yle.fi


Nyt tartteis vähän jeesiä...

Nyt tartteis vähän jeesiä...

31. maaliskuuta 2010 Kommentit: 22

Ajatellaanpa lempiartistiasi. Takana todennäköisesti vuosikymmenen – ellei peräti vuosikymmenien – ura, liuta levytyksiä ja status genreä uudistaneena ja mahdollisesti koko 1900- tai 2000 –luvun musiikkia mullistaneena tekijänä. Mutta onko artisti startannut uralleen musiikkikoulutuksen kautta? Onko häneltä ensimmäistä bändiään kasatessaan kysytty, mistä konservatoriosta tai musiikkiopistosta hän on valmistunut?

Tuskinpa. Tulokset ratkaisevat.

Elokuva-alalla tilanne on edelleen huolestuttavan koulutuskeskeinen. Elokuvantekijöitä syntyy tätä nykyä kuin sieniä sateella, plopsahdellen tuntemattomuudesta maailmanlaajuiseen menestykseen joka puolelta maailmaa. Mutta edelleen Suomessa on vallalla ajatus siitä, että elokuvaa pääsee tekemään vain koulutetut ”alan ammattilaiset”. Tie innostuneesta ja lahjakkaasta amatööristä ammattilais-statukseen on tarpeettoman kivikkoinen, eikä sitä pönkitetä miltään taholta.

Kuitenkaan mitään pakottavaa tarvetta tähän ajatteluun ei ole – voidaan peräti sanoa, että elokuva-alan koulutus on yksi pullonkauloista, jotka osaltaan estävät elokuva-alan radikaalin kehittymisen. Pätkääkään muusikoita halveksumatta todettakoon, että elokuvanteko on prosessina monimutkaisempi kuin levynteko; elokuvaan osallistuu satoja, ellei peräti tuhansia tekijöitä, ja rahasummat ovat usein merkittävästi isommat. On siis ymmärrettävää, että koulutuksen merkitys on isompi, kun kyseessä on satamäärin ihmisiä ja rahasummat liikkuvat tuhansien sijaan miljoonissa – tuotanto on juuri niin tehokas kuin sen heikoin lenkki.

Mutta samalla kun työkalut halpenevat, niiden käyttö helpottuu ja yleistyy. Nykyään kameran, leikkaussoftan, äänitysvermeet ja erikoistehostetyökalut saa samaan hintaan kuin muutaman rullan filmiä, ja laatu on täysin kelvollista isollekin kankaalle. Kysymys ei ole niinkään mittavista laiteinvestoinneista kuin siitä samasta innostuksesta, lahjakkuudesta ja periksiantamattomuudesta, jotka ovat ajaneet lukuisat bändit ympäri maailmaa lyömään hynttyyt yhteen ja räjäyttämään miljoonien ihmisten tajunnat.

Yhä useammin nuoret ja innokkaat elokuvantekijät skippaavat tuskaiset taidekouluvuodet ja niiden aikana synnytetyt karmaisevat taide-elokuvat, ja siirtyvät suoraan ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. Joidenkin mielestä lähestyminen on liki rienaava – onhan satavuotisen perinteen mukaista, että ensin tehdään pino lyhytelokuvia, sitten mainoksia ja lopulta, kun nämä tulikokeet on läpäisty, päästetään kymmenissä, kenties sadoissa tuotannoissa rypeneet ”amatöörit” vihdoin ammattilaisliigaan.

Ei ihme, että ”tuoreidenkin” elokuvantekijöiden tuotannoista puuttuu anarkia, freesi rytke ja sekopäiset ideat. Teattereihin tuodaan kilokaupalla muottiinsa valettuja suomalaisia draamaelokuvia, jotka kiinnostavat tekijöitään kutakuinkin yhtä vähän kuin yleisöään. Vähemmästäkin leipiintyy, kunhan nyt saadan laitilat kouraan ja päästään notkumaan seiskajulkkisten sekaan enskariin.

Mutta mistä sitten löytyy tämä nuorten, lahjakkaiden ja innokkaiden tekijöiden joukko, joka voisi syöttää tuoretta puuta hiljaksiin hiipuvan elokuva-alan liekkiin? Netistä? Taidekouluista? Kadulta? Mainostoimistoista?

 Mitä meistä tuli (2009). Käsikirjoitus, ohjaus Miika UllakkoVastaus on: ei mistään. Tällä hetkellä jokainen ns. systeemin ulkopuolelta ponnistava tuotanto on yksittäistapaus, eikä kyse vielä ole kehittyvästä trendistä. Suomessa viime vuosilta kirkkaimmin muistamme Star Wreckin, Mistry Friday –jengin Graffiti meissä- ja Mitä meistä tuli –elokuvat ja juurittain teattereihin saapuvan Reindeerspotting –dokkarin.

Jokainen meistä tuntee ystäviä – lahjakkaitakin, ja innokkaita – jotka ovat aloittaneet ensimmäisen pitkän elokuvansa, mutta alkuinnostuksen jälkeen ovat jättäneet kamerat nurkkaan pölyttymään. Kuka tietää kuinka moni näistä olisi voinut pienellä pönkityksellä, jeesillä, tsempillä ja rahallisella tai aineellisella tuella voinut synnyttää merkittävää elokuvakulttuuria ja kenties ensimmäisen ison kotimaisen jättimenestyksen? Kuinka moni Takahikiän Hitchcock on jättänyt unelmansa ja siirtynyt tekemään ”oikeita töitä”?

Turha jossitella, mutta nyt jos koskaan on aika alkaa kehitellä keinoja, joilla myös ne elokuvantekijät, jotka eivät ole päässeet TAIK:iin, saavat mahdollisuuden loistaa. Elokuvasäätiö on lainkin mukaan rakennettu järjestelmäksi, joka tukee ammattimaista elokuvantekoa. Mitä tarkoittaa ”ammattimainen”? Sitä, että siitä saa palkkaa? Vai sitä, että se on hyvää? Tai ehkä sitä, että siitä maksetaan veroja? Epämääräistä, joten monta kertaa nuoret lupaukset käännytetään Säätiön ovilta ei niinkään ilkeyttään, vaan instrumenttien puutteesta. Ammattilainen on helppo määritellä perinteisen kaavan mukaan, mutta samalla kun maailma muuttuu, muuttuvat myös käsitteet.

Suurimmalle osalle tekijöistä ensimmäinen elokuva on jotakin, joka syntyy sydämestä ja intohimosta tehdä elokuvia. Sen ei odoteta tuovan leipää pöytään ja väki työskentelee ilmaiseksi. Kun siirrytään satapäisen tiimin palkkaamiseen, kulut hyppäävät automaattisesti miljoonan nurkille, mutta ensimmäiset – ja miksei toisetkin – elokuvat eivät joudu painimaan tämän ongelman parissa. Tuskin David Bowie tai James Hetfieldkään nauttivat kovin kummoista liksaa ensimmäisiä levyjään pakertaessaan.

Tarvitaan instrumentti, joka auttaa ei-ammattilaisia, amatöörejä ja harrastelijoita pääsemään alkuun tai pahimpien kompastuskivien. Ensimmäistä leffaansa tekevä on tyytyväinen kymppitonnista, kamerakalustosta ja liudasta jämerää kritiikkiä. Pirulauta, jos vielä päästettäisiin möyrimään vanhojen leffojen käyttämättöminä hapettuvien puvustojen kimppuun... Pienellä jeesillä voisimme synnyttää kasapäin uusia tekijöitä – ja vielä, kun hommassa olisi pieni tekemisen paine muulta kuin omalta taholta, niinkään useat tuotannot eivät jäisi hyllyille makaamaan.

