Käsikirjoittajan blogi

Paratiisin ensi-ilta

Mon, 16 Aug 2010 10:30:54 +0300

YLEn käytävälle nostetulle pöydälle on katettu boolia ja vaahtokarkkeja. On perjantai-iltapäivä ja käytävällä parveilee YLEn työntekijöitä, Paratiisin työryhmää, tekijöiden kavereita ja sukulaisia. Kas, äitihän se tuolla!

Työ on valmis. Kirjoittamani kaksiosainen sarja Paratiisi on edennyt siihen vaiheeseen, että se näytetään ensimmäistä kertaa yleisölle. Tv-sarjoille ei järjestetä suureellista ensi-iltaa puheineen kuten elokuville, vaan epävirallinen ja puolijuhlallinen katselutilaisuus YLEn auditoriossa.

Moikkaan ohjaajaa, tervehdin tuttuja. Juttelen niitä näitä, hymyilen iloisesti, ei tässä mitään. Muka. Oikeasti minua jännittää todella paljon. Silti täytyy vain seistä tässä ja hymyillä ja kantaa vastuu lopputuloksesta, vaikka en vielä tiedä millainen se on.

Olen nähnyt Paratiisin leikkausversioita, siis käynyt kommentoimassa melko valmista työtä. Loppu oli vielä vähän kesken, samoin moni muukin kohta. Äänityöt ja värimäärittely olivat tekemättä. Sarja siis muistutti valmista mutta langat olivat vielä päättelemättä, juttu repsotti vähän sieltä täältä. Silloin kommentoin keskeneräistä työtä vielä ammattilaisena, mietin tuleeko kaikki oleellinen informaatio selväksi katsojalle, pitäisikö kohtaus lopettaa aikaisemmin, muuttaako hieman muuttunut repliikki henkilöiden välisiä suhteita. En ajatellut käsikirjoitusta vaan katsojaa: pysyykö tarinassa mukana? Leikkaaja Jorma Höri ja ohjaaja Reetta Aalto olivat istuneet viikkotolkulla pimennetyssä huoneessa hiomassa, minun kommenttini olivat pieniä. Silti keskeneräistä työtä oli mahdonta arvostella. Nyt näen itsekin valmiin sarjan ensimäistä kertaa.

Valot sammuvat auditoriosta. Kankaalle ilmestyy kuva teinitytöistä, jotka loikoilevat huonekaluliikkeen sohvalla ja lukevat juorulehteä. Jännitän näyttelijöiden puolesta kuin teatterissa, vaikka he istuvat katsomossa. Hyvä etten kuiskaa repliikkejä heille: muistathan varmasti mitä pitää sanoa seuraavaksi.

Sarja on kaksiosainen ja niiden välillä pidetään vessatauko. Kamalaa, toivottavasti kukaan ei sano mitään. Ei sanokaan, ja minä mietin miksi ei. Ehdin pohtia katselun aikana vaikka mitä muutakin. "Kiva toi kaulahuivi." "Mä olisin kyllä laittanut tohon lähikuvan." "Vitsi noi nuoret on hyviä." "Aika pitkä toi repla, ois ehkä pitänyt lyhentää." "Ne on vaihtanut mäkihypyn golfiin." "Kamalaa että mä kirjotin että ton yhen pitää uida meressä lokakuussa." "Aika paljon tässä kiroillaan."

Mutta kun lopputekstit alkavat pyöriä ja musiikki soida, päällimmäinen tunne on helpotus. Sitten tulee ilo. Kyllä, kyllä tämä kantaa. Jälkeenpäin on helppo onnitella ohjaajaa, näyttelijöitä ja muita tekijöitä. Tunnelma on kevyt. Yleisö on tyytyväinen ja hilpeä. Totta, tänään yleisö oli puolueellinen. Mutta juuri sellaisen kanssa valmis työ pitääkin ensin jakaa, vasta sitten on valmis kohtaamaan tuntemattoman yleisön.

