80E - käsikirjoitus 2. versio

80E

Käsikirjoituksen nimi on nerokas, tuossa numeroiden ja kirjainten muodostamassa kuvassa on jotain kovin tuttua, mutta samalla outoa ja vierasta, se on juuri samalla tavalla yllättävä ja vähän pelottavakin kuin tarinan tapahtumasarja. Onnittelut hienosta otsikosta.

Myös käsikirjoituksen lähtökohta on todella onnistunut. Monien haaveileman rintojen isonnuksen saaminen vahingossa on herkullisen ristiriitainen tapahtuma ja siihen liittyy paljon mielenkiintoisia ja voimakkaita tunteita. Melkein jokaisella ihmisellä on joku mielipide rintojen suurennusleikkauksista ja plastikkakirurgiasta yleensä ja alkusysäyksen tapahtuma on juuri niin suuri ja absurdi, että se ei jätä ketään kylmäksi. Lääkäreiden edessä me kaikki olemme enemmän ja vähemmän pelänneet, lääkäreillä on valtaa tehdä meidän kehollemme asioita, jotka eivät ole meidän kontrollissamme. Kun tämä pelottava muodonmuutos vielä kohdistuu naisen rintoihin, perinteiseen seksuaalisuuden symboliin ovat isot perusasiat hyvin kasassa, pelko, valta, seksuaalisuus.

Vaikka käsikirjoitus on kirjoitettu selkeästi komedialliseksi ja kepeäksi se kätkee keveän kulkunsa alla melko isoja ja kiinnostavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kuinka monet erilaisista työpaikkojen valtapeleistä ovatkin turhautuneiden ja epävarmojen ihmisten seksuaalista mittelöä, kuinka paljon isoista taloudellisista päätöksistä tehdään täysin tunteiden ja vaistojen varassa, perustellen tekoja jälkikäteen rationaalisiksi. Kuinka tärkeä tekijä ihmisen ammatillisessa menestymisessä on ulkonäkö? Kuinka herkkä häiriöille on ihmisen seksuaalinen identiteetti. Kaikki nämä kysymykset jäävät häiritsevästi pyörimään päässä, kun Riitta on käynyt läpi odysseiansa 80E kuppisten lisäkkeittensä kanssa. Tämä on mielestäni kirjoittajalta iso onnistuminen.

Käsikirjoitus on lisäksi rakenteeltaan hyvin elokuvallinen ja dynaamisesti etenevä. Kohtauksissa ei junnata tarpeettoman pitkään tai toistella asioita vaan tilanteisiin tullaan useimmissa kohdissa hyvin oikeaoppisesti keskelle tapahtumaa ja poistutaan kohotahdilla. Kirjoittaja on myös oivaltanut, että käsikirjoitus ei oikeastaan koostu kohtauksista vaan useamman kohtauksen muodostamista sekvensseistä, elokuvallisista lausekkeista, joissa muutaman kohtauksen jatkumo muodostaa selkeän tarinallisen ja teemallisen kokonaisuuden ja joissa siirtymät sekvenssin sisällä, leikkaukset kohtauksesta toiseen ovat kerronnan kannalta yhtä olennaisia kuin itse kohtausten sisäinen tapahtuma.

Kohtauksia on sopivan paljon, tässä käytetään elokuvan mahdollisuutta rakentaa tarinaa hyvinkin eri paikoissa sijaitsevista palasista, olemme sisällä ja ulkona, ihmiset eivät vain pönötä puhumassa toisilleen vaan elävät, toimivat, tekevät, reagoivat myös muuten kuin puhumalla.

Itse dialogi on rytmiltään hyvin komediaan sopivaa, melko nopeaa, lyhytlauseista ja aksentoivaa, mikä mahdollistaa rytmisesti iskevän leikkauksen. Tällä tarkoitan sitä, että komediassa on usein tarpeellista leikata esim. iskurepliikistä terävästi seuraavaan kohtaukseen. Jos tällöin kohtauksen viimeinen repliikki olisi kovin selittelevä ja hidas, sen sisältämä isku, ydin, clue laimenee ja nauru jää syntymättä. Itse repliikit tosin ovat paikoitellen mielestäni vähän muodollisia, teoreettisia tai teennäisen hassuttelevia. Esimerkiksi kun Annele ja Riitta kävelevät asemalla ja Annele sanoo: “Suu tukkoon neiti Nokkava”, minulle tulee kiusallisella tavalla sellainen olo, kuin katsoisin hyvin vanhaa ja väkinäistä kotimaista komediaa.

