Hyvä kirjoitus aiheesta jota olen miettinyt usein sekä työni kautta että yleisemmin. Lapsille satuja lukiessani törmään usein tähän, samoin kun joitakin lastenohjelmia seuratessani. Niissä on usein "vanhanaikainen" paha, jonka päähenkilöt sitten lopulta peittoavat. (esim Grimmin sadut). Se tuntuu pelottavan mustavalkoiselta, voi kun elämä olisikin noin helppoa.
Pahan olemassaoloa olen kuullut perusteltavan sillä, että se opettaa lapsia kokemaan turvallisella tavalla pelkoa. En ole samaa mieltä. Tänä päivänä maailma on niin monimutkainen, että toivoisin mieluummin lasteni oppivan ymmärtämään asioiden eri puolia ja syy-seuraussuhteita. Pelkoa he todennäköisesti kokevat joka tapauksessa.
Valintoja joutuu tekemään joka päivä ja ne ovat vaikeita. Useimmiten ihminen on itse itsensä pahin vihollinen. Siksi minusta on hyvä, että tämä näkyy myös käsikirjoittamisessa. Ulkopuolisen antagonistin löytäminen harvoin oikeasti ratkaisee ongelmia, vaikka niin olisikin houkuttelevaa ajatella. Niin elämässä kuin käsiksessä.