Tietämättömyyden ylistys

Nyt, kun Iron Sky:n esituotanto alkaa olla paketissa, ja kuvauksiin on alle kuukausi jäljellä, pieni katsaus esituotannon ongelmiin ja haasteisiin lienee paikallaan.

Iron Sky ei ole suinkaan ollut helppo tuotanto saada tähänkään vaiheeseen – luonnollisestikaan ei allekirjoittaneelle, jolle kyse on ensimmäisestä pitkästä elokuvasta, mutta ei myöskään tuottajille, joilla jokaisella on useampi elokuva vyönsä alla.

Jos ideaa kuunatseista huumorismielellä viskellessämme saunan lauteilla viisi vuotta sitten olisimme tienneet, millaiseen kurimukseen olemme joutumassa, voi olla että rohkeimmatkin meistä olisi jättänyt leikin sikseen.

Onneksi emme tietään. Ignorance is bliss, kuten rapakontakaiset toverimme tietävät kertoa.

Mutkia matkan varrelta on löytynyt joka osastolle murehdittavaksi, mutta kolme isointa kompastuskiveä – tai pikemminkin haastetta – ovat ehdottomasti olleet rahoitus, roolitus ja käsikirjoitus.

Rahoitus

Tuotannon alkumetreillä ohjaajana sitä saa nauttia tilanteesta, jossa voi nostaa kädet niskan taakse ja viskata jalat pöydälle ja antaa muiden huolehtia rahoituksesta. Itse voi keskittyä vain “luovaan työhön”. Näin siihen asti, kunnes tuottajakatras rynnistää kuviteltuun toimistoosi ja huitaisee kuvitellut jalkasi alas kuvitellulta pöydältä, ja lyö budjetin eteesi. Luova työ muuttuu hyvin äkkiä konkreettisiksi numeroiksi, kun jokainen “loistava idea” jota olet työryhmän kanssa “visioinut” tuijottaa sinua ilkeänä neli-viisinumeroisena lukuna excel-taulukossa.

Sitten alkaa se todellinen “luova työ”. Suurin osa “loistavista ideoistasi” viedään sinulta, ja käsketään kertoa tarina vähemmällä rahalla, tehokkaammin, lyhyemmin ja tiiviimmin. Tässä kohtaa ohjaajan aivoissa pitää todellakin käynnistyä se oikea luova prosessi, jossa rajoitukset huomioonottaen lähdetään keksimään keinoja, joilla sama tarina voidaan kertoa kymmenesosalla budjetista ja viidesosalla toivotusta kuvamäärästä. Uskon, että juuri tässä kohtaa punnitaan monen ohjaajan ammattitaito – jos ruudulle saadaan kaikesta huolimatta välitettyä ehyt kuva kokonaisesta tarinasta jossa ei ole säästelty liikoja, ja katsoja saadaan pidettyä tarinassa kiinni, ohjaaja on onnistunut tehtävässään.

Vaikka perinteinen suomileffa varmasti loksahtaakin nätisti suunniteltuun budjettiin, viime aikoina on kankailla alkanut näkyä myös kotimaista elokuvaa, joka normaalisti mielletään tavoittamattoman kalliiksi. Jalmari Helanderin, AJ Annilan ja Juha Wuolijoen kaltaiset tekijät osaavat puristaa euroa juuri oikeista kohdista niin, että heidän elokuvansa tuntuvat monta kertaa isommilta kuin todellisuudessa ovatkaan. Toisin sanottuna, he osaavat kääntää käsikirjoituksen kuviksi, jotka ovat toteutettavissa rajallisella budjetilla ilman, että katsojalle tulee vaikutelma liiallisesta vyönkiristelystä.

Roolitus

Palataanpa takaisin kuvitellun ohjaajan kuviteltuun toimistoon, jossa hän retkottaa itseensä tyytyväisenä sikariaan tuprutellen ja kliksauttaa auki Internet Movie Databasen. Että ketäs sitä nyt pitäisi valita tällä kertaa rainaansa. Olisikohan TeNiirossa vielä potkua vanhoilla päivillään? Ja eikös toi Tsoniteppi ollut aika hyvä siinä merkkarileffassa?

Jälleen iskevät realiteetit vasten kasvoja, lujaa. Jos sattuisi käymään niin hyvin, että pääsee ylipäätään keskusteluyhteyteen himoamiensa starojen agenttien kanssa, viimeistään palkkiotoiveet lyövät ilmat pihalle keneltä tahansa eurooppalaiselta elokuvantekijältä. Ne näyttelijät – eikä tarvitse edes puhua isoista staroista – jotka olemme nähneet päässämme kävelemässä läpi käsikirjoituksen ovat usein lähes saavuttamattomissa.