Jokainen henkilön suustaan lausuma sana muokkaa katsojan (lukijan) mielikuvaa kyseisestä henkilöstä. Jos henkilö esim. jossain kohdassa puhuu normaalia lyhytlauseista puhekieltä ja toisessa kohdassa tokaisee kirjakielellä: ”Tiedätkö, Riitta oli nuorena pitkään rakastunu komeaan naapurinpoikaan. Artoon... Se oli sellanen kulmakunnan hurmuri.” tulee lukijalle hassu olo, onko Mirkku unessa vai psykoosissa, kun puheen rekisteri noin muuttuu, pahimmillaan henkilö voi hajota ollessaan eri kohtauksissa erilainen ja hajotessaan henkilö lakkaa olemasta maailmassa ja menettää uskottavuutensa ja tunnistettavuutensa. Suosittelen, että käyt kaikki henkilöt vielä läpi, miettien sitä, onko sama henkilö äänessä aina puhuessaan. Ja mieti myös kirjakielen ja puhekielen suhdetta, lue ääneen itsellesi kaikki repliikit, se auttaa.

Yllämainitussa kohdassa tuntuu myös siltä, että no niin, nyt katsojalle annetaan informaatiota, samoin kohdassa, jossa Annele kaivaa ryysylapsuuskuvansa laatikostaan ja lausuu ääneen, että: “Ryysyrannasta rikkauksiin.” Näin sujuvassa käsikirjoituksessa nämä muutamat matalan aidan yli kipuamiset hyppäävät silmille siksikin, että niitä ei kovin montaa ole. Suosittelen, että hankkiudut eroon näistä suoraan katsojalle annostelluista taustatiedon muruista, tarvitsemmeko niitä edes välttämättä? Tämä tarina etenee ihan hyvin ilman tietoa Annelen historiasta tai Riitan nuoruudenrakkaudesta, jos motiiveja ei kerrota katsojalle suoraan, jää katsojalle tilaa projisoida itselleen läheinen motiivi tarinan sisälle, jos henkilöt ovat niin hyvin kirjoitettuja, että motiivia alkaa miettiä ja sillä saa katsojan tehokkaasti sitoutettua tarinaan ja sen seuraamiseen.

Kun luin tämän käsikirjoituksen treatmenttiä sain jostain sellaisen mielikuvan, että Riitta itse olisi suhtautunut uusiin rintoihinsa huomattavasti negatiivisemmin. Mielestäni se oli hieno lähtöasetelma, koska se yllätti katsojan. Perusoletus on kuitenkin se, että kaikki naiset haluaisivat isommat rinnat ja Riitan selkeä ärtymys uudesta varustuksestaan oli mahtava vastavoima ympäristössä käynnistyviin positiivisiin vaikutuksiin. Nyt käsikirjoituksessa Riitta alkaa hyvin pian itse käyttää rintojaan hyväkseen saadakseen asioita ja se muuttaa mielestäni päähenkilöä vähemmän rakastettavaksi. Väitän, että myötätuntomme olisi enemmän Riitan puolella, jos hän tuskailisi liian pieniksi jääneiden vaatteittensa kanssa, rinnat tulisivat pankissa tyrkylle pyytämättä ja yllätyksenä, koska kahdeksi kuukaudeksi ei kannata karderoobia uusia, Riitta ei laskelmoisi vaan joutuisi huomaamaan, että vaikka hän vierastaakin rintojaan niin ne tuovat hänelle niin suurta ekonomista hyötyä, että esim. haave uudesta kämpästä onkin äkkiä mahdollisempi. Jos Riitta ei tykkää olla rintava, mutta tykkää niistä vaikutuksista, joita rinnat aiheuttavat, meillä on käsissämme poikkeuksellisen herkullinen sisäinen ristiriita Riitassa.

Lisäksi pieni huomio sinänsä hauskasti rakennetusta sekvenssistä, missä Riitta huomaa rintojensa vaikutukset asiakkaisiin. Se, että ensimmäinen asiakas, joka lankeaa Riitan rintoihin on homomies on jollain tavalla pajatson tyhjentämistä turhan aikaisin. Tällaisessa luettelomaisessa sekvenssissä asioiden lisääminen ja liiottelu on usein herkullista. Jos ensimmäinen lankeaja on esim. “parhaat päivänsä viime vuosituhannella nähnyt ohuthiuksinen mies” ja myöhemmin näemme, että vaikutus toimii nuoriin miehiin, pariskunnan toisiin osapuoliin, homomieheen (joka Riitan rintojen ihmeellisyyden takia muuttuu hetkeksi heteroksi) tai jopa naiseen (joka löytää Riitan rintojen takia sisäisen lesbonsa) tai näemme Riitan työhuoneen oven takana jonossa hyvin kirjavan seurakunnan sijoitusneuvottavia, jotka käyvät nyrkkitappelua siitä, kuka pääsee Riitan puheille, saa katsoja aste asteelta lisää löylyä huvitukselleen?

