Jaetun oivalluksen arvo

Minulta on pyydetty kolumni työstäni Inputissa (International Public Broadcasting) ja EBUssa (European Broadcasting Union). Juuri nyt kesken YLEn yhteistyöneuvotteluita onkin vaikea kirjoittaa ajankohtaisemmista draama-asioista, vaikka muutokset aina puhuttavat. Myös kansainvälisesti.

Niin Pohjoisvisiossa kuin EBUssa vertaillaan nykyisin eri maiden viimeisimpiä organisaatiouudistuksia, siinä missä sisältöjäkin. Oman yhtiön muutokset tuntuvat aina vähemmän dramaattisemmilta välimatkan päästä. EBU-draaman puheenjohtajakautenani ison ryhmämme neljä osaavinta visionääriä on kukin omista syistään muutosten keskeltä harpannut yksityiselle puolelle. Aukot on vaikea täyttää. Toisaalta on hienoa, että töitä riittää ulkopuolella ja että väki pääsee liikkumaan muutenkin kuin oman firman sisällä. Tavalla tai toisella julkisen palvelun tehtävä määritellään käytännössä uudestaan joka kerta, kun pakkaa sekoitetaan, maassa kuin maassa.

Kerran vuodessa koko maapallon yleisradiolaiset kokoontuvat Input–festivaalille katsomaan ja analysoimaan ohjelmia, jotka ovat uutta luovia, yhteiskunnallisesti merkittäviä, kekseliäästi transmediaalisia, hyvin matkustavia, yllättävän halpoja tai vaikkapa paikallisia suurmenestyksiä. Inputissa tekijät kohtaavat tekijöitä teemasessioissa, joissa luova tehokkuus usein on osana esitettävää formaattia (viimeksi esim: Reinventing Archives, Taking a Chance with Shrinking Budgets).

Koska kyseessä ei ole markkinat, tekijät lainaavatkin ideoita vapaasti (eli ilmaiseksi) toisilleen. Alkuvuosi 2010 oli Inputin järjestäjille muutenkin harvinaisen talouspainotteinen. Samaan aikaan kuin kv-juryssä jo suunnittelimme ohjelmistoa, tulevan isäntämaan Unkarin hallitus päätti (budjettirahoitteisen) julkisen palvelun yhtiön MTV:n 50 prosentin leikkauksista. Miltei mahdottomasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta festivaali vietiin kuitenkin MTV:ssä tyylikkäästi läpi.

Inputin ohjelmakeskustelut ovat mitä parasta julkisen palvelun dialogia. Mitään ei myydä, missään ei kilpailla, niin ongelmista kuin voitoista puhutaan avoimesti. Aiemmissa Inputeissa minua on vaivannut ainoastaan draamasessioiden puute. Viime keväällä sain mahdollisuuden itse rakentaa sellaisia hollantilaisen kollegani kanssa. Teemat (fiktiot ja niihin liittyvät keskusteluaiheet) nousivat yllättävän vaivattomasti satojen ehdotusten joukosta. Komediasessiossa esittelimme miten neljällä mantereella (ja viidessä maassa) näyttelijät olivat kirjoittaneet itselleen herkullisia rooleja terävissä sitcom-sarjoissaan. Trillerisessiossa povattiin sisäisen kertojaäänen uudenlaista paluuta tarinoissa, joita kerrottiin rikollisen pään kautta.

Omassa suosikissani, B-tyylillä leikittelevässä ranskalaisessa gourmetjännärissä Tirez sur la Caviste kertojaminä vaihtuu Psycho-maisesti kesken tarinan. Kolmas sessiomme keskittyi uuteen ”traumagenreen”, jossa yhteiskunnan traumoja (lentoturmat, Afganistanin sota, terroriuhat) terapoidaan kollektiivisesti pitkien fiktioiden avulla. Julkisen palvelun tehtävä sekin, kunhan (kuten jälkikeskustelussa todettiin) neuvottelut todellisuuden uhrien ja omaisten kanssa hoidetaan juridisesti ja eettisesti oikein.

