” ...mutta oletteko tehnyt elokuvaa oikeassa maassa?”

”Hyvä Mademoiselle, mutta oletteko tehnyt elokuvaa oikeassa maassa?”

Kirjoitan ensimmäisen blogini vielä Pariisista, missä olen ollut  viime kesästä asti ohjaamassa Arte-kanavalle tv-elokuvaa La Vénitienne. Kokemus elokuvan ohjaamisesta Pariisissa on ollut huikean hieno ja se lähestyy nyt loppuaan, äänen ja musiikin miksaus ovat vielä edessä ja kanavalle valmis televisioelokuva luovutetaan huhtikuun lopussa. 

Kokemus on ollut hieno ei vain siksi, että Ranska on elokuvamaa ja että täällä arvostetaan alaa suunnattomasti, mutta myös siksi että on ollut tärkeä huomata kuinka kiinnostuneita ja innostuneita suomalaisesta draamasta, taiteellisesta näkemyksestä ja osaamisesta osataan olla. Tietenkään siitä ei tiedetä juuri mitään, mutta ollaan äärimmäisen uteliaita ja hyvin vastaanottavaisia.

Ohjaamani elokuva on aiheeltaan täysin ranskalainen ja ranskankielinen, mutta suomalaisuus herättää vain positiivisia mielikuvia. Niin tuottajissa kuin rahoittajissakin. Vaikka elokuvan tuottajalta Jacques Kirsneriltä olikin viime syksynä tuottajaliitossa vaadittu selitystä, että miksi hän toistamiseen tekee ulkomaisen ohjaajan kanssa töitä eikä ranskalaisen (hän oli juuri saanut valmiiksi islantilaisen ohjaajan Solevigh Anspachin elokuvan 1800-luvun lopun anarkistista Louise Michel).

Vastattuaan, että miksipä ei, olivat kollegat jatkaneet keskustelua siitä kuinka varsinkin näin kriisin aikaan pitäisi suosia kotimaisia ohjaajia. Onneksi on monia tekijöitä jotka osaavat olla avoimia uudelle ja kokeiluille, vaikka alan rahoitusjärjestelmä suosisi häikäilemättä ranskalaisia ja täysin kotimaista tuotantoa.

Kaikesta huolimatta mielenkiinto Suomea kohtaan ja innostunut työilmapiiri on kuitenkin ollut monella tapaa häkellyttävää, eikä sitä paina ennakkoluulot hitaasta ja vähäsanaisesta suomalaisesta kerronnasta tai ahdistuneista kännäävistä päähenkilöistä. Mutta toisaalta, suomalaista draamaa ei siis tunneta.

Samalla on tullut huomattua, kuinka korkeatasoista ja mielenkiintoista tv-draamaa Suomessa ylipäätään tehdään. Ranskassa televisio- ja elokuvatuotanto ovat toisistaan aika eriytyneitä, eivätkä ne juuri sekoitu toisiinsa. Arte on tässä onneksi kyllä poikkeus sillä kanavalla on korkea status ja se tuottaa taiteellisesti kunnianhimoisinta televisiodraamaa Ranskassa.

Mutta yleisesti ottaen kun katson ranskalaisia televisiokanavia ja kun olen tutustunut paikalliseen tv-draamaan niin se todella tuntuu olevan hyvin standardinomaista ja perinteisiin jähmettynyttä. Jopa vanhanaikaista. Eteen on tullut kommentteja joista Suomessa ei edes keskustella: näyttelijävalinnat pitää olla tunnettuja tähtiä tai ainakin katsojille hyvin tuttuja. Kuvaa täytyy valaista paljon, kohtaukset eivät missään tapauksessa saa olla liian pimeitä.  Muuten katsojat vaihtavat kanavaa. Ja se joka puhuu on näyttävä kuvassa.

Lähes kaikki tv-draama kuvataan tietenkin digitaaliseen formaattiin, filmistä saa täälläkin taistella. HD jyrää koska kuva on ”siistimpää” , kysymys ei edes ole kustannuksista. Ja on myös aiheita jotka eivät kuulu televisioon. Kanavilla on kaikki valta ja todella tarkat vaatimukset. Televisiodraamalla tuntuu olevan omanlainen ilmaisunsa jota täytyy noudattaa. Tai on jo pitkään noudatettu.

