Tekemisen meininkiä

Elokuvantekijänä sitä toivoo usein, että olisi enemmän rahaa tehdä asioita paremmin. Monta kertaa totta onkin, että käyttämällä enemmän aikaa näyttelijöiden kanssa useampaan ottoon kuvauspaikalla saadaan parempia suorituksia filmille. Tai rakentamalla yhden ylimääräisen seinän lavasteisiin saadaan lisää kuvakulmia kohtaukseen, joka lisää ilmaisumahdollisuutta niin kuvaajan, ohjaajan kuin näyttelijöidenkin osalta.

Mutta liika raha voi aiheuttaa ongelmiakin. Kuulin mielenkiintoisen tarinan muuattaisesta alkoholimainoksesta. Ohjaajalle oli annettu naurettavan suuri budjetti hyvin yksinkertaisen mainoksen kuvaamiseen, ja tilaajan taholta painostettiin, että joka penni pitää kuluttaa. Tilanne oli ohjaajalle liki kestämätön, kunnes hän keksi keinon: hän soitti tuntemalleen lavastajalle, ja kysyi, mitä tämä oli aina halunnut rakentaa, mutta mihin hänellä koskaan ei ollut budjettia.

Vastaus oli tietenkin valtamerilaiva. Niinpä rakennettiin jättimäinen valtamerilaivan lavaste, jossa pullo kiikutettiin tarjottimella alkuperäisen suunnitelman mukaan niin, että lavasteista näkyy vain viitteenomaisesti palasia sieltä täältä taustalta.

Lopputulos on upea – ei suinkaan valtavan lavasteen, vaan ohjaajan alkuperäisen idean takia, mutta samalla myös tilaaja on tyytyväinen: paljon rahaa = parempi mainos –matematiikallahan ei voi mennä vikaan. Vai voiko?

On yllättävää kuulla suomalaisena elokuvantekijänä tarina tilanteesta, jossa käytössä on liikaa rahaa. Usein Suomessa joudutaan painimaan vastakkaisen ongelman parissa – miten sovittaa olemassaoleva käsikirjoitus budjettiin? Missä kohtaa joudutaan raapimaan kohtauksesta mehut hedelmälihoja myöten, että saadaan ylipäätään mitään kuvattua?

Ollaan tietenkin päädytty tilanteeseen, jossa suomalainen elokuva keskittyy lähinnä pieniin tarinoihin, jotka ovat helpommin rahoitettavissa ja toteutettavissa käytössä olevin resurssein. Rohkeus ja kokeilunhalu loistavat suomalaista elokuvasta poissaolollaan – vedetään varman päälle vanhasta totttumuksesta, eikä vähiten sen takia, että kutakuinkin jokainen merkittävästi omille raiteilleen lähtenyt elokuva on tuuskahtanut nokalleen.

Palataanpa takaisin kuitenkin mielenkiintoisempaan ongelmaan: tilanteeseen, jossa käytössä on liikaa rahaa. Määritelmällisestihän tietenkään rahaa ei koskaan ole ”liikaa”, mutta joskus tuntuu, että elokuva olisi parempi, jos ohjaajalle olisi lyöty muutama merkittävä rajoite ja haaste joista selvitä. Voidaan sanoa, että ylitsepääsemättömimmät ongelmat johtavat luovimpiin ratkaisuihin, ja luovuuden sivutuotteena syntyy usein hämmentävä lisäaine, ”henki”. Tunne siitä, että elokuvantekijä on sijoittanut kaiken ja vielä himpun lisää itseään elokuvaan – syntyy jotakin, jota itse nimitän ”tekemisen meiningiksi” – jotkut puhuvat ”rakkaudesta”. Yhtä kaikki, lopputulos tuntuu aidommalta ja rehellisemmältä – ja nämä ovat kunnioitettavia arvoja niin elokuvassa kuin muussakin taiteessa (tai viihteessä, miten päin asiaa nyt haluaakin katsoa).

Otetaanpa esimerkiksi 150 miljoonan dollarin tieteiselokuva 2012, Roland Emmerichin eeppisin ja siirappisin visio maailman tuhoutumisesta. Käsikirjoituksen voi tiivistää neljään sanaan: kolme tuntia maapallon tuhoutumista. Premissin ympärille on rakennettu höttöinen tarina joka ammentaa innoituksensa inkamyyteistä ja Hollywood-kliseistä.

