Imikkä on viehättävä kasvi, jonka kukinta ajoittuu vuokkoja myöhäisemmäksi, mutta ennen puiden lehteen- tuloa. Kauniin ulkomuodon takia sitäkin on siirretty paljon puutarhoihin.
Kukat ovat avautuessaan ensin vaaleanpunaisia ja muuttuvat vanhetessaan sinisiksi. Imikän kasvulehdet kehittyvät vasta kukinnan jälkeen ja entisaikaan niiden herttamaisen muodon katsottiin muistuttavan keuhkolohkoja. Niinpä vanhalla ajalla lääketieteessä vaikuttaneen signatuuriopin ollessa voi- missaan imikkää käytettiinkin keuhkosairauksien hoitoon.
Kasvuvaatimuksiltaan imikkää voi pitää lehtokasvina. Aikaisesta kukinnastaan huolimatta, sen maanpääl- linen elämä kestää koko kesän. Vaikka imikkä ei varsinainen harvinaisuus olekaan, eikä sitä voi pitää uhanalaisena, sen kerääminen myyn- tiin on kielletty.
Imikkä on myös erinomainen mesikasvi ja kuvassa onkin sitruunaperhonen medenhaussa.
Lehtosinijuuri ( Mercurialis perennis )
Maailman kolmanneksi runsaslajisimmasta kasviheimosta tyräkkikasveista maassamme luetaan alkuperäisik- si vain kaksi; lehtosinijuuri ja rantatyräkki ( Euphorbia palustris ). Nekin molemmat harvinaisina vain etelä- rannikolla.
Tyräkkikasvit ovat tunnettuja myrkyllisestä maitiaisnesteestään, eikä lehtosinijuuri tee poikkeusta. Kasvin käsittely ei olekaan suotavaa ja harvinaisuudenkin takia se on syytä jättää rauhaan.
Lehtosinijuuri saattaa paikoittain muodostaa tiheän maanpeitteen ja olla jopa melkeinpä valtalajina. Täl- löin syntyy helposti väärä kuva kasvin yleisyydestä. Kasvin leviämistä rajoittaa mm. sen kalkkihakuisuus ja kaksikotisuus, sen vuoksi yksi kauemmaksi joutunut siemen ei vielä aikaansaa uutta kasvualuetta.
Lehtosinijuuri on myös valinnut muurahaiset siementen levittäjiksi, joten senkin siemenissä on öljylisäke houkuttimena. Kasvin erikoinen nimi tulee sen kuivuessa sinistyvästä juurakosta.
Pystykiurunkannus (Corydalis solida)
Pystykiurunkannus ja sitä harvinaisempi hentokiurunkannus ovat varhaisia matalia kevätkasveja, jotka kukkivat edellisenä kesänä mukuloihin keräämänsä vararavinnon turvin. Samantyyppinen rakenne ja samanlainen elinkierto on usein samoissa ympäristöissä kasvavilla sipulikasveilla, käenrieskoilla ( Gagea ).
Kiurunkannusten maanpäällinen elämä on vain muutaman keväisen viikon mittainen ja niiden elinkierto mää- rää myös esim. pikkuapollon ( Parnassius mnemosyne ) vuotuisen rytmin, sillä sen toukat syövät vain kiurun- kannuksia.
Pikkuapollon levinneisyydelle kiurunkannus asettaa siten myös rajat. Keväisille hyönteisille mesikasvit ovat erittäin tarkeitä ja kiurunkannukset ovatkin erittäin suosittuja hyönteis- ten keskuudessa.
Myös ihminen on ollut ihastunut kauniisiin kevätkasveihin ja siirtänyt niitä puutarhoihin. Kiurunkannukset, erityisesti pystykiurunkannus, on edelleen suosittu puutarhakasvi ja ihminen onkin levittänyt sitä uusille alueille.
Kiurunkannusten, kuten vuokkojenkin siemenissä, on öljypitoinen lisäke ”elaiosomi”, joka houkuttelee muu- rahaisia kanniskelemaan niitä. Muurahaisten matkassa ei kerralla pääse kauaksi, mutta ainakaan siemen ei päädy esim. järveen.