Suomalainen tv-draama ei onneksi ole yhtälailla sidottu mihinkään muottiin eikä lainalaisuuksiin. Se tekee siitä rikasta ja omalaatuista. Ja elokuvallista. Ranskassa on toki valtava elokuvatuotanto, joka työllistää tekijöitä aivan eri tavalla kuin Suomessa, mutta siitä huolimatta olen ollut yllättynyt siitä miten perinteisesti Ranskassa alalla vielä toimitaan.

Toisaalta Ranska on  aina ollut hyvin hierarkinen ja perinteitä kunnioittava maa, niin myös tälläkin saralla. Vasta hiljattain ja pikkuhiljaa ovat ranskalaiset elokuvaohjaajat suostuneet ohjaamaan televisioon draamaa. Ja elokuvanäyttelijät ottamaan vastaan rooleja televisiosarjoissa ja -elokuvissa. Kuten myös käsikirjoittajat ja kuvaajat. 

Tuottajat kyllä tuntuvat toimivan kummallakin alalla suvereenisti, vaikka isot elokuvatuotantoyhtiöt eivät televisioon koske. Jaottelulle  on siis syynsä, Ranskan elokuva-alalla kun on valtava työllistämisvoima (n. 250 pitkää elokuva vuodessa), jonka turvin taiteellisesti vastuulliset ammattilaiset voivat elää. Mikä taas Suomessa ei ole mahdollista. Tämä on mielestäni koitunut kyllä suomalaisen tv-draaman voitoksi koska meillä ei samanlaista jaottelua kaikkien onneksi tehdä. Ei sisällön, ei aiheiden, eikä tekijöidenkään puolesta.

Tilanne tuntuu olevan Suomessa jopa päinvastainen: mielenkiintoisimmat draamat nähdään usein televisiossa, koska ne on saatu tehdä vapaamuotoisemmin, ilman pitkään elokuvaan kohdistuvia paineita ja odotuksia. Aiheissa ja tarinan muodossa ja kuvallisessa rakenteessa voidaan ottaa enemmän riskejä, tai ainakaan niitä ei pelätä.

Teatterielokuva tuntuukin Suomessa olevan enempi se tiukempien lainalaisuuksien muoto, missä riskejä ei oteta, missä isot kansalliset tai jo katsojille tutut aiheet ovat lähestulkoon ainoa tapa saada edes vähän katsojia. Ja missä on noudatettava jo hyväksi havaittuja elokuvallista ilmaisua. Varovaisuus jähmettää elokuvan paikoilleen eikä kotimaisen elokuvan kieli kehity. Ranskassa elokuva on hyvinkin vapaamuotoista ja televisio taas tiukemman populaarisen otteen varassa. Toki 250 pitkän elokuvan joukkoon mahtuu mukaan kaikkea mahdollista,  kun Suomessa alle parinkymmenen elokuvan joukkoon ei.

Meillä on siis monta syytä olla ylpeitä kotimaisesta draamasta ja varsinkin televisiodraamasta. Se minulta itseltänikin aina välillä unohtuu, kun ajattelen että Suomi on pieni maa, ja mitä meiltä täältä nyt olisi vietävää isoihin kulttuurimaihin. Eikä auta asiaa kun tuottaja kysyi minulta viime syksynä: hyvä Mademoiselle, mutta oletteko tehnyt elokuvaa oikeassa maassa?

Samalla unohtuu myös, että meidän draama kilpailee niin televisiossa kuin elokuvissakin aina muualta hankittujen parhaiden ohjelmien kanssa. Että ei se draama muuallakaan ole aina priimaa, mielenkiintoista ja vetävää. Pienestä maasta on jopa hyötyä, ja onneksi meillä suomalaisilla tekijöillä on vielä vapaus ehdottaa televisioon omannäköistämme draamaa joka tekee siitä rikasta ja monimuotoista.

Haluan lähettää täältä Pariisista sinne kotimaan kentille ripauksen sitä positiivista ja kannustavaa ajattelua ja ylpeää asennetta omaan tuotantoon johon olen itse törmännyt täällä. Nyt kun Ylen rahoituksesta ja tulevaisuudesta toivottavasti joku päivä päästään selvyyteen niin on hyvä muistaa kuinka ylpeitä kotimaisesta draamasta voimme oikeasti olla. Jos ja kun väylät löytyvät, niin varmasti se tulee olemaan yksi kasvava kulttuuriviennin osa-alue.