Itse elokuva on juuri sitä, mitä käsikirjoituksessa lukee: kolme tuntia maankuoren repeilyä, tuhoa, tulta ja tappuraa. Soppaan on lorotettu niin paljon rahaa kuin irti on saatu, ja lopputulos on näyttävä, joskin tyhjä ja täysin vailla sen suurempaa tunnetta tai ideaa – ”tekemisen meininkiä”.

2012 lupaa maailman tuhoutuvan, ja menee siitä, mistä aita on matalin – rahalla saa ja hevosella pää. Emmerichille olisi tehnyt hyvää joutua vilkaisemaan budjetin nähtyään edes yhden kerran kasaan parsittua käsikirjoitusta - kolme varttia runttausta olisi lähtenyt pelkästään paperinivaskaa ravistelemalla.

Vastaesimerkkinä kaivelin esiin ensimmäisen pitkän elokuvani – Star Wreckin – ensimmäisen käsikirjoituksen. Elokuvaa tehdessämme jouduimme usein luontevasti perimmäisen kysymyksen äärelle: millä helvetillä me tämä meinataan ikinä tehdä. ”Budjettimme” – jos sellaisesta voidaan puhua, kun rahat raavittiin kasaan opinto- ja työttömyystuista – oli riittämätön käytännössä mihinkään.

Muuan esimerkki on elokuvan alkupuolelle sijoittunut kohtaus, joka on työryhmän suussa saanut nimen ”maailmanvalloituskohtaus”. Nimihirviön takana oli alunperin yhden lauseen kuvaus käsikirjoituksessa, joka meni kutakuinkin näin:

                             ”P-liitto valtaa maapallon, maa kerrallaan.”

Niin halpaa kuin näiden viiden sanan kirjoittaminen onkin, voitaneen arvata, että niiden taakse voi halutessaan kaataa niin paljon rahaa kuin kassasta ikinä löytyy. Mietimme päämme puhki ratkaisuja myydä ajatus tulevaisuudesta tulleiden avaruusmatkaajien maailmanlaajuisesta invaasiosta parissa minuutissa ja muutamassa jättimäisessä kuvassa katsojalle – mieluiten nollalla eurolla toteutettuna.

Lopulta, kun alkoi tuntua että olemme ajaneet itsemme umpikujaan, satuimme törmäämään sodanaikaiseen propagandaelokuvaan, ja palaset loksahtivat kohdalleen. Vähän arkistomateriaalin kaivelua netistä (johon muuten Archive.Org on erinomainen lähde!), pari hyvin sijoitettua simppeliä kuvaa, hyvä filtteröinti ja tyylille uskollinen kertojaääni taustalle – ja ongelma oli ratkaistu yllättävästi ja hauskasti, eikä katsojilla ollut ongelmaa ostaa konseptia.

Oltiinpa elokuvasta mitä mieltä hyvänsä, tämä ratkaisu oli onnistunut, vaikka se ei tyylillisesti tai loogisesti ajateltuna soveltunut elokuvan muuhun kerrontaan millään tavalla.

Vastaavien haasteiden kanssa painimme yhtenään Iron Sky –elokuvamme kanssa. Kun tuottajamme ensimmäistä kertaa lukivat käsikirjoitusta, he sanoivat, että satasivuiseen käsikseen voisi helposti hassata miljoonan sivua kohti. Ja totta se onkin, kyse ei ole pienestä tarinasta, vaan pakeitssa on niin jättimäisen kuuaseman lavastaminen, laaja segmentti New Yorkissa, tuhoisa avaruustaistelu, toimintaa ja – no, kaikkea sitä, mitä scifiäksönpläjäykseltä odottaa sopii.

Tälläkin kertaa käytössä on tavotteisiin nähden vain murto-osa budjetista, aivan kuten Star Wreckinkin kohdalla. Muuan haastattelija kysyi, miten elokuvanteko on muuttunut nyt, kun käyttössämme on oikea budjetti – siis useampi miljoona, muutaman kympin sijaan. Totesin hetken mietittyäni, että ei mitenkään. Edelleen istutaan kuupat punottaen kokoushuoneissa, autoissa, junissa, saunoissa ja yritetään löytää luovia, näyttäviä, hauskoja ja tehokkaita ratkaisuja mahdottomilta tuntuviin ongelmiin.

Ja ainakin allekirjoittaneelle se on elokuvanteon nautittavimpia ja palkitsevimpia osuuksia. Aika näyttää, miten käy Iron Sky:n, mutta rapakontakaisia tuotantoja katsellessa tulee usein mieleen, että raju säästökuuri käsistä paisuvissa megatuotoksissa voisi tuottaa enemmän ja mielenkiintoisempia elokuvia.