Itselläni on ollut haaveissa virtuaalinen elokuvastudio, joka keskittyy ensikertalaisten ja ei-ammattimaisten tuotantojen tukemiseen. Toimintaperiaate on selkeä: kiinnostuneet säätiöt, julkiset tahot, kunnat, valtio ja firmat keräävät vuosittain potin, joka jaetaan lupaavien ensikertalaisten kesken. Studio ei itsessään tavoittele voittoa, vaan kaikki syntyvät tuotannot ovat tekijäryhmän hyödynnettävissä niin kuin he parhaaksi sen katsovat, kaupallisesti tai sitten ei. Firmojen on mahdollista lähteä mukaan vaikkapa tuotesijoittelun tai muunlaisten yhteistyömahdollisuuksien muodossa, valtio taas hyötyy verotulojen ja myöhemmin työpaikkojen muodossa.

Paramount Pictures mainosti äänekkäästi pistävänsä pystyyn oman lafkan, joka tähtää ”mikrobudjetin tuotantojen tukemiseen” – tämä tarkoittaa siis alle sadan tonnin leffoja. Motivaatio on tietenkin selkeä – dollarinkuvat kiiluvat silmissä Paranormal Activityjen ja Blair Witch Projectien voittomarginaaleja katseltaessa. Ei ole mitään syytä, miksei näitä elokuvia voitaisi tehdä myös Suomessa, ja toisin kuin rapakon tuolla puolella, täällä sata tonnia riittäisi helposti jo viiteenkin pitkään elokuvaan.

Kunhan vain tekijät löytyisivät – ja turha on väittää, etteikö tekijöitä olisi.

Kiinnostuitko Vuorensolan suosikeista? Linkit tuotantojen kotisivuille alla:

Star Wreck

Mitä meistä tuli

Reindeerspotting

Lisää näihin:
1
tykkää tästä

Kommentit

Anonyymi 08.04.2010, 08:15

Yhy yhy tyypit jotka oikeasti tietävät mitä tekevät saavat kaiken huomion. Aika röyhkeää tekstiä kaverilta, jonka leffa sai käytännössä SES:n koko viime vuoden tukisumman. Puhumattakaan siitä, että perättäisissä kappaleissa onnistuu mollaamaan "karmaisevia taide-elokuvia" ja peräänkuuluttamaan "freesiä rytkettä ja sekopäisiä ideoita"...

Timo Vuorensola 08.04.2010, 09:23

Moi, ja kiitoksia hyvästä kommentista! Tarkentaisitko vielä, missä kohtaa tekstin sävy muuttuu röyhkeäksi? Käsittääkseni tein selväksi, että arvostan SES:tä, ja ehdotan, että tämän KYLKEEN luotaisiin järjestelmä, joka mahdollistaa myös pienempien tuotantojen tukemisen.

Timo Vuorensola 08.04.2010, 09:25

(Ja tarkennettakoon vielä: pienemmällä tuotannolla tietenkin tarkoitan perinteisesti ei-ammatilliseksi määriteltäviä tuotantoja).

Kalle 08.04.2010, 09:29

"Vähemmästäkin leipiintyy, kunhan nyt saadan laitilat kouraan ja päästään notkumaan seiskajulkkisten sekaan enskariin."

Aleksi Salmenperä, Petri Kotwica, Zaida Bergroth, Aku Louhimies, Klaus Härö, Saara Cantell, J-P Valkeapää, Dome Karukoski, Johanna Vuoksenmaa.. Siinäpä muutamia alan korkeimman koulutuksen saaneita leipiintyneitä seiskajulkkisten kavereita, jotka viime aikoina kunnostautuneet lähinnä laitilat kourassa seisoskelemassa. Vai mitä Timo?

Pirjo 08.04.2010, 10:43

On varmasti totta, että lahjakkuuksia löytyy Taikin ulkopuoleltakin mutta toisaalta Elokuvasäätiön linja suosia koulutettuja ammattilaisia on perusteltu. Koulutus on kallista ja mikäli sille ei annettaisi arvoa, mitä järkeä systeemissä olisi? Mitä hyötyä olisi satsata harvoihin sisälle päässeisiin, jos ei juuri heille annettaisi mahdollisuutta näyttää taitojaan?

Karmaisevista taide-elokuvista olen eri mieltä. Näkemykseni mukaan niitä tulee juuri kouluttamattomilta tekijöiltä, niiden heikoin kohta on useimmiten sisältö, ulkoisesti ne ovat taidokkaita. Koulutuksen yksi osa-alue on sisällön ymmärtäminen. Sen oppiminen on hidasta, huomattavasti nopeammin oppii käyttämään teknisiä vempeleitä joita elokuvantekoon tarvitaan.

Miller 08.04.2010, 11:40

oon tässä muiden kiireiden ohella kirjoittanut kaksi käsikirjoitusta -
kumpaakin tuki ses .

eka ei mennyt tuottajille perille ja tokasta tuli sellainen vastine ,
etten jatkanut .

mutta se on tärkeetä että meillä on ses - en alkuunkaan usko , että siellä
katsoitaiin kuka tekee ja mitä ---

ehkä sekin on right kun fyrkka menee ihmisille joilla on tuotantofirmat
sun muut -

kenellekkäs sitä muuten ideoitaan tarjoisi ?

sitä edelleenkin symppaan että jengi laittaa juttujaan verkkoon - voipi
katsoa mitä muut tekee ja inspiroitua .

mun suosikki on HelaHoito - oon nauranut monet naurut sen ihmisgallerian kanssa - oikein venaan että pääsen katsomaan
toteutusta .

sitä vaan korostaisin , että joka kohtauksessa pitäis olla juju - kun
nykymediassa mennään hirveen äkkiä veks jos ei kiinnosta .

Oskari Sipola 10.04.2010, 10:52

Ajatus siitä, että sadalla tuhannella pystyisi tekemään viisi pitkää tuntuu hämmentävältä, kun samaan aikaan kuulutetaan parempaa laatua ja omaperäisempiä, pidemmälle kehiteltyjä juttuja.

Työttömyystuen varassako niitä on tarkoitus tehdä? Vuokra ja eläminen pitää kuitenkin kustantaa jollain. Itse ainakin uskon, että nimenomaan mahdollistamalla ohjaajalle, käsikirjoittajalle, kuvaajalle, lavastajalle ja pukusuunnittelijalle pitkä suunnitteluaika (joka teillä on Iron Skyssä käsittääkseni onneksi ollut) voidaan synnyttää jotain oleellisesti parempaa. Nyt nimenomaan suunnitteluaika on se, mikä kärsii budjettien pienuudesta. Digitaalinen teknologia auttaa käyttämään budjettia tehokkaammin, kun filmimateriaalien, kehittämisen ja siirtämisen kustannukset jäävät pois, mutta ei sekään ole niin merkittävä säästö, että sitä voisi kutsua vallankumoukselliseksi.

Nää on toki mielipideasioita, mutta mä olen monessa yhteydessä toistellut sitä, että mä nimenomaan uskon ton monen lyhärin tekemiseen ennen pitkään elokuvaan siirtymistä. Pitkän elokuvan tekeminen, vieläpä yhteiskunnan tuella, on kuitenkin todella kallista ja hankalaa ja oma kunnianhimo ja omanarvontunto vaatii, että sitten kun sen tilaisuuden saa, siihen lataa kaikki paukut ja tietää mitä tekee. Voi olla, että raaempana ja vähemmän harjautuneena sitä tekisi jotain erilaisempaa, kiinnostavampaa. Mutta neljän-viiden vuoden elokuvakoulun ja kymmenien lyhäreiden jälkeen uskaltaa ainakin luottaa siihen, että tietää mitä tekee.

Helsingin Nuorisoasiainkeskus muuten on ainakin mun aikanani tarjonnut juuri mainitsemasi kaltaista tukea; antanut kalustoa lainaan, tarjonnut resursseja ja luovaa palautetta, ja isännöinyt vielä ensi-illankin. Hattutehtaan mediakeskusta ei enää ole, mutta käsittääkseni sen toiminnot on siirretty johonkin muualle, ja ovat vielä olemassa, ja alle 25-vuotiaiden käytettävissä. Se on vähän vastaava kuin Harjun ja Munkkiniemen nuorisotalojen demostudiot, joissa monet nyt ammatillisesti musiikkia tuottavat (ja käytän termiä ammatillinen tarkoittamaan nimenomaan sitä, että he saavat pääasiallisen palkkatulonsa tästä toiminnasta) bändit ovat saaneet alkunsa. Kaluston lainauspalvelua kuitenkin käytettiin lähinnä skeitti- ja snoukkavideoiden tuotantoon, fiktion tekijöitä oli huomattavasti vähemmän. Se, millaista tukipalvelua peräänkuulutat, on nimenomaan mielestäni Nuorisoasiainkeskuksen tontilla.

