yle.fi

Kuinkas sitten kävikään? Päätä itse

Kirjailija Hannu Mäkelän ohjeet sadun kirjoittamiseen                                             

Hannu Mäkelä. Kuva: Atro Lahtela.Kyllästyttävätkö vanhat, tutut sadut? Haluatko kokeilla jotain uutta? Ota siis ohjat omiin käsiisi ja laadi itse satu luettavaksi lapsellesi tai lapsenlapsellesi.

Ohjeita sadun kirjoittamiseen tarjoaa kirjailija Hannu Mäkelä, loistavien Herra Huu -kirjojen isä. Neuvojen ohella kirjailija tuli työstäneeksi oman kuvitteellisen kertomuksensa Emppu, Ruis ja minimaalit. Kekseliään Empun avulla Mäkelä hahmottaa sadunrakentamiseen liittyviä ongelmia.

Miten satu syntyy – eli kymmenen askelmaa sadun maailmaan

1. Satu on yksi vanhimmista kertomakirjallisuuden lajeista. Vuosituhansien ajan sadunkertojat välittivät satuja kuulijoilleen, satu siis kirjoitettiin joka kerta uudestaan, ääneen, ja näillä saduilla oli tarkoituksensa.

Ensinnäkin sadut vetosivat kuulijoiden omaan mielikuvitukseen, ja saivat heidän ajatuksensa ja kuvittelukykynsä liikkeelle. Mutta samalla sadut pyrkivät muuhunkin: käyttivät tätä mielikuvitusta hyväkseen ja kohdistivat sadun opetukset aina kulloiseenkin, usein yhteiskunnalliseen, epäkohtaan.

Marrakeshin torilta saattaa vieläkin löytää sadunkertojan, mutta hän on siellä enää turistien ilona, ja Marokon kuningas ja hallitus istuvat turismin avulla tukevasti vallassa kansan sinnitellessä miten kuten.

Ennen oli toisin. Saduilla saatettiin hallitsija epäsuosioon, joskus niiden avulla saatiin jopa kokonaan kumotuksi alaisia polkeva politiikka. Saduilla pidettiin myös yllä tavallisten, onnettomien, neuvottomien ja syrjittyjen ihmisten uskoa omaan itseensä: siihen, että hänkin voi vielä päästä jaloilleen tässä maailmassa. Ja siihen, että kaikkein tärkeimpään asiaan, johon jokainen satu tähtää: lopulta hyvä voittaa aina pahan. Sen sanominen on sadun suurin ja keskeisin tehtävä, vaikka kuinkakin piilossa ja ituna.

Saduista pitää aina löytyä onnellinen loppu, toivoa. Jos sitä ei löydy, kyse ei ole enää sadusta. Silloin kerronta on palannut arkipäivään: siihen, mikä on realismia, ja myös tätä aikuisten maailmaa, usein siis ikävintä totta.
__________________________________________________________________

2. Satuja kirjoitetaan yhä, vaikka nyt niiden päämäärät eivät ole näin selkeitä. Sadun on yhä määrä vedota lukijaansa ja kuulijaansa, nykyään lähinnä lapseen ja tämän omaan mielikuvitukseen ja saada se liikkeelle. Satu avaa arjen ja antaa sille mahdollisuuksia. Niistä päättää kertoja.

Sadun alku voi olla millainen tahansa. Mutta jotain tavallisuudesta poikkeavaa siinä joka tapauksessa on. Lähdetään liikkeelle vaikka tästä: kallioseinään avautuu äkkiä ovi. Sellaista siinä ei ole ennen ollut. Oven takaa paljastuu toinen maailma. Ja lukija tai kuulija astuu sen sisään. Hän joutuu äkkiä aivan toisenlaiseen elämään kuin mihin on tottunut. Ja tällä on seurauksensa.

Satu saattaa parhaimmillaan herättää lapsen oman luovuuden, antaa ajattelulle sellaisia aineksia, joiden avulla lapsi pystyy myöhemminkin keksimään ratkaisuja aivan arkisiin pulmiin; muitakin ratkaisuja kuin tavanomaisia. Sadun merkitystä pienelle (ja suureksi kasvavalle) lapselle ei voi kyllin korostaa.
__________________________________________________________________

3. Sadun kehittely, kertominen ja kirjoittaminen ei ole monimutkaista, kunhan tietää, mitä haluaa sanoa. Se on jokaisen ymmärrettävä aivan ensimmäiseksi. Mitä minulla on sydämellä? Mitä asiaa minulla on lapselleni tai toisille lapsille (ihmisille, ihmiskunnallekin)? Ehkä haluamme vain yhteyttä omaan lapseen, lapseen, joka siinä sängyssä jo makaa ja odottaa jotain vanhemmaltaan. Hellyyttä, katsetta, juttelua menneestä päivästä ja uudesta ja sitten vaipumista uneen.

