Täytyy hiukan kommentoida tätä keskustelua, kun itsekin olen juuri ensimmäisen pitkän elokuvani kanssa pakertava "amatööri".
Voin vain yhtyä Timon visioimaan ajatukseen jonkinlaisesta harrastelijoiden avuksi kehitetystä virtuaalisesta studiosta. Henkisesti vaikeinta amatöörielokuvan tekemisessä on loppujen lopuksi yksin jäämisen tunne. Vaikka kuvauksissa tai kirjoitusvaiheessa tajuaisikin tehneensä virheitä, ne ovat kuitenkin osa sitä valtavan hauskaa tekoprosessia, jonka takia elokuvaa jaksaa puskea eteenpäin kiitoksetta. Tehdessä oppii ja virheitään pystyy paikkailemaan, kun jokainen kuvauspäivä ei maksa kymppitonnia.
Paljon vaikeampaa on se, että kuvausryhmän ulkopuolella harva uskoo projektiin millään merkittävällä tavalla ennen kuin valmista elokuvaa on näytettävänä, jos silloinkaan. Oman projektimme, Agorafobian, kanssa pari vuotta painittuamme olemme vasta hiljattain voineet vaientaa epäilijöiden ääniä, kun meillä on ollut esitellä lähes valmista materiaalia, joka monen yllätykseksi näyttääkin ihan oikeasti elokuvalta.
Elokuvakoulujen ulkopuolelta tulevien tekijöiden elämä olisi paljon helpompaa jos olisi joku taho, jossa ei lähtökohtaisesti suhtauduttaisi vähätellen harrastelijavoimin tehtyihin elokuviin. Jo hyvin pienimuotoinenkin tuki voi olla merkittävä harrastajalle.
Silti en usko, että tällaisen systeemin olemassaolo johtaisi merkittävään tekijöiden määrän kasvuun Suomessa. Kokemusteni mukaan hyvin suurella osalla harrastajista touhun motiivi on lähinnä tekemisen hauskuudessa itsessään, harrastamisessa. Tästä kielii nimenomaan se, että vastoinkäymisten edessä unohdetaan kamera hyllylle pölyttymään. Näkisinkin, että Timon hahmotteleman systeemin voima voisi olla ns. tutkan alla pitkäjänteisemmin työskentelevien tekijöiden tukemisessa.
Suomen elokuvakulttuurissa on paljon mätää, mutta en usko että lääke on harrastajadebyyttien tulvassa. Indie-kentän todellinen potentiaali on siinä, ettei tekijöiden tarvitse teloa itseään siinä tasapäistämisen koneistossa, joka tuntuu runnovan suuren osan ammattilaiselokuvista samaan yhdentekevään muottiin.
Ei punk itsessään ole arvokasta kuin tekijöilleen ja niiden kavereille. Tärkeitä ovat ne punkkarit, joita kiinnostaa muukin kuin kilju, kova volyymi ja omilleen soittaminen.
Täytyy hiukan kommentoida tätä keskustelua, kun itsekin olen juuri ensimmäisen pitkän elokuvani kanssa pakertava "amatööri".
Voin vain yhtyä Timon visioimaan ajatukseen jonkinlaisesta harrastelijoiden avuksi kehitetystä virtuaalisesta studiosta. Henkisesti vaikeinta amatöörielokuvan tekemisessä on loppujen lopuksi yksin jäämisen tunne. Vaikka kuvauksissa tai kirjoitusvaiheessa tajuaisikin tehneensä virheitä, ne ovat kuitenkin osa sitä valtavan hauskaa tekoprosessia, jonka takia elokuvaa jaksaa puskea eteenpäin kiitoksetta. Tehdessä oppii ja virheitään pystyy paikkailemaan, kun jokainen kuvauspäivä ei maksa kymppitonnia.
Paljon vaikeampaa on se, että kuvausryhmän ulkopuolella harva uskoo projektiin millään merkittävällä tavalla ennen kuin valmista elokuvaa on näytettävänä, jos silloinkaan. Oman projektimme, Agorafobian, kanssa pari vuotta painittuamme olemme vasta hiljattain voineet vaientaa epäilijöiden ääniä, kun meillä on ollut esitellä lähes valmista materiaalia, joka monen yllätykseksi näyttääkin ihan oikeasti elokuvalta.
Elokuvakoulujen ulkopuolelta tulevien tekijöiden elämä olisi paljon helpompaa jos olisi joku taho, jossa ei lähtökohtaisesti suhtauduttaisi vähätellen harrastelijavoimin tehtyihin elokuviin. Jo hyvin pienimuotoinenkin tuki voi olla merkittävä harrastajalle.
Silti en usko, että tällaisen systeemin olemassaolo johtaisi merkittävään tekijöiden määrän kasvuun Suomessa. Kokemusteni mukaan hyvin suurella osalla harrastajista touhun motiivi on lähinnä tekemisen hauskuudessa itsessään, harrastamisessa. Tästä kielii nimenomaan se, että vastoinkäymisten edessä unohdetaan kamera hyllylle pölyttymään. Näkisinkin, että Timon hahmotteleman systeemin voima voisi olla ns. tutkan alla pitkäjänteisemmin työskentelevien tekijöiden tukemisessa.
Suomen elokuvakulttuurissa on paljon mätää, mutta en usko että lääke on harrastajadebyyttien tulvassa. Indie-kentän todellinen potentiaali on siinä, ettei tekijöiden tarvitse teloa itseään siinä tasapäistämisen koneistossa, joka tuntuu runnovan suuren osan ammattilaiselokuvista samaan yhdentekevään muottiin.
Ei punk itsessään ole arvokasta kuin tekijöilleen ja niiden kavereille. Tärkeitä ovat ne punkkarit, joita kiinnostaa muukin kuin kilju, kova volyymi ja omilleen soittaminen.
---
Elokuvablogini osoitteessa: http://monadifilmi.wordpress.com/