Tartun kahteen riviin, vaikka voidaan mennä semantiikan puolelle. "valtio taas hyötyy verotulojen ja myöhemmin työpaikkojen muodossa. " ja "täällä sata tonnia riittäisi helposti jo viiteenkin pitkään elokuvaan." Valtio saisi toki arvonlisäverotuloja, mutta 20 000 eurolla ei tuotanto niitä kovin paljoa pääse tuottamaan. Tuloveroa ei synny, sillä tuosta summasta ei palkkoja makseta kenellekään. Jos tehdään ihan nopea ajatusleikki superpienestä pitkän elokuvan tuotannosta, jossa viisi ryhmäläistä ja kaksi näyttelijää tekee elokuvaa neljä kuukautta - kuukausi ennakkoa, kuukauden kuvauksia ja kaksi kuukautta postia - ja ajatellaan, että ennakkotuotannossa on hommissa neljä ryhmäläistä, kuvauksissa kaikki seitsemän, ja postissa kaksi, ja lasketaan, että kaikki saavat Elokuvatyöntekijöiden liiton about-keskipalkkaa eli 157 euroa päivässä (10 tunnin päivinä 15,7 euroa tunti, ei mikään juhlapalkka) on tästä mikrotuotannosta maksettu pelkkiä palkkoja 42861 euroa ja siihen päälle lomakorvauksia 5786 euroa ja palkan sivukuluja 9644 euroa. Eli jutusta missä on töissä seitsemän ihmistä ja kuvauspäiviä on 20-21 on palkkakustannukset yhteensä 58291 euroa. Sitten tarvitaan vielä kalusto, autot ja jotain pitäisi syödäkin. Ehkä elokuvassa on lavasteita ja puvustus, niitä on usein mahdollista kyllä saada pummilla, vaikka sitten vanhempien kellarikomerosta.

Siihen on syynsä, miksi niin moni nollabudjetin pitkän elokuvan tuotanto jää kesken. Palkattomien tekijöidenkin on maksettava vuokransa, tai asuntolainansa - myös esikoiselokuvansa teon aikana. Lyhytelokuvissa, jotka tunnut ohittavan täysin merkityksettöminä, on nimenomaan se hyvä puoli, että niitä on jopa ihan konkreettisesti mahdollista tehdä lyhyemmillä aikaväleillä, jotka eivät rasita ihmisten henkilökohtaisia talouksia kohtuuttomasti, jos he tuotantoon palkatta osallistuvat.

Sun kuvailusi kotimaisen elokuvan tilasta on niin suoraviivaistava ja loukkaava, että ylitän sen kokonaan ja hyvähenkisen diskurssin nimissä jätän sen käsittelemättä. Sen sijaan koulutukselle maalaamasi rooli pullonkaulana kehityksen tiellä on mielestäni kohtuuton. Jos näkisit TaiKin harjoitustöitä (oletko nähnyt niitä?), tietäisit, että niillä on jokseenkin vähän tekemistä sen kanssa, mitä kentällä tuotetaan. Siellä on huomattava määrä kiinnostavia, uusia tekijöitä, uusia ideoita, rohkeutta ja uudistamisen tahtoa (toki myös angstisia itsereflektointielokuvia, mutta usein lähinnä koulutuksen alkupäässä :). Koulussa heille tarjotaan resursseja, vapaat kädet ja palautetta. Itse olen saanut tehdä kaikennäköistä action-elokuvien takaa-ajokohtauksista kauhu/fantasian kautta monikameralla toteutettavaan televisioteatteriin. Pullonkaula kohdistuu nimenomaan siihen, kun näitä koulussa muhineita uusia ideoita yrittää tuoda ammattikentälle. Onko se pullonkaula sitten rahoittajien rohkeus vai tekijöiden oma sensuuri, sitä en osaa sanoa - uskon, että molemmilla on roolinsa. Kuitenkaan koulutus siihen ei ole syypää, vaikka koulutusta voi ja pitääkin aina kehittää.

Päästessäni TaiKiin olin tehnyt laskutavasta riippuen 11-16 lyhäriä, ja käyttänyt niihin omaa (tai siis vanhemmilta saatua) rahaa varmasti tuhansia euroja. Kameraa en omistanut pientä MiniDV-rutkua parempaa, mutta jostain sellainen aina löytyi lainaksi. Kuvailemiasi tukimekanismeja on tälläkin hetkellä olemassa, niitä pitää vain etsiä, ja niidenkin jälkeen elokuvanteko on tahdosta kiinni - tekijöidensä motivaatiosta ja periksiantamattomuudesta. Se on ainakin yhteistä sekä ammatti- että harrastajakentällä.

Timo Vuorensola 11.04.2010, 10:07

Hyvä ja kattava vastaus, Oskari, kiitoksia tästä!

Kyllä vain, elokuvia pystyy tekemään pienemmällä budjetillakin, miljoona ei ole mikään kirkossa kuulutettu summa, joka takaa onnistuneen elokuvan. Ja kuten huomasitkin, puhun ensisijaisesti ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevistä, innokkaista ja osaavista elokuva-alalle haluavista ja uskon, että ensisijainen fokuksen kääntäminen "ammattimaisen" elokuvanteon tukemisesta vähän laajemmalle "hyvien projektien" tukemiseen on tulevaisuuden kannata huomattavasti kiinnostavampi suunta, ja tuskin kenenkään mielestä aika on pysähtynyt 80-luvulle, vaan eteenpäin mennään ja kiistatta uutta osaamista kentälle tulee epätyypillisiä reittejä ja tätä pitäisi kyetä hyödyntämään.

Nuorisoasiankeskuksia ja kaikenlaisia kunnan tukemia harrastustahoja löytyy sieltä sun täältä pitkin maata, ja niiden hyödyntäminen on varmasti yksi vastaus, mutta itse uskon, että kasaamalla järjestöjen, säätiöiden ja yritystahojen resursseja yhteen möttiin, ja keskitetysti ja tehokkaammin tuettaisiin uusia tekijöitä niin rahallisesti, kalustollisesti kuin ammatillisestikin voitaisiin saada aikaan kipeästi kaivattua mielenkiintoista verta seuraavalle elokuvantekijäsukupolvelle.)

Puhut myös digitaalisesta teknologiasta - lienet tietoinen, paljonko Jurassic Parkin tehosteisiin käytetyt ohjelmistot ja koneet maksoivat aikanaan. En minäkään, mutta todennäköisesti nykyläppärillä, Lightwavella ja parilla Adobella pääsee nykyään samoihin tehoihin ja tasoihin. Joten kyllä, siinä voi puhua vallankumouksesta.

(Paljastettakoon tässä kohtaa, että sain innotuksen kirjoittaa artikkelin Säätiön kanssa tästä asiasta keskusteltuani ja kuultuani, että siellä on nyt insentiiviä syntymässä että tällaista olisi hyvä pallotella. Aion tunkea räpyläni tähän soppaan, ja artikkelin kirjoittaminen ja sen synnyttämän keskustelun seuraaminen on ollut hyvää löpöä pönttöön ja valottanut molempia näkövinkkeleitä. Hiivitään pikkuhiljaa kohti tulevaisuutta.)

Oskari Sipola 12.04.2010, 02:27

Suomessa on tehty miljoonalla ja enemmälläkin aika monta huonoa elokuvaa, siitä voimme olla samaa mieltä :)

Et silti vastannut oleellisimpiin pointteihini millään tavalla.

