Ehkä yksi vika suomalaisessa draamassa on juuri tuo, että tupataan sarjat täyteen moniongelmaisia ihmisiä, joiden ongelmia, niiden syitä tai oikeastaan seurauksiakaan ei juurikaan käsitellä vaan ainoastaan näytetään (tai välillä tuntuu, että oikeammin esitetään) niiden elämää ongelmiensa kanssa ja sitä miten ne riitelevät kaikkien kanssa sen sijaan että luotaisiin kunnollinen ja psykologisesti uskottava ja samaistumiskelpoinen henkilö. Minusta se ei ole varsinaisesti draamaa, vaan enemmänkin yksinkertaista vastakkainasettelua. Etenkin kun suomalaisen draaman ihmissuhteet ovat usein jotenkin kovin pinnallisia, en edes muista milloin olisin samaistunut johonkuhun kotimaisessa televisiosarjassa. Toisaalta, ehkä Yle ei teekään ohjelmaa meille noin kolmekymppisille.

Välillä vaan tuntuu, että kotimaisessa draamassa ristiriidoilla tarkoitetaan kovempaa huutamista, eikä sitä, että ongelmat ja ristiriidat olisi jotenkin huolella pohjustettuja ja että niiden seuraukset olisivat uskottavia. Sen sijaan esitetään stereotypioita ja yksioikoisia totuuksia, joilla on harvoin realismin kanssa mitään tekemistä. Poikkeuksiakin tietenkin on.