yle.fi


Uusi, tuttu vai klisee?

Uusi, tuttu vai klisee?

1. syyskuuta 2010 Kommentit: 0

Kun ohjaaja  suunnittelee tv-sarjaa tai elokuvaa, päässä pyörii miljoona asiaa. Tai kun käsikirjoittaa käy läpi käsikirjoitusta kirjoittajan kanssa. Uusia oivalluksia ja ideoita on keksittävä, tarinan oltava psykologisesti uskottava, henkilöhahmoista luotava todellisia ja tapahtumapaikoista visuaalisia. Koska hyvä draama ja komedia syntyy muun muassa näistä aineksista.

Kaikki tämä on kuitenkin hyvin paradoksaalista. Meidän täytyy saada katsoja vahvasti tuntemaan ja samaistumaan tarinan henkilöihin ja samalla yllättää ja tarjota jotain uutta ja ennen näkemätöntä. Jotta samaistuisimme, on henkilöiden tai tarinan tai edes jonkun ruudussa nähdyn ja koetun oltava tuttua ja turvallista nikä ymmärrämme ja mihin pystymme samaistumaan. Joko se miten henkilöt käyttäytyvät ja reagoivat, miltä he näyttävät tai se mitä tarinassa tapahtuu.

Että voi sanoa ”mulle on just käyny noin!”, ”mä tiedän miltä toi tuntuu!”, ”mä olen ajatellu just samoin”… Jokin kiinnekohta on oltava elettyyn elämään, muuten se mitä katsoo tuntuu yhdentekeviltä.

Samaistuminen vaatii tuttua ja turvallista, mutta tv-sarjoissa tai elokuvissa liika tuttuus ei ole hyvästä ja on tylsää. Tai näin olen kuullut joskus sanottavan. En tiedä olenko itse aivan tätä mieltä, mutta myönnän, että kun katsomiskokemus ei tarjoa mitään sellaista mitä en olisi jo nähnyt jossain aikaisemmin, niin olen näkemästäni vähän pettynyt. Kotimaisessa draamassa käy valitettavan usein näin, koska tunnemme ympäröivän todellisuuden niin valtavan hyvin. Jos sitä taas reilusti vääristää, falskiuden huomaa heti. Eikä siihen usko saati lähde tarinaan mukaan.

Ulkomaisten ohjelmien kohdalla jako ei ole näin raaka, koska emme suomalaisina elä esimerkiksi amerikkalaisessa tai ranskalaisessa yhteiskunnassa. Vähempi ”uusi ja ihmeellinen” riittää kun vieraampi kulttuuri on jo lähtökohtaisesti kiinnostavaa eivätkä kärjistykset paista niin räikeästi läpi. Hyväksymme myös helpommin ulkomaisen draaman epäkohdat, esimerkiksi dialogissa koska kyse ei ole omasta äidinkielestä.

Mutta palaan ohjaajan päässä pyöriviin ajatuksiin. Miten siis luoda ennen näkemätöntä ja uutta,  samalla samaistuttavaa draamaa sortumatta kuitenkaan kliseisiin? Toisaalta taas uuden ja ihmeellisen etsiminen voi viedä liialliseen erikoisuuden tavoitteluun jota katsojan on taas vaikea seurata ja se alkaa tuntua vieraalta. Entä mikä on tunnistettavan ja kliseen välinen ero? Elämäkin on täynnä kliseitä ja toistaa itseään jatkuvasti, mutta miksi kliseet eivät taas toimi fiktiossa? Tai miksi niitä tulee kaikin tavoin välttää? Komedia on ehkä kliseisempi lajityyppi, siinä  kaikki äärimmäisyys ja kohtuuttomuus on hauskaa ja kliseitä käytetään häikäilemättömästi hyväksi.

Havainnollistan ajatustani hieman. Kun ohjaaja suunnittelee fiktiota, täytyy siis tehdä miljoonia valintoja. Onko opettajalla silmälasit, onko pankkiiri rahanahneelle hahmolle kuvaavin ammatti, kuvastaako valkoinen väri puhtautta ja viattomuutta. Nämä ovat kaikki kliseitä, mutta tavallaan myös totta. Genreajattelukin perustuu periaatteessa kliseisiin, tai ainakin hyvin tuttuihin ja ennalta arvattaviin asetelmiin.

En ole missään tapauksessa genreajattelua vastaan, koska ei se tietenkään ole huono asia, että katsoja tietää mitä on katsomassa eikä joudu pähkäilemään sitä, mihin lokeroon tämän tarinan nyt asettaisi. Mutta paradoksi on tässäkin läsnä, kun genret luovat tuttuuden tunnetta, mutta voivat samalla olla äärimmäisen tylsiä.

Yksi ehdoton suosikki ohjaajani on amerikkalainen Wes Anderson. Miten hän onnistuukin käyttämään hyödykseen kliseitä ja samalla luomaan niistä täysin oman kiehtovan maailmansa. Elokuvat ovat erikoisia, toisille ehkä liiankin erikoisia, mutta ne ovat ainakin yllättäviä. The Royal Tenenbaums, Steve Zissoun vedenalainen maailma, Darjeeling limited.

Tässä hän puhuu ensimmäisen elokuvansa Bottle Rocket flopista, kuinka katsojat eivät löytäneet samaistuspohjaa henkilöihin eivätkä tarinaan. Paitsi yksi.


 

Selkeää lopputulosta siitä, missä tasapainossa näiden asioiden tulee keskenään olla ei ole. Ja onneksi niin. Koska yhtälailla hulluimmistakin ideoista kuin tutuista keinoista voi syntyä jotain uutta ja ihmeellisen kiehtovaa. Tarpeeksi tuttua ja tarpeeksi erikoista yhtä aikaa. Kai siinä on hyvän draaman yksi salaisuus.

Ohjaajan paradoksaalista ammattia ja kliseiden keskellä pyörimistä havainnollistaa myös tämä Wes Andersonin Amexin mainos. (En yleensä halua jakaa mainoksia, mutta tämä on sen verran asian ytimessä ja sitä paitsi hauska).

 

Lisää näihin:
6
tykkää tästä
Asiasanat:

Kommentit

Ei kommentteja.

test

  • Ohjaajan setissä

    Saara Saarela on valmistunut elokuvaopinnoista Pariisista (1996) sekä Taideteollisesta Korkeakoulusta ohjaajaksi (2008). Ollut ammatissa nyt noin kymmenen vuotta ja ohjannut mm. elokuvat ”Hengittämättä ja Nauramatta” ja viime vuonna ensi-iltansa saaneen ”Väärät Juuret”. Hän on ohjannut myös useita televisiosarjoja, mm. ”Juurikasvua” sekä palkittuja lyhytelokuvia. Ja juuri saanut valmiiksi ensimmäisen ranskalaisen elokuvansa.

Uusimmat kommentit

Pertti

Inspiraatio on petollinen rakastaja.