Anonyymi X:n kysymyksestä kaikenosaavista tuli mieleen, miten eri asemista kurssille voidaan olla tulossa: osa oikeasti hakee oppia, osa avoimia ovia. Kaikenosaavien olemassa oloon en usko, kaikki voivat oppia aina lisää, ainakin pitäisi, mutta teitä tekstiensä julkisaamiseen ei ole monia.

Ongelma on se, mihin jo aiemmin tuolla teatterimaailmasta puhuessani ohuesti viittasin, että Suomen kokoiseen maahan ei mahdu kovin monenlaista samaan aikaan. Voikin kysyä, että mitä eroa on Anna Krogeruksella, Pasi Lampelalla, Paavo Westerbergillä, Sirkku Peltolalla ja vaikkapa Mika Myllyaholla? Siihen voi vastata vaikka, että eipä paljoa: kaikki kirjoittavat tietyn tyylistä, (mielestäni) ohutta draamaa, jossa pääpaino on stereotypisellä vastakkainasettelulla, heikolla ja monet mutkat ohittavalla teemankäsittelyllä, joka johtaa epäuskottaviin motiiveihin ja henkilökuvauksen pettävään logiikkaan, ja lapsellisella komiikalla, mistä voi todisteita etsiä vaikka Myllyahon Paniikista Peltolan Suomen hevosesta nyt puhumattakaan. Arvostettuja ovat silti kaikki ja siinä on ihan yhtä vähän logiikkaa kuin Lampelan Nollaneljävitosen päähenkilön käytöksessä.

Kirjoittavan täytyy yrittää vaan lisää, kun tekstillä on vain minimaaliset mahdollisuudet päästä toteutettavaksi, jos se ei täytä tiettyjä vaatimuksia. Näistä vaatimuksesta yksi on valitettavan usein se, ettei ole käynyt Teatterikorkeakoulua, valmistunut dramaturgiksi ja tunne jotain ohjaajaa, jonka kanssa voi sitten pusata mitä tahansa. Katkera? Joo, ehkä hiukan. Osin itseni, osin suomalaisen draaman puolesta.