yle.fi


Tiedän kuin tiedänkin

Tiedän kuin tiedänkin

31. elokuuta 2011 Kommentit: 1

1. Babylonin virtain äärellä

Helmikuussa 2002 Bushin hallinnon puolustusministeri Donald Rumsfeld piti Irakin oletettuja joukkotuhoaseita koskevan lehdistötilaisuuden. Hän varoitti, että liittouman tulee erityisesti pelätä niitä Saddamin uhkia, joiden olemassaolosta ei tiedetä.

”On olemassa tiedettyjä tiedettyjä; asioita, jotka tiedämme tietävämme. Tiedämme myöskin, että on tiedettyjä ei-tiedettyjä; toisin sanoen tiedämme, että on asioita, joita me emme tiedä. Mutta on myös olemassa ei-tiedettyjä ei-tiedettyjä – asioita, joista tietämättömyyttämme me emme tiedä.”

Median reaktio Rumsfeldin lausuntoon oli pilkallinen: jälleen Washingtonin kyseenalaisia aikeita Irakin suhteen peiteltiin kielellisellä harhautuksella. Pian puolustusministerin puolustajiksi nousi kuitenkin filosofeja, joiden mielestä ”tuntemattomien tuntemattomien” kategoria on epistemologisesti kiinnostava. Piruja seinille maalaava Rumsfeld oli onnistunut kiteyttämään vaikeasti tavoitettavan asian ja tekemään erottelun, jolle olisi käyttöä muuallakin kuin supervaltapolitiikassa.

Lausuntoa on sittemmin siteerattu ahkerasti. Slavoj Žižek otti Rumsfeldin mietelmän tarkasteluunsa luennossaan ”The Reality of the Virtual”. Luennossa Žižek toteaa, että Rumsfeld jätti hyvän analyysin kesken pysähtyessään ei-tiedettyjen ei-tiedettyjen kategoriaan. On myös ei-tiedettyjä tiedettyjä, asioita, jotka tiedämme, vaikka emme tiedä tietävämme, Žižek huomautti. Tämä on alue, jota psykoanalyysi kutsuu tiedostamattomaksi.

Mitä tekemistä tällä kaikella on käsikirjoittamisen kanssa? En ole aivan varma, mutta ounastelen jollakin tavalla kiinnostavan reitin löytyvän, jos pysymme liikkeessä. Seuratkaapa minua.

2. Tanssiinkutsu

Vietin viikon kesälomastani pitämällä olohuoneessani yhden hengen elokuvafestivaalit. Halusin paikata aukkoja ja katsoa näkemättä jääneitä, hyviksi epäilemiäni elokuvia viime vuosilta. Joukossa oli pieniä mestariteoksia ”Panin labyrintista” ”Biutifulin” kautta ”Up in the Airiin” ja ”Winter’s Boneen”. Tony Gilroyn ”Michael Clayton” nappasi korkean sijoituksen kaikkien aikojen suosikkilistallani.

Festivaalini tarjosi erinomaisten elokuvien lisäksi muutaman, jotka jätin kesken. Kamalin leffoista oli niin kliseinen ja ohjauksellisesti kömpelö, että tiesin alkutekstien jälkeen sen loppuratkaisun. No, en tarkistanut olinko oikeassa. Iskin ärtyneenä ejectiä, panin levyn koteloonsa ja jäin varmuuteen ennakkoluulostani.

On kuitenkin huonouden luokka, joka kiehtoo minua enemmän kuin omaperäisyyden puute. Se ei ole yhtä ilmeinen. Sen vaivaamat elokuvat ovat monesti hyvin kuvattuja, hyvin näyteltyjä, taitavasti ohjattujakin. Tähän luokkaan kuuluvat elokuvat ovat niitä teoksia, joiden alettua huomaamme pohtivamme sataakohan ulkona ja minkä paidan panisimme huomenna töihin. Katsoin elokuvan, joka oli nokkela, täynnä karnevalistista sarkasmia ja villiä ironiaa. Elokuva kyseenalaisti kaiken tekemänsä, rohkeasti ja taakseen katselematta. Silti se ei merkinnyt minulle mitään. Elokuva näytti maailman ja henkilöitä, joista en halunnut tietää enempää.