Jos uni odottaa, on sadussa usein sen elementtejä. Unisadun ei tule olla liian pelottava, ei mikään Grimmin veljesten tai Hanhiemon satu, jossa jättiläinen syö pieniä lapsia ja sylkee sitten luut suustaan. Iltasadun tehtävänä on saattaa lapsi unien hyvälle tielle, mielikuvituksen matkaan. Sen on oltava turvallinen matka, vaikka mentäisi vaikeuksienkin läpi.

Sadun myötä, sen yhteyden myötä, jonka sadun lukija ja kuulija saavat, on hyvä nukahtaa. Tulee uni ja jatkaa satua. Painajaiseksi sen ei ole tarkoitus muuttua. Mutta jos niin onnettomasti käy, uni armahtaa aina, kun painajaisen nähnyt herää. ´Minähän näin vain unta...´ Ja juuri niin käy usein sadussakin.
__________________________________________________________________

4.Sadussa, kuten missä kirjoituksessa tahansa, on kolme osaa: alku, keskikohta ja loppu. Tarinan alku on ensimmäinen askel, askelma. Millä tavalla saan kuulijan mukaan? Tempaisenpa hänet heti mukaan...

Aloitan reippaasti. Olipa kerran... mutta mitä oli kerran? Ja siitä alkaa matka. Ehkäpä oli pienen pienten ihmisten kansa, lilliputtejakin pienempien. Nämä pikkuihmiset, joille voi antaa nimen – sanotaan tässä heitä vaikka minimaaleiksi (lempinimeltään mineiksi) – asuvat vanhassa muurahaispesässä, jonka punamuurahaiset ovat hylänneet. Ja siitä satu voi alkaa.

Elämä vanhassa muurahaispesässä, sen sisällä, on aivan toisenlaista elämää kuin mikä lapsen ympärillä siihen saakka on ollut. Siinä myös yksi seikka joka lisää sadun lumoa.
__________________________________________________________________

5. Mutta tämä ei vielä riitä. Tarinassa kuin tarinassa pitää aina olla hahmo. Se tarkoittaa kertomuksen sisäistä juonta, joka vie kertomusta eteenpäin. Pelkkä minimaalien elämän kuvaus pysäyttäisi tarinan kulun muuten siihen, se alkaisi toistaa itseään, polkea ja junnata paikallaan.

Alkuun toki riittää se, että pesässä hyöritään, pikkuihmisiin tutustutaan, ennen muuta sankariin. Sankari voi olla tyttö tai poika (niin ihmis- kuin eläinhahmossa), ei ole väliä kumpi; joskus kummatkin yhdessä. Sankareita voi olla myös kolme, neljä, viisi. Mutta ei enempää. Ei liikaa. Helpointa on samastua tarinaan yhden päähenkilön kautta, kulkea hänen kokemustensa mukana.

Tarinan kuljettajan myötä alkaa toiminta ja hahmoa pitää sen avulla ruveta rakentamaan, jotta päästäisiin eteenpäin. Hahmo (sen rakennusaines) löytyy useimmiten jostain odottamattomasta. Jännitteet ja vastavoimat, ulkopuoliset uhat ovat saduissa kaikkein tavallisimpia. Kehitämme siis sellaisen tähän juuri syntymässä olevaan tarinaan.

Keltamuurahaiset (lempinimeltään kusiaiset) ovat esimerkiksi joutuneet jättämään oman pesänsä (kaivinkone on kättänyt kotikiven nurin) ja etsimään uutta kotia: ne löytävät punamuurahaisten vanhan keon ja alkavat häätää minimaaleja pois. Miten, se on sitten jo kokonaan kulloisenkin kertojan keksimiskyvyn varassa.
__________________________________________________________________

6. Näin edetään. Voi olla, että minimaalit päättävät yhtä kaikki jäädä puolustamaan kotiaan ja kykenevät keksimään keinon, jonka avulla keltamuurahaisten invaasio saadaan ensin pysäytetyksi ja sitten muurahaiset vielä ajetaan tiehensä.