Castingia ei suotta sanota elokuvanteon vaikemmaksi osa-alueeksi. Tehtyäni Iron Sky:n roolitusta muutaman vuoden, joka on vieläpä hankalammasta päästä, kun kyseessä on kolmen maan kaksikielinen yhteistuotanto, olen huomannut, että tärkeintä on pitää mieli avoinna.

Sitä voi käyttää koko esituotantoajan yhden staran metsästämiseen, palkkion rahoittamiseen ja sovittamiseen aikatauluun, tai lähteä etsimään hyviä, vähemmän tunnettuja näyttelijöitä, omintakeisempia ratkaisuja tai täysin kääntää rooli päälaelleen ja roolittaa siihen joku sellaisen, joka tuo täysin uutta kulmaa ja eloa rooliin aivan muualta mistä sitä alunperin arveli löytyvänkään.

Ongelmat roolituksen kanssa on siltikin se, että päätös pitää tehdä täysin sokkona. Tässä vaiheessa on mahdotonta nähdä, miten näyttelijä toimii muiden roolien kanssa yhteen, miltä hän näyttää roolihahmon meikeissä ja vaatteissa ja miten hän lopulta roolinsa tekee, ohjaajan suotuisalla avustuksella.

Huolellinen casting on tärkeää, mutta joskus joutuu tyytymään vain itsenauhotettuihin casting-videoihin jotka tulevat täysin ummikkona pallon toiselta puolelta kotikoneen ruudulle ilman, että itsellä on mahdollisuus pyytää uusia, erityylisiä otoksia tai vaihtaa kohtauksia.

Toisinaan taas näyttelijät ovat sen verran isoja starboja, että koekuvaukset eivät tule kysymykseenkään. Silloin tällöin koekuvauksille ei ole mitään tarvetta. Sillä hetkellä kun elokuvamme natsiaseman komentajan rooliin ehdotettiin Udo Kieriä, tiesin, että kyseessä on täydellinen valinta, kysymys on enää hienovaraisesta säätelystä, että rooli saadaan kohdalleen – siihen ei koekuvauksia tarvita.

Käsikirjoitus

Koskaan ei voine tarpeeksi painottaa käsikirjoituksen merkitystä elokuvalle. Olen pannut merkille, että elokuva voi kantaa ensimmäiset 20 minuuttia huonommallakin käsikirjoituksella, jos muut palaset ovat riittävän hyviä. Vaikkapa juuri oikea näyttelijävalinta, tai upeat erikoistehosteet, 3D...

Mutta jäljelle jäävät 80 minuuttia joko käsikirjoitus kantaa, tai sitten ei. Mikään näyttelijä, tehoste tai rahamälli ei pelasta huonoa käsikirjoitusta.

Joten ei liene yllättävää, että käsikirjoituksen teko on kaikista herkin, tärkein ja hankalin osa-alue elokuvaa tehtäessä. Se on ruma prosessi, jossa murhataan niin valtava määrä itselleen rakkaita palasia eheän, eteenpäin kaatuvan ja hyvän tarinan ehdoilla, että välillä olo on kuin keskitysleirin johtajalla.

Iron Sky:n käsikirjoitus on käynyt läpi valtavia muutoksia elinkaarensa aikana. Vaikka ajattelisi, että kuunatseista voisi kertoa helposti aivottoman tehosterätkyttelyn, näin asia ei ole. Etenkinkään, kun ensisijaisena tavoitteena oli tehdä elokuva, joka on kaikkea muuta kuin aivoton tehosterätkyttely. Tästä syystä lähdimme käsikirjoittaja Johanna Sinisalon kanssa hyvin aroillekin alueille, ja vaikka prosessi oli raskas jokaiselle käsikirjoitukseen osallistuneelle, voimme lopputuloksesta olla ylpeitä.

Hyvä käsikirjoitus on tärkeä työkalu myös siinä suhteessa, että se saa koko työryhmän panemaan ylimääräiset 20% työsuoritteeseensa, sillä hyvän tarinan kertominen on suurimmalle osalle elokuva-alan ammattilaisista kuitenkin se varsinainen syy, jonka takia mukana jaksaa pyöriä vuodesta toiseen.

Kukaan ei väittänyt että elokuvanteko on helppoa. Mutta helvetin hauskaa se voi olla. Ja äärimmäisen tyydyttävää, kun vain uskoa löytyy. Se lienee se todellinen “visio”, mistä niin paljon puhutaan.

Nyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin että kuvaukset menevät nappiin, ja vuosien työ saa arvoisensa käsittelyn kameran edessä.