Myös se, että Lasse ei pidäkään isoista rinnoista on hieno yllätys katsojalle, koska myös tässä oletus on se, että miesystävä luonnollisesti ilahtuu isoista rinnoista. Sitä seikkaa, että Riitta ja Lasse kumpikaan eivät tykkää jättirinnosta, mutta luulevat toistensa tykkäävän voisi hyödyntää tarinassa vielä tehokkaammin. Mitä jos Lasse yrittää teeskennellä tykkäävänsä rinnoista (esim. ääneen ihastelee niiden ulkonäköä rakastellessa, mutta silti pitää silmänsä tiukasti kiinni), mutta ajautuu silti käyttäytymään omituisesti asuntonäytössä ilman, että Riitta ymmärtää Lassen käytöksen syytä. Ja jos Riitta luulee Lassen tykkäävän rinnoistaan, hän voi lasta halutessaan yrittää “mennä rinnat edellä” enemmänkin Lassea kohti ja tästä seuraa Lassen paniikki, joka ajaa hänet lopulta laudahkon Annelen syliin. Meidän olisi helpompi ymmärtää Lassea, jos vastuu rintojen ylitarjonnasta allergiselle olisi osittain Riitan omaa syytä. Lisäksi tässä sivuttaisiin mukavalla tavalla sellaista isoa teemaa, että miten monasti pariskunnat olettavat tietävänsä toistensa mieltymykset, mutteivät koskaan puhu niistä, tunnetko vanhann tarina sämpylän ylä- ja alapuolen jakautumisesta vuosikausia väärin pariskunnan aamiaispödässä?

Jos Riitta itse ei tykkäsi rinnoistaan, mutta tykkäisi niiden vaikutuksista ja luulisi, että Lasse tykkää itse rinnoista tekisi myös ymmärrettäväksi ja traagikoomisemmaksi Riitan ratkaisun olla menemättä korjausleikkaukseen. Asiat kumpuaisivat ehkä astetta orgaanisemmin toisistaan. Käsikirjoitusta lukiessani minulle jäi vielä tässä vaiheessa hiukan hämäräksi, missä vaiheessa ja miksi Riitta päättää jättää rinnat paikoilleen ja jos hän tekisi sen osittain Lassen takia, mutta Lasse jäisi kiinni Annelen kanssa muhinoimisesta päätöksen jälkeen, olisi käänteessä isommat tehot.

Ennenkuin päätän vuodatukseni, haluaisin kohdistaa katseeni kohtauksen 4. sisältämään komedialliseen mahdollisuuteen, jota ehkä olet ajatellutkin, mutta joka ei jostain syystä vielä aivan tule ilmi. Kun toisella potilaalla on kasvoissaan merkintöjä niin oletamme, että hän on menossa johonkin kasvokirurgiseen toimenpiteeseen ja hän suunnittelee ensi kerralla suurennuttavansa rintansa. Voisi olla astetta herkullisempaa, jos nainen sanoisi, että: “Tollaset mullekin laitetaan.” Ja koska tiedämme, että Riitta oli saanut väärän leikkauksen ja näemme lääkärin tekemät viivat kasvoissa (joita potilas ei itse näe) oivallamme, että tämä naisraukka tullee poistumaan sairaalasta ilman rintoja, luomet liian kireinä. Tuo edelle kirjattu yhden lauseen muutos riittää raketamaan meille mielikuvan Riitan potilasvaihdokkaasta ja ruokkii maailmaa hauskalla tavalla, jossain näkymättömissä, tämän tarinan rinnalla kulkee tarina kireäluomisen naisen kärsimyksistä.

Hienoa on, että käsikirjoitus on tyyliltään ja maailmaltaan niin omaleimainen ja ehjä. Myös sen komediallinen tyylilaji ulottuu taidokkaasti käsikirjoituksen kaikkiin kerroksiin, rytmiin, hahmoihin, dialogiin, kärjistyksiin, alkusykäsykseen ja vihoviimeiseen loppuratkaisuun tai siihen kysymykseen, mikä lopussa katsojalle nostetaan. Minä jollain kummallisella tavalla uskon näihin ihmisiin, tuohon työyhteisöön, tähän pariskuntaan, näihin äitiin ja siskoon ja tyttäreen. Se on valtavan suuri saavutus. Ja jos aiemmin listatut ongelmat tulisivat ratkaistuiksi olisin erittäin utelias näkemään tämän elokuvan valmiina.

Terveisin Johanna Vuoksenmaa