Kutsutaan tähän kategoriaan kuuluvia elokuvia vaikkapa episteemisesti pysähtyneiksi. Ne ovat tiedollisesti paikoilleen jumittuneita tarinoita. Elokuvan maailmassa on kyllä joukko henkilöitä ja sarja tapahtumia, mutta niin itseriittoisessa ja kommunikoimattomassa tilassa, että vaikka itse tarina kulkee omilla ehdoillaan, ei katsojalle synny tunnetta tiedollisessa liikkeessä olemisesta. Katsoja ei joudu syvenevän tietämisen prosessiin, joka tempaisisi hänet mukaansa ja veisi syöksyen kohti loppua.

3. Parketilla

Elokuva- tai tv-fiktion kirjoittaminen on tietämisellä leikkimistä, katsojan tiedonhalun aktivoimista. Se on tiedon tarjoamista rytmillä, joka saa katsojan hyväksymään uutta. Kyse on paritanssista, jossa tanssijoiden – tarinan kirjoittajan ja valmiin teoksen katsojan – askelten kohdalleen osuminen määrittävät katsojan tarinaan sitoutumisen asteen. Jos tanssi sujuu, katsoja katsoo. Onnistuneessa koreografiassa katsoja tanssitetaan tilaan, jossa hän alkaa haluta uutta tietoa. Hänessä syntyy tiedollisen liikkeen jatkumisen tarve, episteeminen jano. Janon sammuttava tieto on eri tilillä katsojan päässä kuin hänen arkeensa liittyvä käyttötieto. ”Sormuksen ritareiden” tieto nazgûlien tarkoitusperistä ei skaalaudu katsojan kauppareissulle, eikä tule tarpeeseen Valintatalon pakastekaappien ääressä. Fiktion tieto ja sen omaksumisen prosessi konstituoivat fiktion mukana ja vierellä elävän – perifiktiivisen – identiteetin katsojassa. Hänestä tulee osa teoksen totuutta. Luulen, että juuri tämän identiteetin synnyttäminen katsojassa on hyvän elokuvan taikatamppu. Ja kääntäen – elokuva, joka ei kykene luomaan katsojaansa, ei toimi.

Elokuvan katsojassaan luoman uuden minuuden syntymä voidaan hahmottaa tanssiaskelluksena Rumsfeld-Žižek -parketin neljällä sektorilla, jotka olivat:

1. Tiedetyt tiedetyt.
2. Tiedetyt ei-tiedetyt.
3. Ei-tiedetyt tiedetyt.
4. Ei-tiedetyt ei-tiedetyt.

Katsojalle annetaan näiden neljän alueen yhteistila, neliö kerrallaan. Hänelle kerrotaan mitä hän tietää ja mitä hän ei tiedä, mitä hän tietää ei-tietävänsä ja hänelle syötetään tietoa, jota hän ei tiedä saavansa. Katsoja kasvaa juuri tämän elokuvan katsojaksi, yhdeksi sen kanssa.

Millä koreografialla, kirjoittajan tulee sitten katsojansa kanssa tanssia? Kelpaako mikä hyvänsä valssioppi? ”Ykkösnurkka-kakkosnurkka-kolmosnurkka-nelosnurkka”, valmennettiin meitä vanhojentansseissa koikkelehtimaan salin kulmien suuntiin, mutta selvästikin on olemassa tarinankerronnallisia reittejä, joita pitkin katsojaa ei kannata kuljettaa. Häntä ei pidä heittää ei-tiedettyjen ei-tiedettyjen sektorilta suoraan tiedettyjen tiedettyjen sektorille. Tällöin katsoja vain törmäisi tietämiseen, jota hän ei tiennyt odottaa. Se olisi tietoa, jota katsoja ei pyytänyt, eikä halunnut – Anneli Jäätteenmäki –tietoa.