Mikä sellainen keino olisi? Itse voisin koota minimaalien joukkion keon yläkertaan pohtimaan tilannetta. Minun sankarini olisi tällä kertaa poika – olen kirjoittanut paljon myös tytöistä. Tämä poika olisi sellainen, joka lukee paljon. Ja kun lukee, keksii.

Annan hänelle nimen: Emppu. Se tuo mieleen pojan lapsuudestani. Emppu on neuvokas minimaali, hän kykenee kehittämään menetelmän, jolla keltamuurahaiset (kusiaiset) häädetään. Se menetelmä herättää aluksi vain pilkkaa ja naurua, Empun neuvoihin ei luoteta ja vaara ja uhka kasvaa. Mutta kun Emppu on sinnikäs, asia alkaa edetä.

Keon lähellä on vanha talon pihapiiriin kuuluva aitta, jonka katto on aikojen saatossa pellitetty ja jossa on räystäskourukin. Kun sataa, kourusta tulvii vettä solkenaan ja se virtaa hyödyttömästi maahan. Emppu käsittää, että sitä voi käyttää avuksi. Hän piirtää keksintönsä paperille ja korkea minineuvosto hyväksyy sen lopulta: vesikouruun rakennetaan liitosputki ja se johdetaan kekoon, suoraan juhlasaliin.

Putkessa on hana, nyt kaikki on valmiina. Vain vesi puuttuu. Ei muuta kuin sateen odotukseen! Mutta sadetta ei tule. Ja keltamuurahaiset (kusiaiset) uhkaavat murtaa viimeisenkin portin ja häätää minimaalit yläkerroksen valtakunnansalistakin mieron tielle.
__________________________________________________________________

7. Esimerkiksi näin syntyy juoni ja tarina voi jatkua ja lukemiseen innostava hahmo rakentuu. Empulla voi olla kaveri, ottaisin siihen nyt neuvokkaan tytön, Emppuakin viisaamman, ainakin hetkittäin. Tasapuolisuuden nimessä, totta kai.

Antaisin hänelle nimen. Ei mitään Jadea tai Jasmiinia, pikemmin tyttö voisi olla Kielo tai Ruusu. Tai sitten jotain hauskempaa: miltä kuulostaisi tyttö nimeltä Ruis? Siihen tulisi vahvuutta ja kiinnostavuuttakin mukaan. Ehkä. Annetaan sen nimen siis pysyä, ainakin kokeeksi. Olkoon tyttö Ruis. Olkoon se lempinimi ja koko nimi voisi olla vaikkapa Rukiintähkä.

Ja nimenomaan Ruis keksii keinon, jolla se itse pääsee ulkomaailmaan sadetta etsimään. Ruis on ystävystynyt perhosen kanssa, joka voi olla vaikka sitruunaperhonen (lempinimeltään Sittis). Ruis puhuu sen kanssa ja saa Sittiksen mukaan tuumaansa. Sadetta on saatava, kusiaiset rynkyttävät jo juhlasalin pääovea.

On tulinen kiire, kun Ruis ryntää ulos ja hypähtää perhosratsunsa selkään. Mutta se ei riitä: minkäänlaisia sadepilviä ei edes näy. Taivaalla vallitsee ihana keskikesän pilvipouta. “Korkeapaine pysyy paikallaan ja vahvistuu. Helle jatkuu”, kertoo talon radiokin avatusta ikkunasta.
__________________________________________________________________

8. Apua on silti löydettävä ja äkkiä. Mitä mahdollisuuksia Ruis-tytöllä nyt on. Pitää taas miettiä. Vaikkapa tämä eli aivan sattumallinen: helle synnyttää ukkosen, rajuilma saapuu ja sadetta riittää vaikka tulvaksi asti.

Tai sade syntyy, kun surullinen Ruis Sittiksensä selässä lepattaen istuu ohdakkeelle itkemään sitä, ettei keinoja löydy. Silloin Ruis kohtaa Kasteen, Sateen alkuhengen, kohtaa siis Sateen sielun. Tai Ruis nousee perhosen selässä korkealle ja tapaa pikku Pilven, jossa uinuukin Ukkosen henki.