Kentälle tulee uutta osaamista epätyypillisiä reittejä, se on ihan varmaa, mutta suhtaudun skeptisesti siihen ajatukseen, että se osaaminen jumittuu johonkin resurssien puutteeseen, ja jos resursseja lisättäisiin, sitä alkaisi valua alalle enemmänkin. En koe nähneeni siitä minkäänlaisia todisteita, ja olen seurannut asiaa aika pitkään. Ne ketkä osaavat ja haluavat tehdä, päätyvät tekemään enemmin tai myöhemmin - yleensä ennemmin. He myös hakeutuvat koulutukseen, jota he eivät näe peikkona, vaan aitona mahdollisuutena kehittyä ja kasvaa tekijänä, päistikkaisen tosta-noin-tekemisen sijaan.

Ymmärränkö oikein, että asettaisit nämä uusien tekijöiden esikoispitkät johonkin harrastus- ja ammattitoiminnan väliin - tekotapa olisi ammattimainen, mutta palkkaa ei maksettaisi vaan mukana olijat rahoittaisivat elämisensä jotenkin muuten. Ohitetaan hetkeksi vaikkapa ammattiliittojen vaatimusten realiteetit ja kysytään, että mitä seuraavaksi? Miten toisten elokuvien kanssa? Jos tämä halpis-esikoinen on menestyksekäs, on ohjaaja osoittanut olevansa kunnon budjetin arvoinen? Millä tavalla tämä eroaa nykyisestä lyhytelokuvakentästä? Halpis-esikoisessaan epäonnistunut ohjaaja jää isojen rahoitusten ulkopuolelle, ja joutuu menemään Siwan kassalle voidaakseen viikonloppuisin kasata mestariteostaan kuvauspäivä kerrallaan.

Kiinnostaa myös tuo ajatus yritysrahoituksesta. Mitä rahoituksen pöytään tuovat yritykset saavat siitä vastineeksi, kun jo nyt sponsorien ja yritysyhteistyökumppanien saaminen muuhun kuin markkinointiyhteistyöhön on taloustilanteen takia hankalaa?

Sivuhuomautuksena on todettava, että jo nyt elokuvakalustovuokraamot ovat usein joustavia nuorien tekijöiden taideprojektien suhteen. Innokas uusi tekijä hoitaakin ensimmäiseksi verkostonsa siihen suuntaan kuntoon. Nuorisoasiainkeskus myöntää myös projektiavustusta nuorten projekteihin. Omassa, vuonna 2005 (ollessani 21-vuotias) tehdyssä Irti-lyhytelokuvassa saimme projektiavustusta 600 euroa, ja valokalustovuokraamo tuli huomattavasti vastaan 1,2-kilowattisen HMI-valon vuokrassa, joka oli erittäin oleellinen valitsemassamme visuaalisessa tyylissä. Omaa rahaa tuotantoon laitettiin noin 400 euroa ja elokuva syntyi 1000 euron budjetilla kuudessa kuvauspäivässä.

Digitaalisella teknologialla tarkoitin tietenkin tallennusteknologiaa - kameroita ja äänityslaitteita, sekä jälkikäsittelyn mahdollisuuksia kotioloissa. Ei siitä ole kuin 10 vuotta kun viiden minuutin DV-videolle kuvatun lyhytelokuvan loppurenderointi kesti yli seitsemän tuntia melko uudella koneella. Nyt kannettavalla tietokoneella leikkaa ja värimäärittelee 2K-resoluutiolla reaaliajassa. Efektit ovat täysin eri asia - ellet sitten tarkoita "kipeästi kaivatulla mielenkiintoisella verellä" nimenomaan sitä, että kotimaisesta elokuvasta puuttuu tietokone-efektejä?

Timo Vuorensola 12.04.2010, 15:13

Maailma muuttuu. Elokuvanteko ja kuluttajat tulevat lähemmäksi toisiaan. Työkalut, ohjelmistot ja levityskanavat ovat muidenkin kuin "ammattilaisiksi" määriteltyjen tahojen tavoitettavissa. Tämä laskee rimaa ryhtyä tekemään elokuvia. Uusia tekijöitä tulee perinteisiksi määriteltävien kanavien ulkopuolilta. Elokuvasäätiön tehtävänä on tukea ammattimaista elokuvantekoa, joten esikoiselokuva tulee olemaan monille ne kannukset, joita elokuvakoulutus on perinteisesti tarjonnut kohti ammattilaisuutta.

Esikoiselokuvaa ilmaiseksi tai äärimmäisen vähällä tekeviä innokkaita ja lahjakkaita tekijöitä löytyy entistä enemmän. Kukin taaplaa tyylillään, elokuvakoulutus tarjoaa hyvin omanlaistaan ja korvaamatonta oppia leffa-alalle, mutta niin tarjoaa leffantekokin. Se, kumpi lähestyminen on lopulta parempi hyvien, menestyvien ja merkittävien elokuvien tekemiseen ei ole kiinni enää muuta kuin itsestään. Jotkut osaavat kertoa tarinoita liikkuvalla kuvalla, toiset eivät. Joillekin luontevampaa on tehdä elokuva, toisille opiskella, kolmannelle näiden yhdistäminen.

Järjestelmällinen mikrobudjetin tuotantojen tukeminen mahdollistaa uudenlaisen elokuvanteon synnyn.Se ei vie leipää yhdenkään ammattilaisen suusta, se ei lakkauta elokuva-alan koulutusta Suomesta tai mistään muualtakaan, eikä huononna yleistä suomalaisen elokuvan laatua. Se tarjoaa mahdollisuuden niille tekijöille, jotka eivät syystä tai toisesta halua, kykene tai pääse etenemään tai ansaitsemaan kannuksiaan elokuva-alalle koulutuksen kautta, tai eivät koulutuksestakaan huolimatta pääse tekemään haluamaansa pitkää elokuvaa. Tukimuotoja on jo nyt erilaisia, mutta peräänkuuluttamani järjestelmä on seuraavanlainen: Se tuo yhteen tekijät, rahoituksen, resurssit ja ammattimaisen tuen ja neuvot, pyrkien näin kannustamaan innokkaita tekijöitä aloittamaan, jaksamaan ja viemään loppuun asti tuotantonsa mahdollisimman hyvällä laadulla. (Usein todellisuudessa tarvittu tuki ei ole välttämättä kylmää rahaa laisinkaan, vaan parilla konsultointimiestyöpäivällä esim. leikkauksen tai äänityön kanssa päästään jo hyvin pitkälle.)

Yritykset ovat kiinnostuneita näkyvyydestä, mahdollisuudesta päästä mukaan yhteisöihin, tilastotiedoista, markkinoinnissaan ja tiedotuksessaan käytettävästä sisällöstä ja löytyypä vielä maininta yhteiskuntavastuusta isompien yritysten kirjoista, jota voidaan vaikkapa toteuttaa rahoittamalla kulttuuria. Näistä voi räätälöidä jos minkämoisia ratkaisuja.

Oskari Sipola 12.04.2010, 21:20

En mä ole lähtökohtaisesti esittämiäsi asioita vastaan - ainoa vain, että niitä on jo, esimerkiksi Minun elokuvani -tapahtuma, jossa nuoret saavat elokuvistaan palautetta ammattilaisraadilta ja yhdelle voittajalle annetaan tutorointipalkinto jossa alan ammattilainen tutoroi voittajien seuraavaa projektia tietyn tuntimäärän.