Hyvä elokuva – käsikirjoitus – luo ensiksi tiedon puuttuvasta tiedosta. Katsoja viedään tiedettyjen ei-tiedettyjen kulmaan. Vasta täältä, kun hän on huomannut tiedolliset puutteensa ja janoaa niistä eroon, katsojan voi johdattaa, parhaalla mahdollisella taidolla ja maulla, tiedettyjen tiedettyjen valtakuntaan. Ja jos elokuvassa on syvyyttä, käy katsojan jalka myös ei-tiedettyjen tiedettyjen alueella. Elokuvan subteksti koskettaa katsojaa tiedostamattomassa. Oikein hyvä elokuva kenties ensin luo oman tiedostamattomansa ja auttaa katsojaa sitten näkemään myös tuon kentän – tuo siis katsojan ei-tiedettyjen tiedettyjen alueelta tiedettyjen tiedettyjen ruutuun – ja tuottaa kokemuksen, joka tarinan puitteissa on emansipatorinen, terapoiva.

Epäilemättä moneen elokuvaan jää myös sellaista ei-tiedettyä tiedettyä, joka aukeaa vasta syvemmän analyysin kautta. Žižek ottaa esimerkiksi ”The Sound of Musicin”. Elokuva näyttää kertovan urheista itävaltalaisen alppikylän asukkaista, jotka Anschlussin tapahtuessa vastustavat pahoja natseja. Mutta kun alamme tutkia kuvastoa tarkemmin, huomaamme, että sen kivat, kansallispukuiset, puhtoiset itävaltalaiset ovat arjalaisuuden peruskuvastoa ja suuresta maailmasta tulevat valloittajat olemukseltaan dekadentteja kosmopoliitteja – siis kuin niitä karikatyyrien juutalaisia, joita vastaan natsi-ideologia hyökkäsi. Katsommeko me siis elokuvaa kotiseuturakkaiden sankareiden taistelusta natseja vastaan, vai elokuvaa nurkka-arjalaisten taistelusta juutalaisia vastaan? Žižek näkee teoksessa tilaa molemmille tulkinnoille.

Okei. Näppärää ja hienoa. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kun tanssit on tanssittu ja tietämisen ja ei-tietämisen lattia hiestämme liukas, on elokuva lopussa ja katsoja ollut hetken jossain muualla, joku muu. Hänen tietonsa on lisääntynyt, mutta todennäköisesti tavalla, jolle hänellä ei enää päivänvaloon astuessaan ole käyttöä. Elokuva on opettanut, kouluttanut juuri itselleen sopivan katsojan.

Non vitae, sed fictiae discimus. Ei elämää, vaan tarinaa varten.

Lisää näihin:
2
tykkää tästä
Asiasanat:

Kommentit

Päivi 31.08.2011, 09:02

Mielenkiintoisia ajatuksia, kiitos jälleen kirjoituksestasi! Lukemisen aikana tajuntaani nousi kohtia N.N. Talebin Musta joutsen (erittäin epätodennäköisen vaikutus) -kirjasta. Onko tuttu opus? Juuri nyt antoisaa luettavaa epistemologiaa koskevien näkemysten lisäksi mm. kirjoittajan syyrialaisen taustan takia.

test

  • Loppu mielessä

    Käsikirjoittaja Mika Ripatin ajatuksia draaman ja komedian kirjoittamisesta. Ripatti on kirjoittanut useita tv-sarjoja (mm. Elämän suola ja Seitsemän yhdessä Seppo Vesiluoman kanssa) sekä Jussi-palkitun elokuvan Nousukausi.

Uusimmat kommentit

Pertti

Luovuus on taitoa näyttää kuvitelmat toiminnan kautta.