Suomalaisessa viihteessä minua vaivaa myötähäpeän tunne. TV:n puolella härnää että tehdään ohjelma, jossa nukketeatterin tavoin esiintyjät pyörivät kartut kädessä ja meidän täytyy älytä viihtyä sitä seuratessa. Pienessä ruudussa tämä korostuu. Avaat töllön ja tulee yhä vaan 60-luvun Jatkoaika-ohjelmaa. Joku tulee näytämölle ja kaatuu rähmälleen. Samaa kaavaa... Yleistäminen on helppoa. Tämä on sitä yhtä ja samaa. Muuta ei oikein tunnu olevankaan? En ole nähnyt (Skavabölen..)elokuvaa. Elokuvan markkinointi ei ampunut yli vaan itseään kohti. Mainoskuvassa rivi miehiä yläkeho paljaana, liekit loimottaa taustalla. Suomen Hunks elokuva? Se tuli mieleen. Päätin olla menemättä elokuvateatteriin. Joka puolella muutenkin tätä. Maarit Tastulan ohjelmat kiinnostavat. Ne kertovatkin meistä ihmisistä. Mikä on tarinan kerronnassa tärkeintä?