Länsimaisena sivistyneenä ihmisenä on vaikea hyväksyä omia ajatuksiaan; fiktiivisyys unohtuu ja tuota synopsista lukiessa kaikki tapahtuu niin realistisesti ja vääjäämättömästi. Voisi sanoa jopa tuntevansa pyhää vihaa.
Uhrejahan on kaksi,sisarukset joista toinen haluaa kapinoida ja toinen joka noudattaa sitä ohjelmaa, johon hänet on kasvatettu. Olemme ottaneet tämänkin perheen tänne turvaan ja nyt meidän pitää jollakin tavalla suhtautua heihin itseensä kohdistuvaan väkivaltaan ja nyt myös siihen väkivaltaan, jonka he kohdistavat toisiinsa.
Tässä näkyy niin syvä juopa kulttuurien välillä,naisten täytyy järjestää elämänsä ja asiansa tasan miesten tahdon mukaisesti.Kyseenalaistaminen on konkreettisesti hengen vaarallista. Safia on sisäistänyt (ilman pelkoa?) kaiken tuosta kulttuurista, eikä saa eikä ilmeisesti voi eikä halua saada paljon vaikutteita länsimaisesta elämänmenosta. Mutta mitä hänen päässään todella liikkuu, hyväksyykö hän todella Mahadin teon vai onko hänellä rippeitäkään omasta tahdosta!
Yhtaikaa sekä ymmärrän ja samalla tiedän, etten voi sietää tuollaista kulttuuria. Tämä puhettelee niin monella tavalla, Amilalla ei ole kultturinsa sisällä vapautta puhua,liikkua tai kokea seksuaalisuuttaan. Hän pystyy elämään jonkinlaista kaksoiselämää pelkoa tuntematta ja saa kokea ripauksen vapauttakin. Hän on kotona iloinen, on hellyyttä ja ilmeisesti hän kokee kuitenkin olevansa kotonakin turvassa.
Saanan mustasukkaisuus tuntuu tavattoman mitättömältä, häntä ei oikeastaan pysty syyllistämään mistään! Hän on välttämätön sivuhahmo, mutta ei oikeastaan kovin kiinnostava (vielä?).
Kuten Mika Ritalahti kirjoitti tuosta pelastuksesta, jotenkin kaiken toivottomuuden keskellä pieni viaton tyttö voisi olla kaiken uuden alku. Jospa hän selviäisikön paremmin, jospa häntä ei leikattaisi. Vaikka tarinassa on loppu, niin se jatkuu ja jatkuu ajatuksissa, jatkaako perhe elämäänsä samalla tavalla kuin tähän asti. Kohu-uutiset iltalehdissä, TV- ajankohtaiskeskustelut, maahanmuuttokriittisten ähäkutit... Eniten syntyy vihaa Henryä kohtaan, hänestä tulee lopulta suurin syypää kaikkeen.
Vaikka tämä tragedia on itsessään toivoton, niin se puhettelee ja sitä kautta auttaa jopa oivaltamaan
jotakin!
Länsimaisena sivistyneenä ihmisenä on vaikea hyväksyä omia ajatuksiaan; fiktiivisyys unohtuu ja tuota synopsista lukiessa kaikki tapahtuu niin realistisesti ja vääjäämättömästi. Voisi sanoa jopa tuntevansa pyhää vihaa.
Uhrejahan on kaksi,sisarukset joista toinen haluaa kapinoida ja toinen joka noudattaa sitä ohjelmaa, johon hänet on kasvatettu. Olemme ottaneet tämänkin perheen tänne turvaan ja nyt meidän pitää jollakin tavalla suhtautua heihin itseensä kohdistuvaan väkivaltaan ja nyt myös siihen väkivaltaan, jonka he kohdistavat toisiinsa.
Tässä näkyy niin syvä juopa kulttuurien välillä,naisten täytyy järjestää elämänsä ja asiansa tasan miesten tahdon mukaisesti.Kyseenalaistaminen on konkreettisesti hengen vaarallista. Safia on sisäistänyt (ilman pelkoa?) kaiken tuosta kulttuurista, eikä saa eikä ilmeisesti voi eikä halua saada paljon vaikutteita länsimaisesta elämänmenosta. Mutta mitä hänen päässään todella liikkuu, hyväksyykö hän todella Mahadin teon vai onko hänellä rippeitäkään omasta tahdosta!
Yhtaikaa sekä ymmärrän ja samalla tiedän, etten voi sietää tuollaista kulttuuria. Tämä puhettelee niin monella tavalla, Amilalla ei ole kultturinsa sisällä vapautta puhua,liikkua tai kokea seksuaalisuuttaan. Hän pystyy elämään jonkinlaista kaksoiselämää pelkoa tuntematta ja saa kokea ripauksen vapauttakin. Hän on kotona iloinen, on hellyyttä ja ilmeisesti hän kokee kuitenkin olevansa kotonakin turvassa.
Saanan mustasukkaisuus tuntuu tavattoman mitättömältä, häntä ei oikeastaan pysty syyllistämään mistään! Hän on välttämätön sivuhahmo, mutta ei oikeastaan kovin kiinnostava (vielä?).
Kuten Mika Ritalahti kirjoitti tuosta pelastuksesta, jotenkin kaiken toivottomuuden keskellä pieni viaton tyttö voisi olla kaiken uuden alku. Jospa hän selviäisikön paremmin, jospa häntä ei leikattaisi. Vaikka tarinassa on loppu, niin se jatkuu ja jatkuu ajatuksissa, jatkaako perhe elämäänsä samalla tavalla kuin tähän asti. Kohu-uutiset iltalehdissä, TV- ajankohtaiskeskustelut, maahanmuuttokriittisten ähäkutit... Eniten syntyy vihaa Henryä kohtaan, hänestä tulee lopulta suurin syypää kaikkeen.
Vaikka tämä tragedia on itsessään toivoton, niin se puhettelee ja sitä kautta auttaa jopa oivaltamaan
jotakin!