yle.fi

”Klassikoista ei saisi puhua liian juhlavasti”

Edelfeltin kuvitusta Runebergin runoteokseen "Vänrikki Stoolin tarinat". Kuva: Porvoon museoKirjailija Hannu Mäkelä keskustelee klassikoista toimittaja Jenni Lingon kanssa. Miksi yhdestä kirjasta tulee klassikko ja toinen painuu unholaan? Mistä ”klassikkokammo” johtuu, ja miten tästä fobiasta voi päästä eroon?

 

Mikä on klassikko?

Klassikko on kirja, joka on kestänyt ajan kulutusta.

Miten jostain teoksesta tulee klassikko?

Italo Calvino on määritellyt klassikon osuvasti. Hän sanoo, että klassikko on kirja, joka ei ole koskaan lopettanut sanottavaansa. Eli jos ihminen lukee teoksen 20-vuotiaana, se on erilainen, kuin jos hän lukee sen 30-vuotiaana ja jos hän tarttuu siihen vielä uudestaan 50-vuotiaana, hän huomaa siinä taas jotain uutta.

Klassikkoteoksen idea on siinä, että kirjailija onnistuu siinä kuvaamaan sellaisen inhimillisen kokemuksen, joka on universaali. Kun me sitten avaamme kirjan sadan tai kahden sadan vuoden kuluttua, se puhuttelee meitä edelleen.

Onko suomalaisilla klassikoilla joitain erityispiirteitä?

Ensimmäiseksi tulee mieleen Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa, joka on hyvin suomalainen kirja, koska se on hyvin hidas kirja. Samalla siinä hitaudessa on myös paljon huumoria, ja hidasta huumoriahan voisi pitää suomalaisena ominaisuutena.

Entä voiko ”klassikkous”, tai kirjan klassikkostatus, kääntyä teosta itseään vastaan?

Jos sana klassikko määritellään juhlallisuudeksi ja vaikeaselkoisuudeksi, voi se kauhistuttaa ja aiheuttaa torjuntaa. Silloin ollaan kuitenkin väärillä jäljillä. Klassikon ainoa ominaisuus on edellä mainittu aikaa kestävä elämänkokemus.

Mikä sitten saa toiset ihmiset kammoamaan klassikkoja?

Meille esimeriksi luetettiin koulussa liian varhain Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. En saanut siihen makua silloin, ja kokemuksesta toipuminen kesti 10–15 vuotta.

Klassikkoja ei saisikaan luettaa liian varhain, eikä niistä saisi puhua liian juhlallisesti. Kun ihmisen ikä on kirjalle sopiva, hän löytää sen kyllä.

Entä miten klassikkokammoisen sitten kannattaisi lähestyä klassikkoja?

Suosittelisin klassikkoja kammoavalle pikakurssia, joka käynnistyisi novelleista. Alkulämmittelyksi ottaisin Tšehovin varhaistuotannosta humoristisia novelleja, joista sitten siirryttäisiin kirjailijan vakavampiin kertomuksiin. Näin klassikkokammoinen sujahtaisi hauskasta ja vähän lapsellisestakin maailmasta suuriin ja tosiin elämänkysymyksiin kuin huomaamattaan.

Jos kyse taas olisi nuoresta ihmisestä, luettaisin hänellä Tšehovin kertomuksista Naisen ja sylikoiran tai Taiteilijan tarinan, joissa kummassakin puhutaan rakkaudesta hyvin ikuisella ja universaalilla tavalla. Niistä siirryttäisiin Maupassantiin, ja sitten kun lähestyttäisiin jo todella vakavaa ja kirjallisuutta, olisi vuorossa James Joycen novellikokoelma Dublinilaisia.

Miksi klassikkopelkoisen ihmisen kannattaa yrittää voittaa pelkonsa?

Klassikoista, samoin kuin ihmiskunnan historiasta, paljastuu se, mitä meille on jo tapahtunut. Ilman historiaa ei ole nykyisyyttä ja ilman klassikkoja ei ole nykyistä kirjallisuutta.

Tämän päivän kirjallisuudesta klassikoiksi muuttuu 0,01 prosenttia. Näillä tulevaisuuden klassikoilla – jotka eivät muuten yleensä ole niitä kirjoja, joista sillä hetkellä puhutaan – on kuitenkin aikaa odottaa. Ne löydetään kyllä.

Voidaanko tietää, mitkä kirjat päätyvät tulevaisuuden klassikoiksi?

Väittäisin, että toiset ihmiset saattavat kyetäkin siihen. Itse väittäisin osaavani hieman ennustaa, mutta ei sillä ole merkitystä. Aika, ”tuo mahtava parturi”, pitää kyllä huolen siitä, että huonompi menee ja hyvä jää.

Mikä on sinun oma klassikkosuosikkisi?

Kyllä ne taitavat olla Tšehov ja Gogol venäläisistä. Suomalaisista pidän paljon Joel Lehtosesta ja Maria Jotunista

Lisää Kulttuurikunto-uutisia ja -vinkkejä