Valtapelejä ja hyvää ruokaa

Jatkan vielä Ranskan kokemukseni jakamista, koska minulta on tässä moni kysynyt miten erilaista on tehdä elokuvaa Ranskassa, miten se eroaa suomalaisesta tekemisen perinteestä ja käytännöstä?

Ensin ajattelin ettei näissä kahdessa maassa työskentelemisellä  ole juurikaan eroa. On itse asiassa lohduttavaa huomata, että elokuvan tekeminen on hyvin globaalia ja samanlaista joka paikassa: valmistellaan, harjoitellaan, suunnitellaan, valitaan kuvauspaikkoja, kuvataan ja on jälkityövaihe.  Mutta eroja kyllä on. Toki ohjaamani elokuvan budjetti oli yli nelinkertainen samanlaiseen suomalaistuotantoon verrattuna, työryhmää oli joka vaiheessa enemmän, kaikki olivat äärimmäisen kokeneita ammattilaisia, harjoittelijoita ei vastuullisissa tehtävissä käytetty ja vaikka kyseessä oli tv-leffa niin sitä tehtiin kuten pitkää elokuvaa Suomessa. Erot ovat lähinnä kosmeettisia ja periaatteellisia, mutta kyllä kulttuurierot näkyvät.

Ranska on hyvin hierarkinen maa. Mielestäni se ei ole tasapäistämistä, vaan perinteet ovat tiukassa ja on hyvin tärkeää kuka saa sanoa ja määrätä, kuka saa kommentoida ja päättää. Valta-asetelmat ja valta päättää korostuvat eikä esimerkiksi kuka tahansa voi kommentoida käsikirjoitusta vaikka siinä olisikin kommentoitavaa tai parannettavaa. Ohjaaja on tässä asemassa, mutta paikka täytyy lunastaa. Täytyy pitää meteliä ja puoliaan, taistella mielipiteensä kuuluviin. Siis siinä tapauksessa kun käsikirjoitus ei ole ohjaan itsensä kirjoittama. Ja tämä auteur-tyyppinen elokuvan tekeminen on katoamassa myös Ranskasta. Suomessa ei tällaisia valta-asemia ole eikä niistä pidetä kiinni. Eikä Suomessa myöskään haeta tietoisesti törmäyskursseja, joiden kautta tahdonlujuutta ja määrätietoisuutta mitataan.

Valta ja sen korostaminen tuntui menevän niin pitkälle, että lopputuloksella, eli sillä tuleeko käsikirjoituksesta hyvä, ei ollut yhtälailla merkitystä kuin sillä kuka saa sanoa ja tehdä siihen muutoksia. Kun puhuin tästä kokemuksesta sikäläisen asianajajaystäväni kanssa, hän sanoi sen olevan ranskalainen tapa. Valta sanoa ja päättää, valta olla jotain mieltä on usein tärkeämpää kuin lopputulos.

Ranskalainen elokuva pohjautuu lähes kokonaan dialogiin, eikä toimintaan. Ranskalaiset puhuvat paljon ja koko ajan. Se ei ole myytti eikä edes klisee, vaan totta. Suu käy koko ajan eikä hiljaisuutta oikein siedetä. Siinä mielessä kyllä korostuu suomalaisten vähäsanaisuus ja hiljainen kommunikointi. Se korostuu myös elokuvissa ja kerronnassa. Suuri ero oli mukautua dialogin määrään ja sen ohjaamiseen. Ranskassa on erilainen suhtautuminen kirjoitettuun tekstiin kuin Suomessa. Kirjallisuuden perintö on  vahva ja se tekee dialogista usein enemmän kirjallista kuin puhutun kuulosta ja oloista. On tärkeää miten puhutaan, kuinka paljon puhutaan ja  kuinka nopeasti puhutaan. Onneksi sillä on myös merkitystä mitä puhutaan. Kaiken kaikkiaan dialogi on käsikirjoituksen tärkeä osa, siksi ne myös kreditoidaan erikseen: scénario et dialogues / käsikirjoitus ja dialogi. Koska dialogin kirjoittaa usein asiaan perehtynyt kirjoittaja.

