yle.fi

Heli Laaksonen. Kuva: Jari-Jukka Nippala. 

Heli Laaksonen
Runoilija

> Palaa takaisin kokemuksiin

Millainen kulttuurikuntoilija olet?

– Olen juur see henkilö, kenest Eino Leino kirjotti, et ”Ei yhtynyt tahto ja voima”. Tutkailen aamusi sanomalehtien kulttuurin menovinkei ja ympyröin kuulakärkikynäl tairenäyttelyi, koruntekokurssei, keskustelutunnei, stand up -klubei, runoilloi ja uskottelen, et ton mää menen! Torellisuures
muutaman kerran vuares osallistun näihi.

Jotta saan aikasekski. Luven pal kotimaissi tekijöi, ostan omaks runokirjoi, romaanei lainaan kirjastost ja sit käyn maksamas sakkomaksui. Parnasso mul tule ja Tuli & savu ja Kirjain ja Lumooja – tykkän pysytel kirjallisuusmailmas mukan, peräkärryil eres.

Ko olen kiartueel, koitan pääst paikallissi kotiseutumuseoihi, raunioil, muinaispelloil. Niihi menen miälellän yksinän, ilma muit. Ko oikke pääsen viresse, voin olla pualtoist tuntti yhres näyttelyhuanes: luven kaik esittelytekstit, katon joka ainuan tavaran, kuvittelen niil käyttäjän ja käyttäjäl elämän. Ketä hullu siin jaksa seisoskel viäres?

Monel taval olen kyl kulttuurirajotteine. Olen kiukuspäite luapunu telkkarist ja jourun syynäilemä Voimaloi ja muit netin piänelt ruurult. On siin see hyvä, ettei silmil syäksy mitä vaa. Ratiot kuulustelen innokkaast, mut puheohjelmi pääasias, simmossi syränt liikuttavi arkistoje aartei.

Miten haluaisit itseäsi vahvistaa, virkistää, haastaa ja miten taide voisi
siinä olla apuna?

– Mää tykkän kauhiast färeist ja muaroist ja joku aik sit käsitin, et muavailuvahas ei ol 35-vuatiaillekka käyttökialto. Löysin hehkuvaist kotimaist vaha ja tein kaalimatoi ja aurinkoi ja toripappoi. Öljyfärie hohto o yht hiano. Viime suven olin saaristos Arvid Liljelundin jalanjäljil öljyfärimaalauskurssil. Oppisin sekottama erilaissi viherkässi sävyi. See o ihmelist, ko o visio josta färist, ja sit see yhtäkki on sihe leipoutunu!

Milloin kokeilit viimeksi jotain uutta kulttuurin saralla ja miten se
venytteli käsitystäsi itsestäsi ja maailmasta?

– Olen huano koittama mittä uut, vaik itte kyl olen usuttamas toissi, et täyty uskaltta! Hittaste ja epäluulosest lähestyn uussi asioi, sillo o joku nimiki...neofobia! (Löysin sen josta eläinkirjast, sanotti, et rotil on neofobia).

Viimeks olen uskaltautunu musiikin kimppu. See ol alus vaikia, kosk meil koton ei musiikil ollu minkänäköst osa. Meil ei ollu ratiotaka taik mittä mankka, ennenko teinin sain kasettinauhurin. Sitäki käytin pääasias sihe, et äänitin suara telkkarist Ihmemiäs MacGyverei c-kasetil ja kuuntelin niit videoitten puuttees.

Lauri Tähkän ja Elonkerjuun enskohtaamine Kajaanin runoviikoil 2003 ol mul ällistyttävä elämys: voik musiikki nostatta ihmises tämmössi tuntei: ilo, riamu ja voima? Heijän myätä innostusin kansamusiikist kaikkias ja läksin päiväks teltan kans Kaustiste kansanmusiikkipäivil. Olin viis päivä, enkä olis sillonka viäl millä tahtonu pois.

Erelleenkä mää en erota soittimi kuulokorvalt toisistas enkä pysty sanoma, mikä instrumentaalikappala millonki soi. Mut iha vapaehtosest jo kuulustelen monelaissi kansanmusiikkilevyi eikä mul muustaka musikist iha heti tul simmone olo, et teke miäl huuta: Hilja!

Mul on pal simmossi kulttuurilajei, mitä en ol koska nähny enkä tahrokka. Ooppera, baletti ja sinfoniset konsertit o mul viarai ko urdun kiäl. Ja on siin seeki, et mun silmissän nee rakentuva liiaks oheisolemise ja protokollie vara: kosk kuulu noust, kuka mene ens, mink sävyne on taskuliina? Mittä en näist tiär, nämä o vaan kuvitelmi. Sisimmässän vartoilen koko ajan, et joku tulis ja vaivihkaa vakuuttais munt näitte hianourest. Emmää tahtois olla näi rajottunu. Kannatta kyl otta kaks vahva miäst mukka (miäleläs kaunei), jos tule hakema, viimesse ast meinan taistel! Mut sinä hetken, ko tanssitossun viuhina saa mun syräme läikkymä, mää lakkan pyristelemäst.

Kulttuurivinkei:

– San jollekki kaverilles, et viä munt mihen kultturtapahtumaha vaa, mää maksan meijät molemmat. Siin voi oppi niin kaverist ko kultturistki. (Vaaran tiätyst o, et joutu nykytanssi kattoma!