Jäljet lumessa
Talvi antaa ihmisille tasoitusta. Lumessa näkyvät jäljet kertovat meille sellaisesta elämästä ympäristössämme, jota emme sulan maan aikana huomaa lainkaan.
Ne, jotka jälkiä jättävät, huomaavat kyllä kaiken aikaa meidän liikkeemme. Lumen tultua saattaakin yllättyä, että liiterin alla on asustellut kärppä. Jäljet osoittavat millainen määrä pikkujyrsijöitä lähiympäristössä vipeltääkään.
Kesäisin näistä kohtaamisista ei jää näkyviä jälkiä. Lumi paljastaa.
Etenkin nisäkkäiden havainnoimiseen talvi on ylivoimainen. Valtaosa nisäkkäistä on hämärä- ja yöaktiivisia, joten jäljet hangella ovat meille helpoin tapa seurata niiden elämää. Riistakantojen arvioinnitkin tehdään talvella lumijälkien perusteella.
Jäljet ovat myös helpottaneet ihmisen ruuan hankintaa. Eläimiä on seurattu ja ajettu kiinni. Niiden lepopaikoille ja kulkureiteille on viritelty erilaisia ansoja. Lumijäljet kertovat elintavoista, ruokailusta, kamppailuista ja elämän päättymisestä.
Osaa eläinten jäljistä ei kaikissa oloissa varmuudella pystytä määrittämään; ainakin se vaatii pitkää harjaantumista.
Eläimet jättävät toki jälkeensä paljon muitakin merkkejä kuin jalanjälkiä. Yleensä lajit voidaan tunnistaa myös syömäjäljistä, ulosteista, pesistä, karvatupoista, höyhenistä jne. Maasta löytynyttä, rikottua käpyä pidetään usein oravan tekosina.
Seuraavalla ulkoiluretkellä käpy kannattaakin nostaa maasta ja katsoa lähemmin. Onkohan siemenet vienytkin joku muu?
Ahma (Gulo gulo) Tämän suurimman näätäeläimemme (koiras jopa n.25 kg) jälkien näkeminen luonnossa on harvinaista herkkua. Suurin osa kannasta elää poronhoitoalueella, jossa sitä ei katsota hyvällä. Porotalouden haittojen vähentämiseksi ja ahman tulevaisuuden turvaamiseksi sitä on siirtoistutettu myös etelämmäksi. Nykykannan suuruus on jonkin verran yli sadan yksilön. Ahman jäljet ovat tyypilliset näätäeläimen jäljet. Viisi vahvakyntistä varvasta erottuvat jäljissä hyvin. Takatassun pituus on n. 14-18 cm. Tavallisin liikkumistapa on hyppiminen, kuten pienemmillä sukulaisillakin. Joten jälkikuviot ovat samankaltaiset. Ahma liikkuu helposti kymmeniä kilometrejä yhtä soittoa, joten yksilön elinpiiri voi olla erittäin laaja.
Pohjantikka (Picoides tridactylus) Tällä kottaraisen kokoisella (paino n. 65 g) tikalla on ajoittain voimakkaita vaelluksia, kuten syksyllä 2003. Silloin tätä vanhojen kuusimetsien harvalukuista hiljaista lajia voi nähdä etelärannikkoa myöten. Eteläisessä Suomessa laji on muuten epätavallinen tuttavuus. Kuoriessaan kuolleita puita se on hyvin peloton ja sitä voi rauhassa katsella muutaman metrin päästäkin. Hiljaista naputtelua ei juuri erota tiaisten nakuttelusta, joten ohi käveleekin helposti.
Pohjantikan kuoriman puun erottaa yleensä helposti palokärjen kuorimasta. Sen nokan pistojäljet ovat pieniä eivätkä ulotu kovin syvälle. Viisi kertaa painavampi palokärki tekee paljon ronskimpaa jälkeä ja sen jäljiltä jää usein syviä koloja ja suuria lastuja. Kuvassa on tyypillinen pohjantikan kuusen runkoon jättämä ”puumerkki”.