Kuvauskateutta

Tue, 15 Dec 2009 10:00:43 +0200

Tunnustan. Minua vaivaa kuvauskateus. Joskus tuntuu, että käsikirjoittaja suunnittelee bileet, mutta poistuu paikalta kun kutsuvieraat alkavat saapua. Kuvaukset ovat elokuvan ja tv-sarjan raskain, mutta myös maagisin vaihe. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Kun kohtaus on kuvattu, ei siihen enää palata.

Kateus helpottaa vähän, kun pääsee vierailemaan kuvauspaikalla. Joskus olen värväytynyt avustajaksikin, etten pyörisi kuvausryhmän tiellä.

Pasilassa sijaitsevaan YLEn tuotantotaloon on rakennettu lähes kokonainen puotinharjulainen kolmio. Vain makuuhuone on pelkkä ovensuu, sillä sinne ei ole kirjoitettu kohtauksia. Eteinen taas on luonnottoman iso, jotta kuvausryhmä mahtuisi sinne. Mutta kylpyhuone pursuilee pyykkejä ja eteisen naulakko takkeja kuten oikeissakin kodeissa. Nyt kuvataan kohtaus, jossa äidin (Elina Knihtilä) ja tyttären (Linda Tuomenvirta) sopuisa koti-ilta kääntyy yhteenotoksi.

Onpa hiljaista ja rauhallista! Se on ensimmäinen ajatus. Kuvausryhmän jäsenet juttelevat, toiset vitsailevat kauempana. Ulkopuolinen ei ensin hahmota, mitä kaikkea tälläkin hetkellä tapahtuu. Valaistusta rakennetaan, kameran liikkeitä suunnitellaan, radiomikkejä kiinnitetään, repliikkejä harjoitellaan, askelia, liikkeitä ja ilmaisua mietitään, kohtauksen rytmiä treenataan.

Kaiken keskellä on tietysti ohjaaja, jolta pitäisi löytyä vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Välillä ohjaaja Reetta Aalto huikkaa minulle, että me nyt vähän muutetaan tätä kohtaa.

Luulisi, että kirjoittajaa jännittäisi kuvauksissa. Teksti on oma, mutta toteutus ja tulkinta ovat muiden käsissä. Mutta ei minua huoleta. Olen työstänyt tekstiä etukäteen ohjaajan kanssa. Tiedän, että olemme samoilla linjoilla. Kun en voi enää vaikuttaa, heittäydyn katsojaksi. Oikeastaan on ylellistä päästä kylään omaan mielikuvitusmaailmaansa. Tosin ei se enää kuvitellulta tunnu. Kun tarinaa kirjoittaa tarpeeksi kauan, siihen alkaa uskoa itsekin. En hämmästy kun törmään yhteen henkilöistäni käytävällä. Näyttelijä tuntuu vanhalta tutulta.

Apulaisohjaaja huutaa: "Hiljaisuus! Kuvaus! Ääni?" "Käy." "Kamera?" "Käy." Kun kaikki ovat valmiina, ohjaaja sanoo: "Olkaa hyvä."

Tytär alkaa hieroa äidin päätä, äiti huokaa. Tytär rykäisee, alkaa sitten puhua. Minua jännittää sittenkin.

Tämä kohtaus kuvataan alusta loppuun kahdeksan kertaa, ennen kuin ohjaaja on tyytyväinen. Yleensä puolet vähempikin riittää.

Kun seitsemän viikon kuvaukset ovat ohi, järjestetään karonkka. Niihin juhliin minutkin kutsutaan. Ammattinäyttelijöille tämä on työ muiden joukossa, mutta teinitytöille ensimmäinen rooli on iso kokemus. Pöydässä he siteeraavat repliikkejä, muistelevat parhaita hetkiä ja vertailevat kuka joutui tekemään vaikeimmat kohtaukset.

"En suostu lähtemään kotiin, koska sitten tää oikeasti loppuu", yksi heistä sanoo.

Yhtäkkiä tuntuu ihmeelliseltä, että joskus kauan sitten aloin keksiä päässäni juttua, ja nyt se on muuttunut työksi näin monelle ihmiselle. Kun työryhmä juhlii ansaitusti urakkansa loppua, minä olen salaa ylpeä siitä, että pääsin sen häpeän kynnyksen yli että pystyin jakamaan tekstini muiden kanssa.