Valkovuokko (Anemone nemorosa)
Valkovuokko on ehdottomasti kevätaspektin näkyvin laji. Se kukkii heti sinivuokkojen ja näsiöiden jälkeen ja muodostaa hyvissä lehdoissa jopa hehtaarien laajuisia yhtenäisiä mattoja.
Valkovuokon vahvuus onkin juuri voimakas kasvullinen lisääntyminen, sen vuoksi se kestää esim. poimintaa paljon sinivuokkoa paremmin, joka on lisääntymisessään täysin siementuotantonsa varassa.
Kasvuvaatimuksiltaan valkovuokko ei kuitenkaan ole varsinainen lehtokasvi, vaan sitä löytää myös ympäris- töistä, joissa esim. sini-ja keltavuokko eivät menesty. Laajoja mattoja se pystyy muodostamaan kuitenkin vain lehdoissa.
Valkovuokolla, kuten muillakaan vuokoilla, ei ole mettä hyönteisille tarjottavana. Kukkien siitepölyä ravinto- naan käyttävät kovakuoriaiset, kärpäset ja kimalaiset kuitenkin huolehtivat sen pölytyksestä.
Usein näkee tal- vehtineiden päiväperhostenkin harhautuvan niille ja poistuvan pian pettyneinä, sillä ne eivät kykene siitepölyä syömään. Kuvassa mehiläinen on laskeutunut valkovuokolle keräämään siitepölyä.
Vaahtera (Acer platanoides)
Parasta lehtoa ovat ravinteikkaat jalopuuvaltaiset metsät, joissa vanhat monisatavuotiset puuvanhukset saavat jo sisältä onttoina kaatua siihen elämänsä viimeiseen myrskyyn. Sitä ennen ne ovat tuottaneet monta jälkeläispolvea ja osa vanhimmista ”lapsista” oli jo kasvanut ohi vanhempiensa.
Ne ovat tarjonneet eläessään kodin lukemattomalle eliömäärälle, hyönteisille, linnuille, mikrobeille, sienille jne. Kaatuneet vanhat rungotkin ovat arvokkaita, rikastuttavat metsän elämää, monipuolistavat lajistoa ja tarjoavat kuolleenakin elämän mahdollisuuden monille muille lajeille.
Vaahtera on yleisimpiä jalopuitamme jo senkin vuoksi, että se on erittäin suosittu puistopuu. Ihminen on siis vaikuttanut vaahterankin elämään niin hyvässä kuin pahassakin. Vaahteran mahla on sokeripitoista ja suvun lajeja käytetäänkin hyötykasveina esim. Pohjois- Amerikassa.
Keväisillä vaahteran kukilla käy myös melkoinen hyönteiskuhina ja pölytys hoituukin mallikkaasti. Vaahteran historiaa ja esiintymistä maassamme voi seurata vaikkapa kartasta.
Monet nimet kuten Vahermäki, Vaahersalo jne. kertovat vaahteroita ainakin joskus kasvaneen seudulla.
Vielä nykyäänkin jäljellä olevien jalopuumetsä rippeiden pahimpia uhkia ovat kuusi ja ihmisen toiminta. Niin sanottu eteläinen lehtokasvillisuus on keskittynyt maassamme pääasiassa tammivyöhykkeelle. Pohjoisempanakin esim. Hämeessä löytyy pienempialaisia laikkuja.
Nopeassa tahdissa perässä seuraavat käenrieskat, kiurunkannukset, valkovuokot, imikät jne. Parhaissa lehdoissa kukkamerta riittää hehtaareittain. Muutama viikko värien ilotulitusta ja sitten tasainen hämyinen vihreys valtaa lehdon.
Eräs tälläinen voimakas kasvi kosteissa lehdoissa on vuohenputki. Sillä on voimakas juuristo, vahva kasvullinen lisääntyminen, se sietää hyvin varjoa ja se käy kemiallista sotaa ympärillä olevia kasveja vastaan. Vuohenputki muodostaakin usein miltei puhtaita yhden lajin kasvustoja.
Imikkä ( Pulmonaria obscura )