Yleisradioyhtiöiden linjaukset kiristyvässä kilpailussa nousi Budapestissa käytäväkeskusteluksi monen session jälkeen. Komediantekijöillä oli mantereesta riippumatta yllättävän samankaltaisia kokemuksia suurten kanavien ”huumoripelosta”. Pienemmät kanavat sietävät paremmin riskinottoa. Kun kolme kovaa, brittiläistä huumorinaista lähti myymään ideansa mustasta vanhustenhoitokomediasta, BBC4 oli ainoa mahdollinen osoite. Tämä taidekanavakaan ei aluksi uskaltanut tilata kirjoittavilta näyttelijöiltä kuin minisarjan Getting on (3 x 30’), jota sittemmin jatkettiin yleisönsuosion ansioista. Australialainen menestyssarja Wilfred on uudenlainen kolmiodraama. Sarah asuu yhdessä poikaystävänsä Adamin ja koiransa Wilfredin kanssa. Koira ei pidä miehestä. Tämä premissi ei aluksi riittänyt kuin 4000:n euron omakustannelyhytelokuvaan. Suosion myötä sinkusta alkanutta sarjaa jatkettiin ja formaatti myytiin Yhdysvaltoihin. Hulvaton Wilfred lepää ennen kaikkea näyttelijä Jason Gunnin (toinen käsikirjoittaja) esittämän röyhkeän inhimillisen koiran harteilla.

Yleisradiot ympäri maailmaa miettivät julkisille palveluille sopivia menestysformaatteja myös Inputissa, jossa maailman suosituimpien tv-ohjelmien avainsanaksi usein nousee ”yhteisöllisyys”. Meillä on linnanjuhlamme ja SVT:llä Allsång på Skansen. Kansallisten draamahittien pääosissakin ovat usein yhteisöt. Amerikkalaisen tv-draaman yliluonnolliset tarinat eivät näytä meillä istuvan kuin Islannin harvoihin fiktioihin, mutta niilläkin on yhteisönsä. Esim. True Blood käsittelee tärkeitä yhteisöllisiä teemoja vampyyrisadun muodossa. ”Eskapismia”, sanoo toinen, ”vaikuttamista” toinen ja molemmat ovat oikeassa.

Myös Pohjoisvisiossa ja EBU:ssa aihe ”ei-realistinen draama” on herättänyt innokasta keskustelua. Starlight Runner Entertainmentin johtaja Jeff Gomez on toistamiseen vieraillut EBU-kokouksissa esittelemässä Avatarin ja muiden fantasiafiktioiden ympärille luomiensa kokonaisten maailmojen menestysreseptejä. Puheenjohtajana tehtäväni on luotsata EBUn draama-asiantuntijat kohti agendaa, jonka sisältö innostaa niin tanskalaisia kuin egyptiläisiäkin asiantuntijoita. Humanisti Gomezilla on kaikille selkeä sanoma: Ainoastaan sisältö edellä keksii myyviä maailmoja.

EBUssa yritämme rakentaa siltoja erilaisuuksien välille ihmisten yhteisten kysymysten kautta. Ideoimme yhteistä formaattia mitä erilaisimmille lyhytelokuvillemme, sekä draamasarjaa (teemana rauha), joka kiehtoisi sekä arabimaiden kansalaisia että (eri draamailmaisuun tottuneita) eurooppalaisia. Kansainvälisillä foorumeilla rakennetaan verkostoja joissa samansieluiset kohtaavat. Siitä lähtevät yhteiset hankkeet.

Saadakseen perspektiiviä tulevaan, on joskus katsottava taaksepäin. Kymmenen vuotta sitten teatteritaltioinnit julistettiin kuolleeksi taidelajiksi. Tänään teatteri televisiossa voi hyvin monessa maassa kiitos taidekanavien. Tekijälle, joka kotona uurastaa jonkun kotimaassa ainutlaatuisen ajatuksen puolesta, toisen eurooppalaisen henkinen tuki saattaa olla ratkaiseva: Hei, toimii se, muualla on teatterille jopa viikoittainen slotti! Itse ilahduin keskieurooppalaisten keksimästä käytännöllisestä teattereiden ja kanavien sopimuspohjaideasta, joka helpottaa taltiointien sarjatuotantoa. Eurooppalaisissakin yhteistöissä on aina taloudellinen puoli. Tällä hetkellä pieni kanavani on mukana täysvaltaisena jäsenenä kehittämässä transmediaalista draamasarjaa, johon meillä ei olisi varaa ilman suuria maita ja yhteiseurooppalaisia rahastoja.