"No mistä se kertoo?"

Thu, 26 Nov 2009 10:00:00 +0200

"No mistä se sitten oikein kertoo?" kirjoittajalta kysytään usein. Kirjoittaja köhii pari kertaa, katsoo ohi, hymyilee ja rykäisee.

Tarinan tai juonen tiivistäminen vielä jotenkuten onnistuu. Vaikeampaa on vastata kysymykseen mistä tarina todella kertoo. Kirjoittajat kutsuvat tätä teemaksi, aiheeksi tai väitteeksi. Se on oikeastaan tarinan syy olla olemassa.

Tosin aika usein kirjoittajat olisivat mieluummin puhumatta koko hommasta. Aihe ei ole aina itsellekään kovin kirkas ja se voi muuttua työn edetessä.

Itse aloitan kirjoittamisen kysymyksestä tai ihmettelystä. Jokin asia, kysymys tai kuva alkaa vaivata. Usein se on asia, jota ei osaa ratkaista tai jonka näkee toisin kuin muut.

Paratiisi kertoo teinitytöstä, joka yrittää selvittää eronneiden ja riitaisten vanhempiensa välejä. Halusin kirjoittaa erosta ja nimenomaan lapsen silmin, koska tuntui että se aihe ohitetaan usein hätäisesti. Siitä huolimatta, että vanhempien ero on jo yksi lapsuuden peruskokemuksia: lähes 30 000 lasta vuosittain kokee eron.

Aikuisten puheissa ja lehtijutuissa vakuutellaan usein, että kyllä lapset selviävät erosta. Selviytyväthän he - mutta silti erolla on enemmän vaikutuksia kuin vanhemmat haluavat myöntää.

Minua ei kiinnostanut syyllistää ketään tai moralisoida, ettei pitäisi erota. En usko, että kukaan eroaa ellei ole pakko, sen verran kamalaa se on. Mutta minua kiinnosti, mitä tapahtuu eron jälkeen. Millaisen jäljen se jättää?

Usein lapset ovat yhtä huolissaan vanhemmistaan kuin toisin päin. He kantavat huolta tai syyllisyyttä ongelmista, joita eivät voi ratkaista. He saattavat peittää oman surunsa, olla urheampia kuin ovatkaan.

Eräs ystäväni leikki eronsa jälkeen viisivuotiaan poikansa kanssa uuden kotinsa pihalla. Hän toivoi, että poika viihtyisi myös tässä uudessa kodissa. Isä antoi pojalle keinussa vauhtia, otti valokuvia, nauroi. Poika hymyili, mutta katseessa oli surullista ymmärrystä, ehkä sääliäkin: Voi kun isä yrittää tosi paljon. He molemmat esittivät toisilleen iloista, koska eivät halunneet tehdä toisiaan vielä surullisemmiksi.

Ehkä ero on niin paha paikka, että tuntuu että täytyy valehdella. Jos oikein vakuuttelee, että vaikka kaikki on hajonnut, elämä kyllä jatkuu, niin ehkä se juuri siksi jatkuukin.

Tai sitten asiat menevät vielä enemmän sotkuun, niin kuin Paratiisissa käy.

Halusin kirjoittaa teini-ikäisistä, koska he ovat lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Paratiisin tytöt elävät lapsuuden perheissään mutta samaan aikaan heidän pitäisi ratkaista, millaisia naisia heistä on tulossa. Miten kasvaa itseään ja muita kunnioittavaksi aikuiseksi, jos on jo lapsena oppinut että rakkaus voi loppua eikä muihin voi välttämättä luottaa? Tai miten olla kyynistymättä, jos perhe on hajanainen porukka löyhin sitein toisiinsa kiinnittyviä, toisiaan hädin tuskin sietäviä ihmisiä?

Haluaisin uskoa, että yritys toisen ymmärtämiseen riittää. Ohikiitävätkin sovinnon hetket kantavat taas vähän eteenpäin. Sitä paitsi, ehkä mitään paratiisia ei ole koskaan ollutkaan: siis perheitä tai suhteita, joissa vallitsisi täydellinen harmonia ja totuudet olisivat kaikille samat.

