”Kokoonkeitetty”? Hmm. Englanniksi se on parempi: ”Reduced”.

Täytyypä kypsytellä.