Elokuvanteon muuttuminen tekniikan demokratisoitumisen takia ei ole oleellisesti erilainen muutos kuin mitä tapahtui graafiselle suunnittelulle Photoshopin myötä tai musiikinteolle kotistudioiden myötä. Se, että uusia tekijöitä tulee alalle muita reittejä kuin koulutuksen kautta on itsestäänselvyys, olethan itse siitä elävä esimerkki. Mun pointti, johon et vastannut vielä, olikin se, että koulujen ulkopuolella ei ole mun kokemuksen mukaan mitään valtavaa massaa lahjakkuutta, joka odottaa kukkaan puhkeamista jos joku vain antaisi videokameran käteen ja näyttäisi miten leikataan. Se ei mun mielestä yksinkertaisesti pidä paikkaansa. "Järjestelmällinen mikrobudjetin tuotantojen tukeminen mahdollistaa uudenlaisen elokuvanteon synnyn." Se, että on tehty Blair Witch Project ja sitten heti kahdeksan vuotta myöhemmin Paranormal Activity, ei vielä varsinaisesti todista tuota lausetta. Ison budjetin musiikkivideot ja mainokset ovat muokanneet elokuvakieltä universaalisti paljon enemmän kuin videokameroiden halventuminen ja niiden laadun parantuminen.

Mä kannatan ehdottomasti nuorten tekijöiden tukemista, ja auttamista tiellä amatööristä ammattilaiseksi. Se, että on olemassa paljon tukimekanismeja, ei tarkoita, etteikö niitä mahtuisi olemaan lisääkin - keskitetymmin, harkitummin ja mielestäsi ilmeisesti nimenomaan fiktiopuolelle. Syytät kuitenkin mielestäni toisia mustavalkoisuudesta syyllistyen itse samaan (alkuperäisessä tekstissä, kommenteissa olet loiventanut kantojasi).

Toivoisin vielä, että vastaisit aiemmissa kommenteissani esittämiini kysymyksiin. Ne eivät olleet retorisia.

Timo Vuorensola 13.04.2010, 09:13

Vaikeahan se on arvata, mitä tapahtuisi, jos ns. koulutusjärjestelmän ulkopuolista elokuvantekoa lähdettäisiin tukemaan keskitetymmin ja selkeämmin.

Itse uskon, että elokuvanteko on itseilmaisua siinä missä esimerkiksi musiikki, graafinen design ja kirjoittaminen.

Indie-bändit nousivat, muokkasivat ja käänsivät päälaelleen koko musiikkibisneksen jo 70-luvulla. Mac ja myöhemmin Photoshop toivat graffanväännön jokaisen juivelon näppeihin, ja nyt kun ympärilleen katselee, lähes jokainen osaa väkertää ammattitasoa lähentelevää ja paikoin sen ylittävääkin tietokonegrafiikkaa. Blogien yleistyminen räjäytti harrastelijakirjoittajien pankit, ja nyt netti on pullollaan niin fiktio- kuin asiatekstiä harrastelijakynästä (itse huomaan seuraavani esimerkiksi 25 blogia ja vain yhtä ammattimaista uutissivustoa).

En näe mitään syytä, miksei näin voisi tapahtua elokuvallekin. Tai pikemminkin, näin on tapahtumassa jo elokuvallekin.

Palatakseni alkuperäisen kirjoituksen pointtiin: elokuvanteko ei silti ole ihan sama kuin Fotarin tai Wordpressin avaaminen, vaan kyse on usein kymmenien, kenties satojen osaajien yhteispanoksesta. Kalusto, lavastus ja muu härpäke mikä elokuvan ympärillä pyörii on auttamatta hintavampaa kuin kellaribänditoiminnan pyörittäminen.

Näinollen jeesille olisi tarvetta. Kylmälle käteiselle, kalustolle ja ammattilaiskonsultoinnille.

Ja väitän, että jos tätä jeesiä osattaisiin tuupata tehokkaammin myös vähemmän perinteisille tahoille, koko paketti uudistuisi.

Vaikka musavertaukset ovatkin vähän niin ja näin, voidaan ajatella, että nyt eletään leffanteossa vastaavaa aikaa kun rock 60-70 -luvun taitteessa.

Tuolloin massiiviset progebändit jyräsivät maailmalla, veivasivat 14-minuuttisia kitarasoolojaan täysille stadioneille. Ja samaan aikaan kuraisista kellareista kömpi lavoille Sex Pistols, The Clash ja Ramones jotka yhdellä, ärhäkällä muutaman vuoden pyyhkäisyllä rapistivat pölyt pois koko länsimaisen musiikin harteilta. Punkin vaikutus seuraavien vuosikymmenien musiikkiin oli järisyttävä, ja punk syntyi, kun innokkaat mutta "ammattitaidottomat" muusikot kyllästyivät musakenttään, nappasivat kepin kouraan ja alkoivat vääntämään itse musiikkia kolmen soinnun teoria takanaan. Ja kävi ilmi, että näitä pumppuja oli valtava määrä.

Se niistä musavertauksista, ehkä kuitenkin hoksaat pointin tuosta takaa. Leffateollisuus, joka rämpii remakejen ja rebootien suossa kaipaa punkkia nyt enemmän kuin koskaan. Ja Suomella on ainutkertainen tilaisuus tehdä itsestään lefafkentällä muutakin kuin "se maa jossa Ingmar Bergman syntyi... eiku se olikin Ruotsi... ei, en mä kyl tiedä yhtään suomalaista elokuvaa".

Suomea arvostetaan dokkaririntamalla juuri sen takia, että YLE:llä on hyvät perinteet lähteä tukemaan varsin varhaisessa vaiheessa vähän erikoisempiakin kansainvälisiä ja kotimaisia dokumentteja pienellä summalla, jonka avulla tekijät pääsevät alkuun. YLE:stä ja Suomesta on sitä kautta tullut - näin ainakin väittivät ulkolaiset dokkarintekijät minulle - jonkunlainen laadun tae tai merkki.

Ehkä tämä vastaa kysymyksiin? Vai vieläkö joku jäi vastaamatta?

Sami Pöyry 15.04.2010, 10:49

Täytyy hiukan kommentoida tätä keskustelua, kun itsekin olen juuri ensimmäisen pitkän elokuvani kanssa pakertava "amatööri".

Voin vain yhtyä Timon visioimaan ajatukseen jonkinlaisesta harrastelijoiden avuksi kehitetystä virtuaalisesta studiosta. Henkisesti vaikeinta amatöörielokuvan tekemisessä on loppujen lopuksi yksin jäämisen tunne. Vaikka kuvauksissa tai kirjoitusvaiheessa tajuaisikin tehneensä virheitä, ne ovat kuitenkin osa sitä valtavan hauskaa tekoprosessia, jonka takia elokuvaa jaksaa puskea eteenpäin kiitoksetta. Tehdessä oppii ja virheitään pystyy paikkailemaan, kun jokainen kuvauspäivä ei maksa kymppitonnia.

Paljon vaikeampaa on se, että kuvausryhmän ulkopuolella harva uskoo projektiin millään merkittävällä tavalla ennen kuin valmista elokuvaa on näytettävänä, jos silloinkaan. Oman projektimme, Agorafobian, kanssa pari vuotta painittuamme olemme vasta hiljattain voineet vaientaa epäilijöiden ääniä, kun meillä on ollut esitellä lähes valmista materiaalia, joka monen yllätykseksi näyttääkin ihan oikeasti elokuvalta.

Elokuvakoulujen ulkopuolelta tulevien tekijöiden elämä olisi paljon helpompaa jos olisi joku taho, jossa ei lähtökohtaisesti suhtauduttaisi vähätellen harrastelijavoimin tehtyihin elokuviin. Jo hyvin pienimuotoinenkin tuki voi olla merkittävä harrastajalle.

Silti en usko, että tällaisen systeemin olemassaolo johtaisi merkittävään tekijöiden määrän kasvuun Suomessa. Kokemusteni mukaan hyvin suurella osalla harrastajista touhun motiivi on lähinnä tekemisen hauskuudessa itsessään, harrastamisessa. Tästä kielii nimenomaan se, että vastoinkäymisten edessä unohdetaan kamera hyllylle pölyttymään. Näkisinkin, että Timon hahmotteleman systeemin voima voisi olla ns. tutkan alla pitkäjänteisemmin työskentelevien tekijöiden tukemisessa.