Palkataan: pääosan esittäjä

Mon, 16 Nov 2009 10:45:08 +0200

"Mikä sun ongelma on?", tyttö kysyy ja tuijottaa syyttävästi teinipoikaa. Poika hörähtää ja yrittää hiljentää tytön röyhkeydellä, käskee tämän istua polvelleen. Tyttö tuijottaa uhmakkaasti ja kiipeää sitten hajareisin pojan syliin. Ohjaaja Reetta Aalto hymyilee: "Oho oho. Se oli rohkeaa!"

Ollaan Paratiisi-minisarjan koekuvauksissa, jossa etsitään päärooleihin nuoria. Ilmoituksia on levitetty yläasteille, nuorisotaloille ja teatteriryhmiin. Noin 90 nuorta kuvattiin jo, heistä viitisentoista pyydettiin tähän toiseen vaiheeseen. Mistäköhän johtuu, että koekuvauksissa riittää aina tyttöjä, poikia on nytkin mukana vain kaksi.

Nuoret ovat jo esittäneet monologeja, näytelleet kohtauksia ja improvisoineet. Helppoja kohtaukset eivät ole. Ensin tytön pitää tunnustaa poikaystävälleen mokailleensa bileissä. Sitten improvisoidaan kohtaus, jossa tyttö yrittää epätoivoisesti päästä toisten suosioon.

Nuoria jännittää, mutta he heittäytyvät. Välillä nauran vedet silmissä. Välillä pidätän henkeäni. Katsoessani heitä muistan eräät toiset tytöt muutaman vuoden takaa.

Kun aloin kirjoittaa sarjaa, haastattelin teinityttöjä itä-helsinkiläisillä nuorisotaloilla: Itäkeskuksessa, Myllypurossa, Roihuvuoressa ja Meri-Rastilassa. Tytöt näyttivät siltä kuin sen ikäiset usein; peilin edessä oli vietetty aikaa, hiukset oli tärkätty lakalla, vahvasti rajatuissa silmissä oli samaan aikaan ujo ja kaiken nähnyt ilme.

Mutta eivät tytöt meikkijuttuja puhuneet. Yksi tytöistä kertoi pyörittävänsä perheen arkea. Alkoholiongelmainen äiti oli muuttanut pois, joten tytär laittoi ruoat ja huolehti siskostaan. Toinen tyttö taas oli jättänyt yläasteen kesken. Hän riiteli kotona, varasteli kaupoista, tappeli ja kärsi paniikkihäiriöistä. Sitten hän sanoi, että viime aikoina oli kuitenkin mennyt paremmin, ja hän oli tehnyt sovinnon äitinsä kanssa. Yhtäkkiä hän näytti ikäiseltään, aika nuorelta tytöltä. Hän hymyili ja sanoi, että parasta oli se, kun he olivat äidin kanssa kotona ja katsoivat yhdessä televisiota.

Sain tytöiltä ideoita ja ajateltavaa, mutta en käyttänyt heidän tarinoitaan suoraan käsikirjoituksessa. Sen tapahtumat ovat sekoitus kuultua, kuviteltua ja itse kokemaani.
Mutta silloin kun kirjoittaminen ei sujunut, ajattelin idän urheita tyttöjä. Tuntui että koska he olivat luottaneet minuun ja kertoneet tarinansa, en voinut lopettaa kesken.

Nyt koekuvauksissa heidän maailmansa herää henkiin. Kuvausten tytöt ja pojat arvioivat myös, ovatko tapahtumat ja kieli uskottavia. Joku nuorista huomauttaa, että vartijoita ei enää kutsuta steveiksi. Minä taas joudun kysymään, mitä ovat lämä ja lieska.

Muuten teksti menee nuorille läpi. Ehkä siksi, että vaikka ilmaisut ja tarinat vaihtelevat, nuoruuden peruskokemukset pysyvät samoina. Huikea itsevarmuus ja kaikennielevä epävarmuus vuorottelevat, samoin epätoivo ja toivo siitä, että kohta, aivan kohta kaikki hieno ja ihmeellinen alkaa.

Hei hei, tytöt!