Se minkälaisen vaikutelman annat on myös tärkeää. Ehkä siksi Ranska on agenttien luvattu maa. Kaikilla esittävän taiteen alan ihmisillä on oltava agentti tai et ole vakavasti otettava artisti. Ensimmäiset kontaktit näyttelijöihin tapahtuivat aina agenttien kautta, eikä (joitain) näyttelijöitä casting directorin mukaan saanut koekuvata.  On epäkohteliasta pyytää tunnettua näyttelijää koekuvaksiin. Mutta kun oli päästy puheväleihin niin näyttelijöille sai soittaa suoraankin. Ja koekuvauksetkin lopulta onnistuivat.

Ohjaajan asema on tärkeä, häntä arvostetaan ja kuunnellaan. Jopa siihen pisteeseen asti, että kuvauksissa on taiteellisella ryhmällä välillä vaikea ottaa kantaa itsenäisesti taiteellisiin ratkaisuihin, kun ohjaajalta odotetaan vastausta ja näkemystä kaikkeen. Siinä mielessä arvostan paljon suomalaista työkulttuuria joka on paljon demokraattisempi, eikä pyri korostamaan eroja, hierarkiaa ja valta-asetelmia.

Monia muitakin eroja on ohjaamiseen liittyen tullut eteen, kuten kuinka vähän käsikirjoituksia kehitetään, koska ”mise-en scène” ei kuitenkaan näy tekstissä. Kuinka hankalia ja vaativia näyttelijät osaavat olla ja mitä tarkoittaa pieni kuvausryhmä. Se on todella iso Suomen mittakaavassa. Perussettiin kuuluu näyttelijöille asuntovaunuja, enemmän assareita, erilliset maskeeraaja ja kampaaja sekä esim. järjestäjille oma parkkipaikkojen varausyksikkö.

Jälkityövaiheessa miksaaja on taiteellisesti äänestä vastuussa eikä äänisuunnittelija tai äänileikkaaja. Ja kuinka luvanvaraista on kuvata Pariisissa, missä mitään ei voi kuvata ilman lupaa ja että maksaa ja paljon. Jokainen kadunkulma  on hinnoiteltu ja hinta riippuu siitä, mitä osaa kaupunkia näytät, onko kamera jalustalla, onko ajoa vai kuvataanko käsivaralla. Kuvauspaikat täytyy valita huolellistesti ilman isoja siirtymiä ja hyvissä ajoin jotta kaupungin kuvauksista vastaavat viranomaiset ehtivät käsitellä järjestäjien jokaisesta kuvauspaikasta erikseen laatimansa 28-sivuisen hakemuksen.  Ja tietenkin kuinka hyvin ranskalainen kuvausryhmä syö, oma kokki ja keittiö, catering on aivan omaa luokkaansa.

Ranskalaisen keittiön ylivoimaisuudesta ja valta-asetelmista huolimatta, haluan lopuksi todeta sen, että järjestäytyminen ja perinteet ovat myös hyvä asia. Se että on vakiintunut käytäntö ja alalla selkeä työntekemisen kulttuuri on ollut toisaalta taas äärimmäisen miellyttävää ja helpottavaa, koska kaikille on selvää mitä kukin tekee ja mikä kuuluu omaan vastuualueeseen. Kertaakaan ei tarvinnut varmistella työryhmän kokoonpanoa, tai varmistella onko jokin asia tehty kun siitä oli kerran maininnut.  Kun alalla on kova kilpailu, niin työhön suhtaudutaan todella kunnianhimoisesti. Asiat hoidetaan heti, ollaan täsmällisiä ja kokemus näkyy. Näin ohjaamiselle jäi aikaa.