Tai sitten Ruis keksii keinon, millä saa talon lapset (kaksi, kolme, neljäkin), mukaan toimintaan. He keksivät Ruis-tytön johdattamina ikään kuin itse sen, että alkavat ruiskuttaa puutarhaletkulla vettä aitan katolle. Tuntuu, että valitsisin ehkä viimeksimainitun, arkisimman. Vaikka kuka tietää, mitä kirjoitan, kun toiminta pääsee noin pitkälle. Ehkä yrittäisin kaikkia edellämainittuja silläkin uhalla, että aika loppuisi?

Muitakin keinoja toki on. Pääasia sadun kannalta on se, että vettä saadaan aitan katolle, että vesi virtaa sieltä kouruun ja sitä pitkin Empun rakennuttamaan putkeen. Ja sitten Emppu tovereineen avaa juhlasalin oven ja putken hanan ja vesi syöksähtää käytävään ja leviää alakerroksiin ja vie kaikki kusiaiset mennessään.

Nämä eivät tietenkään huku (emme ole julmia, vain päämäärätietoisia), mutta joutuvat tunnustamaan tappionsa, ja kulkeutumaan märkiä nyyttejään raahaten muille maille, suureen kivilouhikkoon, jossa tilaa heillekin riittää. Mutta tästä sadusta ne muurahaiset ovat nyt kadonneet!__________________________________________________________________

9.Päästään lähelle loppua, ja sitten jo loppuun. Hahmo on, ja loppu voi olla millainen vain, kunhan vain on myönteinen. Satu voi toki loppua heti kusiaisten pakoon, mutta voi se jatkuakin.

Minimaalit päättävät jatkaa elämää muurahaiskeossa, tai sitten he kokevat sen turvattomaksi ja miettivät muuttoa muualle. Taas Emppu keksii, tai sitten Ruis (oi, miten älykäs Ruiskukka onkaan): jätetään keko kesäasunnoksi ja muutetaan taloon, siellä isokokoisten ihmisten parissa voisi talvisin elää ihmisten lailla.

Sopivia paikkoja talosta löytyisi varmasti, vanhasta taloista varsinkin: ullakolla olisi tilaa, jos kohta linnunpesiä ja lepakoita (epämääräinen uhka). Alakerrassakin olisi varmasti asuntoja tarpeeksi, niitä löytyisi komeroiden sopukoista, pinkopahvien väleistä, hiirien käytäviltä ja vanhojen pesien uumenista. Jos kohta hiiriäkin olisi (uusi uhka?), hämähäkkejä (vielä pahempi uhka?), muitakin ötököitä (aina vain uhkia), uusia haasteita siis. Juuri kuten elämässäkin.

Kertomuksen loppu olisi silti onnellinen. Vaara on ohi, minimaalien kansa jatkaa töitään, Emppu ja Ruis ystävystyvät yhä lujemmin. Ja kuka tietää mitä siitäkin seuraa. Ja sitten tarina on lopussa. Ja se voidaan päättää tähän, sanoa: “Hyvää yötä, nuku hyvin. Jatkuu huomenna.” Tai ensi viikolla. Mutta nyt meillä on satu. “Emppu, Ruis ja minimaalit”, siinä vaikka työnimi tälle ensimmäiselle yritelmälle.
__________________________________________________________________

10. Tätä satua en ole vielä kirjoittanut, keksin sitä vasta tässä kirjoittaessani, juuri näin. Ehkä joskus jopa kirjoitan tällaisen, muunnellen. Sadun voi tehdä jokainen, kun vain haluaa. Minun satuni on tällainen, mutta jokaisella kertojalla se on omansa, hän kehittää ja hahmottaa sitä juuri sillä tavalla kuin hän itse haluaa.

Se onnistuu, kun antaa ajatustensa vapaasti tulla ja mennä; kun tarttuu niihin ja menee mukana. Jokainen valinta on peruuttamaton ja vie kohti uutta valintojen määrää, uusia mahdollisuuksia, juuri kuten elämässäkin. Mutta näitä valintojaan on turha surra, niin elämässä kuin kirjoittamisessa.

Kun tielle lähtee, se on kuljettava loppuun. Eikä mitään pahaa tapahdu. Varsinkaan silloin, kun on kyse sadusta. 
 

Teksti: Hannu Mäkelä
 

Takaisin ammattilaisten vinkkeihin