Sun, 09 Aug 2009 09:44:03 +0300

Olen elänyt vuosia heidän kanssaan, mutta eräänä päivänä he vain katoavat. He ovat mielikuvitushahmoja: vanhemmistaan huolehtiva teinityttö Ruut, hänen sisarpuolensa, kaiken nähnyt 13-vuotias Pii ja heidän vanhempansa. Kirjoitan lyhyen sähköpostiviestin, laitan tv-sarjan käsikirjoituksen sen liitteeksi, painan lähetä-painiketta. Puf.

Kaksiosaisen Paratiisi-sarjan käsikirjoitus on valmis. Nyt teksti on ohjaaja Reetta Aallon ja tuottaja Anna-Maija Halosen käsissä, kuvaukset alkavat lokakuussa. Mielikuvitustyttöni ovat maailmalla.

Siitä on yli neljä vuotta, kun kirjoitin ylös Paratiisin ensimmäiset ideat. Silloin tiesin sarjasta aika vähän: päähenkilöiden nimet ja sen, että tarina kertoo kyynisestä teinitytöstä ja hänen eronneesta romantikko-äidistään. Sarja sai nimensä Itäkeskuksen kauppakeskuksesta, ostosparatiisista, jossa teinit pyörivät.

Olen kirjoittanut kohtausluetteloita, käsikirjoitusversioita, henkilöiden monologeja, teeman pohdintaa ja rakennekaavioita tuhansia sivuja. Hahmoja on ilmestynyt ja kadonnut: Elias, Juuso, Outi, Sanni, en itsekään muista kaikkia. Välillä olen kirjoittanut niin kiihkeästi, että henkilöt ovat tunkeneet uniin, välillä olen pitänyt vuodenkin taukoa.

Käsikirjoittaminen on outoa puuhaa: koko ajan pitää uskoa, että juuri nyt syntyy jotain timanttista. Ja sitten pitää olla valmis heittämään se roskiin ja kirjoittamaan uudelleen. Jos etukäteen myöntäisi itselleen työn määrän, ei ehkä edes aloittaisi.

Silti urakan jälkeen olo ei ole riemastunut, vaan miedon helpottunut. Vanhat päiväkirjat ja sähköpostit dramaturgille paljastavat, että matkan varrella tunteita on kyllä riittänyt.

31.10. 2005
"Raskasta tämä yksin keittiössä kirjoittaminen, mutta parasta myös. Pelkään että olen liian laiska."

29.11.2005
"Luuletko että tarinan voisi saada kasaan alkuperäisen aikataulun mukaan vuoden loppuun mennessä?"

15.1.2006
"Paljon on vielä tehtävää, esim. hommalle uusi alku. Pää humisee."

9.2.2006
"Hyvät uutiset: olen yhtä innoissani tytöistä kuin aina. Täytyy kirjoittaa tyttöjen tappelusta enemmän."

18.2.2006
"Innostus on taas vaihtumassa hermostumiseen."

24.7. 2006
"Näen päässäni kuvia sarjasta, muta en tiedä kuinka saada se maailma henkiin. Apua apua apua."

28.7.2006
"Luulen että olen keksinyt lopun! Minulla on viimeinkin tarina! Rakastan tätä!"

29.12.2006
"Tarina kirjoittaa itse itseään, yritän roikkua mukana. Niska on jumissa."

7.12.2007
"Juttu on taas ihan levällään."

8.1.2008
"Viikko aikaa seuraavaan deadlineen. Heräsin yöllä kylmään hikeen."

13.1.2008
"Olen aivan maassa. Olen yrittänyt kuukausia kirjoittaa juttua uusiksi, ja silti tuntuu että vain nyherrän jas korjaan vanhaa."

25.11.2008
"Rauhallinen fiilis Paratiisin suhteen. Olen oivaltanut jotain oleellista."

30.12.2008
"Nyt tarina tuntuu todelta."

17.6.2009
"Hei, tässä on Paratiisin kuvausversio. Jos ei mitään ihmeitä tapahdu, niin homma on siis minun osaltani tässä. Hienoa, ja kummallista. Mutta olen varma, että Reetan ja Anna-Maijan käsissä sarjasta tulee huippu. Ja nyt koekuvauksiin!"