Eivät ainoastaan kansainväliset kontaktit, vaan kaikki kontaktit oman yhtiön ulkopuolella, auttavat näkemään muuttuvaa maailmaa nopeammin. Muutos kun on pysyvä tila. Rajoja kaadetaan ja rakennetaan jatkuvalla syötöllä. Parikymmentä vuotta sitten saattoi iloita populaarikulttuurin ja kulttuurin akateemisten muurien murtumisesta. Jossain vaiheessa kyllästyminen ”kaikki on kaikkea” -ajatteluun nosti taas erikoisosaamisen kunniaan. Sitten slow food korvasi fast foodin, perinteillä myytiin mainoksia ja suomalaiset kaipasivat taas luontoon. Termi ”crossover” menetti merkityksensä rajanylitysten muututtua arjeksi. Arkikielessä tarvittiin jo 1990-luvulla toistotermejä kuvaamaan ”puhdasta” näytelmää (teatteri-teatteria) ja musiikkikappaletta (biisi-biisiä).

Festivaalien ulkopuolellakin on, netin ansioista, yhä helpompaa pysyä kv-kärryillä. 2000-luvulla internet mursi sen viimeisen aidan nostamalla yleisön edustajan kansainväliseksi vastaanottajaksi ja myös tekijäksi. Kirjoja kammoksuvasta teinistä saattoi tulla postmoderni leffaohjaaja, jolle koko maailman aiempi taide on omaa käyttömateriaalia. Kun joukko nettituttuja päättää esiintyä tietyllä tavalla tietyllä rautatieasemalla tiettyyn aikaan, ei olekaan väliä, onko yhteinen teos draamaa vai dokumenttia, tanssia, kuvataidetta, mediailmaisua tai sähköistä performancea. Kun YouTube levittää suomalaisen Markon kotivideot ympäri maailmaa, saamme bumerangina takaisin sketsiviihdettä, jossa muualla maailmassa tehdään parodiaa meidän englanninääntämisestämme. Kansainvälisyyttä sekin.

Kansainvälistä kulttuuriyhteisöllisyyttä voi nykyisin kokea myös omassa leffasalissa maailmanluokan teatteri- tai oopperaesityksen HD-lähetyksessä. EBUssa suurin haaste onkin, miten luoda uusia yhteisöllisiä suurtapahtumia nyt kun urheilu maksaa liikaa. Kehittelyagendalla on tietenkin kilpailuideoita niin kuin impron suorat EM-kisat. Toinen hieno mahdollisuus (joka edellyttää hankintaosastojen kv-yhteistyötä) on Night of the European Cinema-idea, jota Peter von Bagh on käynyt ryhmällemme ehdottomassa. Siinä kysymys kuuluu: Voivatko eurooppalaiset tv-yleisöt kerran vuodessa kerääntyä katsomaan saman suuren elokuvan simultaanilähetystä?

On rankkaa ja antoisaa vetää poleemisia keskusteluja kv-areenoilla. Kotiin tultuaan on aina syytä katsoa peiliin. Yleisömäärien ja minuuttihintojen seuraaminen on tuiki tarpeellista, mutta muitakin mittareita tarvitaan. Trendien perässä ei kannata juosta vaan keskittyä siihen mitä suomalainen tarvitsee huomenna. Eheyttä? Monessa yhtiössä, myös YLEssä, on ”vaikuttavuus” BBC:n ”impactin” myötä nostettu julkisen palvelun mahdolliseksi johtotähdeksi. Ongelma on tosin muualla sama kuin meillä: On vaikea keksiä vaikuttavuuden mittaria. Miten 24 oikeasti vaikutti Obaman valintaan? Millä tavalla julkinen palvelut tekee meistä parempia ihmisiä?

Amerikkalaisen kollegani kanssa ryhdyimme suunnittelemaan ”vaikuttavuus” -seminaaria vuoden 2011 Inputiin. Jos hyvin käy, saamme tässä pirstoutuneessa maailmassamme fokusoida koko session ajan yhteen ainoaan - mutta sitäkin tärkeämpään sanaan.

Kuka?

Liselott Forsman

päällikkö, ruotsinkielinen YLE Fiktion

EBU/Fiction Executives ryhmän puheenjohtaja
Input/Kansainvälisen juryn jäsen ja shopsteward, erikoisalana tv-draama