Suomen elokuvakulttuurissa on paljon mätää, mutta en usko että lääke on harrastajadebyyttien tulvassa. Indie-kentän todellinen potentiaali on siinä, ettei tekijöiden tarvitse teloa itseään siinä tasapäistämisen koneistossa, joka tuntuu runnovan suuren osan ammattilaiselokuvista samaan yhdentekevään muottiin.

Ei punk itsessään ole arvokasta kuin tekijöilleen ja niiden kavereille. Tärkeitä ovat ne punkkarit, joita kiinnostaa muukin kuin kilju, kova volyymi ja omilleen soittaminen.

---

Elokuvablogini osoitteessa: http://monadifilmi.wordpress.com/

Timo Vuorensola 16.04.2010, 10:19

Moi, Sami ja kiitoksia kommentista ja leffablogilinkistä - pitää ruveta lueskelemaan!

Pointtisi koskien ulkopuolisen tuen ja luoton määrästä voin allekirjoittaa täysin; itse päädyin hiljattain muuan haastatteluun määrittelemään kolme asiaa, jotka nettiyhteisön kanssa työskentely on nostanut esiin. Sen enempää rankkaamatta näitä kolmea keskenään, totesin ehdottomasti yhden tärkeimmistä asioista olevan juuri tuki ja fiilis siitä, että tässä tehdään elokuvaa jolla on merkitystä muillekin itsellensä.

Vaikein vaihe Star Wreckiä tehdessämme oli ehdottomasti tilanne, jolloin leffa oli pahasti myöhässä alkuperäisestä 2001 -aikataulusta (elettiin vuotta 2004 tai 2005...). Tällöin peräti nettiyhteisö oli alkanut käymään ja kyllästymään elokuvan odottamiseen. Olimme tehneet sen virheen, että emme olleet puskeneet nettiin tasaisesti uutta, mielenkiintoista ja/tai hauskaa materiaalia leffasta tai sen tekoprosessista, ja Star Wreckistä oli alkanut tulla etenkin scifiporukoissa sellainen "tuskin tuokaan koskaan valmistuu" -tyyppinen ikuisuusprojekti. Muitahan se ei juuri silloin edes kiinnostanut.

Iron Sky:n kohdalla olemme lähteneet viemään eteenpäin vähän eri linjausta, eli pyrimme pitämään yhteisön elossa, kasvussa ja aktiivisena, vaikka aina ei olisikaan mitään suurta uutta sanottavaa. Kuten tiedämme, leffanteko on pitkä prosessi, mutta sen ei tarvitse olla yksinäinen.

Mutta nettiyhteisö ei vielä vastaa tarpeeseen ns. ammatillisesta tsempistä ja tuesta. Ja sanonpa vaan, että jos vielä niskassa sattuisi olemaan joku ulkoapäin tuleva deadline, voisi se olla sekä a) opettavaisempaa ja b) tehokkaampaa kuin jos vaan väkertelee kellarissaan niin kauan kun haluaa.

Sanokaas jos joku näitä kommentteja lukee, mitä fiiliksiä olisi seuraavanlaisesta koulutusjärjestelmästä, joka pälähti mieleen lähinnä vastausta kirjottaessani:

Rakenne olisi se, että hommaa rahoitetaan yhteisesti järjestöjen, säätiöiden, valtion ja yritysten taholta. Kouluun haetaan pitkällä elokuvahankkeella ja demoreelillä, sisään napataan lupaavimmat hankkeet kriteereillä, jossa painotetaan ensisijaisesti toki skilliä, mutta myös sitä, kuinka paljon hankkeessa on tehty eteen pohjatyötä ja kuinka viitseliästä ja periksiantamatonta jengiä tuotantoa on tekemässä.

Kouluun ei haettaisikaan yksitellen, vaan työryhmänä. Mahdollista olisi hakea toki myös yksitellen, jolloin lupaavat hakijat sijotettaisiin tuotantoihin, jossa vajetta on.

Koulutus toimii niin, että 3 päivää viikossa tehdään elokuvaa ja 2 päivää käydään läpi teoriaa. Koulutukseen osallistuu elokuva-alan ammattilaisia tutorien, opettajien ja käytännön konsultoivan työavun nimissä. Koulutuksessa keskitytään elokuvakoulutuksen lisäksi myös netin ja sosiaalisen median hyödyntämiseen ja pakollisiin leffafestarivisiitteihin (Cannes, Berliini, Haugesund...) ja bisnesmallin kehitykseen (ehkä perinteinen levitysstrategia ei olekaan paras tälle elokuvalle, kenties tällä-ja-tällä tavalla saadaan parempia tuloksia - tai jos mennään perinteisen mallin mukaan, mikä on suunnitelma jne.)

Koulutus kestää 2 vuotta, ja lopputuotteena on pitkä leffa, jonka levitysoikeudet tekijät/tuottaja saavat itse pitää, ja koulu osallistuu tulonjakoon 50000€:n sijoituksella. Leffaan saa hakea lisärahoitusta niin paljon kuin tuottajanrahkeet vaan antavat periksi, lähtien Säätiöstä ja päätyen KV-yhteistuotantoihin ja ulkopuoliseen sponsorirahaan.

Ajatuksena olisi, että tämä koulu toimisi osittain kaupallisista lähtökohdista, eli osittain kuin ihan oikea elokuvatuotantoyhtiö, jonka tarkoituksena olisi tehdä rahaa mikrobudjetin elokuvilla, ja osittain koulutuksenomaisesti, jossa siis opetettaisiin suppeammin mutta kohdistetummin kutakin osa-aluetta.

Vähän samanlaistahan löytyy Euroopasta erilaisten leffabootcampien kohdalla, jossa (melkoisilla rahasummilla) pääsee viikonlopusta puolen vuoden mittaisille kursseille jossa on todella kovia nimiä tutoroimassa ja viemässä hankkeita eteenpäin. Erona visioimani koulutussysteemin kanssa olisi kuitenkin se, että ehdottamani systeemin ajatuksena olisi tutoroida koko leffatuotanto alusta loppuun, ja päräyttää markkinoille leffantekijöitä, joilla on jo yksi pitkä leffa takataskussaan, ja kenties peräti niin pitkälle, että sen tuomilla tuloilla päästäisiin aloittelemaan seuraavaa tuotantoa.

Toki suunnitelma on reikäinen kuin klöntti mustaleimaa, etenkin kun se on lähinnä ajatuksenvirtana tähän nakutettu, mutta kenties siinä olisi jotain - peräti yhdenlainen lähestyminen mainitsemaani tukimuotoon?

Oskari Sipola 17.04.2010, 01:23

Toi kuulostaa todella kunnianhimoiselta suunnitelmalta, johon mä oon oman kokemukseni Suomen "skenestä" pohjalta suhteellisen varma, ettei löydy osanottajia. Sen pitäis käytännössä olla opintotukeen oikeuttavaa opiskelua, eli tutkintoon tähtäävää, jotta ihmisillä olisi aito mahdollisuus osallistua siihen kaksi vuotta. Tai ainakin muillakin kuin varakkaiden vanhempien vesoilla. Lisäksi tuollainen olisi järjettömän vaativa systeemi pystyttää, rahankeruineen sun muineen.

Huomattavasti parempi ois jonkinlainen muutaman tonnin apurahajärjestelmä, jolla tuettaisiin uskottavia hankkeita lyhäreistä vaikka sitten ihan pitkiin elokuviin asti. Harrastustoiminnasta tässä kuitenkin olisi kysymys, vaikka sille ei sitten ikärajaa asetettaisikaan niinkuin Nuorisoasiainkeskus tekee. Samassa yhteydessä antaisivat ammattilaiset tukea, apua ja rohkaisua. Katso http://www.dvoted.net/ ja http://www.mediametka.fi/direct.aspx?area=page&prm1=10 - tätä on jo olemassa.