Kettu ( Vulpes vulpes) Ketun elämää voi seurata talvisin jalanjäljistä hyvin. Niiden avulla varovaisen ja viisaan eläimen öiset askareet selviävät ja pesäkolokin löytyy helposti. Tunnetuin ketun jälkityyppi on varmaankin loivasti kaarteleva helminauha, joka on helppo tunnistaa. Sen tassuista jää lumeen koiraeläimille tyypilliset neljän varpaan painallukset, joissa kynnet erottuvat selvästi. Etujalkojen sisimmät varpaat sijaitsevat niin ylhäällä, etteivät ne tavoita maahan. Taajama-alueilla koirien jäljet vaikeuttavat määritystä, mutta ketun tassu on pitkulaisempi, polkuanturat ovat pienemmät ja varvasanturoiden sijainti erilainen. Tassunpainalluksen pituus on n.5 cm.
Lumikko ( Mustela nivalis) on maailman pienin näätäeläin. Pieni naaras painaa vain n.25 g. Sen jälkikuviot ovat samanlaiset kuin muillakin näätäeläimillä. Syvässä lumessa tyypillisin kuvio on parijälki, joka syntyy lumikon hyppiessä eteenpäin etu- ja takajalkojen osuessa samaan kohtaan. Kovalla alustalla ja maaston vaihdellessa voi syntyä myös ns. kolmi- ja nelijälkiä. Lumikko on kevyt ja sen jalkapohjat ovat etenkin talvella hyvin karvaiset, joten sen jäljet ovat usein epätarkat eivätkä varpaat erotu kunnolla. Kärpän jäljet ovat samanlaiset, mutta suuremmat. Kärpällä jälkikuopan leveys on yleensä n. 5-7 cm, lumikolla yleensä 4 cm tai alle. Lumikko tekee usein pitkiä matkoja hangen alla myyräjahdissa. Hyvällä saalistusalueella lumihanki onkin lumikon jäljiltä usein täynnä reikiä.
Metsäjänis (Lepus timidus) Talven tutuimmat jäljet tekee varmaankin metsäjänis. Jäniksen hyppiessä eteenpäin jää jälkikuvio, jossa on edessä isot takajalkojen jäljet ja takana pienet etujalkojen jäljet. Helposti luulisi sen menneen päinvastaiseen suuntaan. Jäniksellä on etujaloissa viisi kynnellistä varvasta ja takajaloissa neljä. Metsäjäniksen ja rusakon jäljet ovat hyvin samanlaiset. Rusakolta puuttuu kuitenkin taito levittää varpaitaan, joten sen takajalan jälki on pitkä ja kapea. Metsäjänis osaa sen taidon ja takajalasta jää lumikenkämäinen painallus. Metsäjänis oleskelee myös yleisemmin metsissä kun taas rusakko suosii avomaita.
Supikoira ( Nyctereutes procyonoides) Tulokaslaji supikoira nukkuu talviunta, mutta heräilee usein, joten senkin lumijälkiin pääsee helposti tutustumaan. Jäljet ja jälkikuviot muistuttavat kettua, joten senkin jälkien määritystä koirien jäljet häiritsevät. Etenemistapa on kettuun verrattuna hortoilevampi. Jälkijono kiemurtelee enemmän ja askelväli on yleensä lyhyempi.Tassun koko on ketun luokkaa, mutta polkuanturat sijaitsevat eri tavalla. Supikoiran varvasanturat sijaitsevat keskianturaan nähden viuhkamaisesti ja tassunjälki onkin miltei pyöreä. Myös sen jäljissä kynnet erottuvat selvästi. Supikoiria vähennetään talvisin monissa paikoissa runsaasti tulokaspetona. Ilman metsästystäkin sen talvikuolleisuus on suurta.
Supikoiran pesä. Supikoiran pesäksi käyvät hyvin monenlaiset paikat. Se kaivaa itsekin tunnelin tarvittaessa, mutta sille käy myös ketun tai mäyrän kaivamat. Yhtä hyvin se kelpuuttaa kivilouhikot, mökkien tai laiturien aluset. Tässä kuvassa supikoira on majoittunut sopivan kokoiseen siltarumpuun.