"Leffateollisuus, joka rämpii remakejen ja rebootien suossa kaipaa punkkia nyt enemmän kuin koskaan." Täähän ei koske kotimaista elokuvaa, vaan amerikkalaista, jossa budjettien jatkuva paisuminen on syönyt kaiken riskinoton. Kotimainen elokuvakenttä on nyt mielenkiintoisempi kuin koskaan - vaikka toki parantaa pitää koko ajan. Kuka tahansa joka väittää kotimaisen elokuvan olevan kauttaaltaan samankaltaista on mielestäni joko ali-informoitu (eli lausuu kommenttejaan katsomatta niitä kotimaisia elokuvia) tai päästään vialla. Kotimaisessa elokuvassa otetaan riskejä koko ajan, ja valitettavan usein niissä epäonnistutaan, ainakin taloudellisesti (esim. Sauna). Yleisö saa sen kotimaisen elokuvan josta se on valmis maksamaan - ilmeisesti Kummelin ja Koivusalon.

Vertaus punkkiin ontuu mun mielestäni nimenomaan siinä, ettei kouluttamattomalta puolelta ole toistaiseksi välähtänyt esiin mitään suurta, uutta ideaa tai jotain aidommalta tuntuvaa, henkilökohtaisempaa käsittelytapaa. Jos niin olisi, se olisi huomattu. Näkemissäni elokuvissa tuntuu tärkeimmältä matkia lapsuuden vaikuttavimpia elokuvakokemuksia, ja matkiminen on usein kömpelöä. Elokuvien anarkia rajoittuu niiden tekotapaan, joka onkin usein tekijöilleen todella kuluttavaa. Niiden huomioarvokin rajoittuu tekotavan ja tekijöiden ihasteluun, ei sisällölliseen arviointiin. Muodoltaan ne ovat usein uskottavan näköisiä, ja siksi ne leimataan salonkikelpoisiksi, vaikka sisältö on aivan toista.

Sun keskeinen väittämä on mun mielestä tässä: "Järjestelmällinen mikrobudjetin tuotantojen tukeminen mahdollistaa uudenlaisen elokuvanteon synnyn." Tästä ei ole mun näkemyksen mukaan todisteita. Mä olen itse sitä mieltä (ja olen mielipiteeni ilmaissut useissa yhteyksissä), että kotimaisen pitkän elokuvan budjettikehyksiä pitäisi varioida enemmän: pitäisi olla mahdollista tehdä 300 000 euron ammattilaiselokuva (vaikka sitten kamaridraamaa, jos on kiinnostava käsis, esim. http://www.imdb.com/title/tt0424136/), tai 500k euron elokuva (näitä on ilahduttavasti alkanut tulla), tai 800k elokuva, miljoonan elokuva, 1,5 miljoonan elokuva ja sitten isoihin, kansainvälisesti yhteistuotettuihin tuotantoihin ihan kolmeen miljoonaan asti ja siitä ylikin. Tällä hetkellä tuntuu, että budjetit ovat joko puoli miljoonaa (Kuulustelu, Kohtaamisia) tai sitten 1,2 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Pienempien budjettien tuotannot olisivat automaattisesti vapaampia - ne olisi helpompi saada rahoitetuksi, ja tekijöiden ideat eivät kuole tai tasoitu kymmenillä palautekierroksilla useilla eri rahoittajilla. Lisää riskinottoa - ja ammattitaidon kunnioittamista (ja tietysti myös lisää rahoitusta ja lisää elokuvia). Pitkä elokuva on kuitenkin luovana teoksena aivan eri kaliiberia kuin neljän minuutin pop-biisi tai A3-juliste. Se vaatii aina huomattavan määrän resursseja - jos ei taloudellisia, niin inhimillisiä, ihmisten selkänahasta otettuja. Sen ei pitäisi koskaan olla tähtäimenä.

Siihen, miksi elokuvakoulutus puolustaa paikkaansa paitsi lupaavien ihmisten valitsimena, myös heidän kehittäjänään ja suojapaikkanaan, vastaa mielestäni hyvin Aku Louhimies jota haastattelin omaa kandidaatin kirjallista työtäni varten. Aku totesi: "Kuka vaanhan voi ohjata elokuvan, ei siinä oo mitään vaikeaa. Enemmän aikaa menee autolla ajamisen opetteluun kuin elokuvaohjaamisen opetteluun. Siinä ei oo mitään kauhean vaikeaa. Ja sitten kuitenkin on. Että miten tehdä se hyvä elokuva. Hyvän elokuvan tekeminen on todella vaikeaa."

Timo Vuorensola 17.04.2010, 07:39

Rapakontakaista elokuvaa hieman virheellisesti lainatakseni: "If we build it, they will.come."

En sano, että mainitsemani koulutussysteemi on oikea, mutta mikä ikinä se muotoutuisi olemaan - kunhan ei keskinkertainen kompromissiratkaisu - käyttöä sille tulisi. Itse olen työskennellyt harrastelijaelokuvapiireissä koko ikäni, ja peräti rakentanut oman yhteisöpalvelun enemmän tai vähemmän harrastelijavoimin kehitettäville elokuville, ja kokemukset ovat olleet rohkaisevia.

Itse lähdimme rakentamaan Wreckamovie-elokuvatuotantoalustaamme itsellemme. Aihetta tuntemattomille todettakoon, että Wreckamovie on netissä toimiva yhteisöllinen elokuvatuotantoalusta, jonka rakensimme Star Wreck- kokemustemme pohjalle. Ideana on luoda foorumi, jossa elokuvatuotannot ja elokuvantekijät ja sellaisiksi haluavat voivat lyödä viisaat päänsä yhteen, ns. poolata resurssinsa ja luoda elokuvia yhteisöllisesti.

Alunperin alusta rakennettiin vain Iron Sky:tä ja kenties seuraavaa Star Wreckiä varten, ja pyöritimmekin sitä hyvän puolitoista vuotta ihan vaan viskelemällä duuneja yhteisölle näiden kahden elokuvan ympärillä. Mutta koko ajan ulkoa alkoi sadella toiveita, että tuotantolusta avattaisiin myös muille tuotannoille. Ja kun näin lopulta teimme, saimme huomata, että tilausta tällaiselle oli enemmän kuin odotimme.

Nyt, kun Wreckamovie on periaatteessa avoimena pyörinyt puolisentoista vuotta, tuotantoalustassa on 373 elokuvaa - osa pitkiä, osa lyhyitä, osa jotain muuta. Käyttäjiä on puolenkymmentätuhatta ja valmistuneita elokuviakin alkaa putkahdella myllystä pikkuhiljaa. Tämän lisäksi leffantekijät järjestävät yhteisiä kuvausreissuja sinne-tänne, kokoontumisajoja ja muunlaista puuhaa. Voi olla, että vielä tuutista ei ole putkahtanut mitään, mikä pesee ammattituotannot, mutta itse näen, että on vain ajan kysymys milloin tähdet ovat oikeassa asennossa ja oikeat ihmiset kohtaavat ja syntyy jotain elämää suurempaa.

En voi väittää, että kyse on nettimittaluokassa jättimenestyksestä, Facebookin, MySpacen tai Twitterin rinnalla, mutta näinkin erikoistunut ala kuin elokuvanteko selvästi kiinnostaa ihmisiä paljon enemmän kuin osasin alunperin odottaakaan. Ja kuitenkin, Wreckamovien ainoa erikoisuus on task-pohjainen työnjako - muuten se toimii kuin nettifoorumi, joka rohkaisee tekemään elokuvia. Eli mukana ei (vielä) edes ole minkäänlaista tukea, sponsorointia tai ammattilaisjeesiä.

Pitkän mutkan kautta takaisin alkuperäiseen väittämään: if we build it, they will come. Se, että vielä heitä ei ole johtuu siitä, että sitä ei ole olemassa.

Mitä tulee mainitsemaasi budjettivarianssiin uskon, että olet oikeassa. En silti näe, miksei samaan listaan voisi mahtua myös 10k ja 100k leffat - kenties ne eivät enää kunnioita ammattitaitoa, kukapa tietää. Itse en ole koskaan osannut pitää ylhäältä määriteltyä ammattitaitoa uskonnollisen korkeassa arvossa työskenneltyäni satojen "ammattilaisten" ja "amatöörien" kanssa. Toistaiseksi saamani kokemuksen pohjalta taitavia tekijöitä löytyy ihan yhtä paljon molemmista leireistä. (Toki sanottakoon, että tarkemmasta tuotannonalasta riippuen!)

- Terveisin yksi päästään vialla oleva ali-informoitu elokuvan suurkuluttaja.

Oskari Sipola 17.04.2010, 13:34

Wreckamovie on helvetin hieno järjestelmä ja olette siitä syystä ylpeitä.

Siihen, miksi samaan listaan ei voisi mahtua myös 10k ja 100k leffat, vastasin jo ensimmäisessä viestissäni - koska tekijöille ei silloin voi maksaa palkkaa, ainakaan ammattiliittoja tyydyttävällä tavalla. Elokuvanteko on joko ammatti- tai harrastustoimintaa, ja jos se on ammattitoimintaa, siitä tulee maksaa asiaankuuluva palkka, ja tuotannot rahoittaa sellaisella tasolla, että se on mahdollista. Harrastustoimintaa voidaan sitten tukea erityyppisesti - vaikkapa Wreckamovien kylkeen perustettavalla tutorointi- ja apurahajärjestelmällä. Se olisi mielestäni toteuttamiskelpoinen ajatus.

Mike Pohjola 17.04.2010, 14:04

Onpas kiinnostavaa luettavaa, kun on jumissa Amsterdamissa...

Pari pointtia: Teatterialalla on enemmän variaatiota kuin elokuvassa. On harrastajateattereita, joissa kenellekään ei makseta mitään, esim. ylioppilasteatterit. Sitten on (valtion tai kunnan tukea saavia) kaupallisia teattereita, joissa kaikki saavat palkkaa, mutta pyritään tekemään myös voittoa. Nämä vastaavat harrastajaleffoja ja kaupallisia tuotantoyhtiöitä.

Niiden lisäksi on laitosteattereita, jotka eivät tähtää rahan tekemiseen, vaan toteuttavat valtiollista tai kunnallista pyrkimystä tehdä hyvää teatteria kansalaisille. Neljäntenä vaihtoehtona on ammattijohtoiset harrastajateatterit, joissa esimerkiksi hallintojohtaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, lavastaja ja pukusuunnittelija ovat palkkaa saavia ammattilaisia mutta puvustajat, näyttelijät yms ovat harrastajia. Tällaisia ei elokuvan kentällä ole lainkaan. Voisiko olla?

Millainen olisi Elokuvasäätiölle rinnakkainen Kansalliselokuvalaitos, joka tuottaisi epäkaupallisia elokuvia omalla budjetillaan? Entä ammattilaisohjaajan ja -tuottajan vetämä sadan tonnin proggis, jossa esiintyjät ja iso osa muuta työryhmää on harrastajia?

Mike Pohjola 17.04.2010, 16:27

Timon kaavailema koulutusmalli voisikin ehkä olla aika lähellä tota ammattijohtoista harrastajateatteria. Ammattilaistuottaja haalimaan rahaa harrastajaproggikselle, ja tutorit coachaamaan käsikirjoittajaa, ohjaajaa ja muuta työryhmää.

En ehkä silti ymmärrä, miksi Timon mielestä pitkä leffa on niin ihmeellisessä asemassa. Eikö perusteita ole ihan järkeä kokeilla ja harjoitella lyhyemmissäkin muodoissa? (Myös mobiili- ja nettilevityksessä lyhärit nousevat arvoon arvaamattomaan.)

Wreck-a-Movieta vois hyvinkin kehittää myös rahoituksen suuntaan. Ruotsissa oli muistaakseni Underfund-niminen nettiyhteisö joskus 5 vuotta sitten, jossa joukko taiteilijoita pitchasi projektejaan toisilleen, kaikki maksoi 10e kuussa tjsp, ja joka kuukausi äänestettiin, kenen proggis saa sen kuun potin.

Rigi 19.04.2010, 11:31

Täytyy lisätä tähän keskusteluun yksi omista suosikeistani leffoista, joita voisi ehkäpä kutsua "punk-henkiseksi". Zero Day: http://www.imdb.com/title/tt0365960/

Vaikka ohjaaja onkin koulun käynyt, kyseisen elokuvan budjetti oli noin $20,000 ja tekijät kuvasivat sitä useamman vuoden ajan. Lopputulos oli hyvin todentuntuinen - ja monella tapaa vaivaannuttava - kuvaus kouluampujista. Itse teokseen ei muutaman nollan lisääminen budjettiin olisi tuonut mitään, mutta tekijöille kokemus olisi varmasti ollut huomattavasti helpompi.

Miller 23.04.2010, 12:06

Millainen olisi Elokuvasäätiölle rinnakkainen Kansalliselokuvalaitos, joka tuottaisi epäkaupallisia elokuvia omalla budjetillaan?

- Apua ei ! ei yhtään laitosta lisää tähän maahan ! seshän on ylen käskynkässä jo kansalliselokuvaLaitos - ja eusta löytyy lisää Euhenkistä leffarahaa ...

Entä ammattilaisohjaajan ja -tuottajan vetämä sadan tonnin proggis, jossa esiintyjät ja iso osa muuta työryhmää on harrastajia?

- tää on hyvä idea , sadan tonnin proggiksiahan oli ylen leffanovellit ja
esim. Viikko ennen vappua - leffaa voi katsella hyvänä esimerkkinä
sadan tonnin tuotannosta - tai no 150 000 mutta kuiteskin .

harrastajista sen verran , että nykytekniikan maailmassa harrastaja / ammattilainen kahtiajako on lähinnä bisness- ja gatekeeperhmisten päässä .

hakekaa ihmiset vaikka stadilta rahaa juttuihinne

- aikoinaan mietittiin
miten tehdä stadille Hyvä Matkailumainosvideo .

homma meni mainostoimistolle ja saatiin sitä tavanomaista merinäkymää ja kirkonkupoleja - mun ehdotukselle skeittareiden palkkaamsesta tekemään homma naurettiin .

kalustot ym. oli n i i n arvokkaita .

eipä ole tänään . ja edelleen antaisin homman ihmisille, jotka elää
stadissa aamusta iltaan ...

Alkonyymisti 26.05.2010, 19:39

Tässä keskustelua lukiessani tuli mieleen tuolta musiikkimaailmasta sellainen suomalainen palvelu kuin muusikoiden.net. En tiedä kuinka paljon tunnette palvelua, mutta jos tiettyjä piirteitä yhdistettäisiin suomenkieliseen amatöörileffasivustoon, niin siitä voitaisiin löytää apua. Esim: Voisi olla kauppapaikka jossa käyttäjät voisivat myydä tai jopa mahdollisesti lainata/vuokrata toisilleen elokuvantekokamppeita. Sitten ihmiset voisivat pistää avointa ilmoitusta tarvitsemistaan tuotantojäsenistä: " Etsitään innokasta kameramiestä avantgardesplätteriin"... Sitten vähän ammattilaisten tekemiä artikkeleita tietyistä leffanteon osa-alueista. Ja foorumit tottakai.

Njäänjää. Kunhan ajattelin "ääneen".

Add comment

Muistathan, että olet vastuussa siitä, mitä kirjoitat. IP-osoitteesi tallennetaan.

5 plus 13 =
Ratkaise yllä oleva laskutehtävä ja kirjoita vastauksesi (esim. kysymykseen 1+1 kirjoita 2).
Laskutehtävän tarkoituksena on estää koneellinen roskapostitus. Pahoittelemme lisävaivaa.

test

  • Tuotannon takaa

    Timo Vuorensola on netissä päivät pitkät roikkuva leffantekijä, joka tekee työkseen kuunatseista kertovaa Iron Sky -elokuvaa, ja ärjyy vapaa-ajallaan noisebändi Älymystön vokalistina.

Uusimmat kommentit

Pertti

Yksinkertaista! Mitkään todella suuret asiat eivät ole monimutkaisia.