Riekko - Peräpohjolan maakuntalintu. Riekko yhdistetään usein Peräpohjolaan ja Lappiin, vaikka sen levinneisyys-alueeseen kuuluu melkein koko Suomi. Tosin kanta Etelä-Suomessa muodostuu vain pienistä saarekemaisista esiin-tymistä. Riekko kuuluu metsästettäviin kanalintuihimme. Riekkokukon ääntely vaihtelee bäk, bäk, bäkäpää -mäkätyksestä naurua muistuttavaan remahdukseen. Naaras puolestaan ääntelee pehmeämmin, njau, njau. Riekkokukolla on vuoden mittaan neljä erilaista asua, koska sulkasadot osuvat osin päällekkäin. Riekkoparin talvipuku on lumivalkea ja kesä-asun yleisväri ruskea. Paikkalintuna riekko viihtyy Peräpohjolan tunturikoivikoissa, soilla ja vesistöjen rannoilla.

Kuuntele ääninäyte tästä

Näytteet ovat RealAudio-muodossa,
niiden kuuntelemiseen tarvittavan ilmaisen ohjelman saat täältä

Riekko talviasussaan. Luonnonkuva-arkisto. Jari Niskanen.

Taustaa

Riekko on melko kookas metsäkanalintu. Sen pituus vaihtelee 38-45 cm:n välillä. Riekolla on valkoiset siivet ja valkoinen talvipuku. Kesäpuku on taas ruskeasävyinen. Itse asiassa riekkokukolla on vuoden mittaan neljä erilaista pukua, koska sen sulkasadot satttuvat osin päällekkäin. Riekko oli vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa melko yleinen lintu Etelä-Suomessa. Sitä yritettiin istuttaa 1920-luvulla jopa Ahvenmanmaalle, mutta se kokeilu epäonnistui täysin. Sittemmin Etelä-Suomen riekkokanta on suorastaan romahtanut ja lajia tavataan Porin-Joensuun linjan eteläpuolella nykyisin vain reliktinomaisina paikalliskantoina. Syitä riekon häviämiseen Etelä-Suomesta on pohdittu. Todennäköisimpinä syinä pidetään ilmaston lämpiämistä ja nykyaikaisen metsätalouden auheuttamia ympäristömuutoksia. Riekon vahvinta esiintymisaluetta nykyisin on Peräpohjola ja Lappi. Riekkoa myös metsästetään. Kuuluisaksi on tullut riekkojen talvinen ansapyynti, joka on tosin sallittua vain Tunturi-Lapissa. Riekot viihtyvät tunturikoivikoissa sekä rämeiden ja kankaiden reunoilla, mistä Lapissa samoilija voi kuulla niiden voimakasta ääntelyä. Riekko tekee yleensä pesänsä omalle soidinreviirilleen suon ja kuivan maan vaihettumisvyöhykkeeseen. Usein pesä on pelkkä pieni painanne maassa. Näyttääkin siltä, että riekkonaaras luottaa hautomisen turvaamisessa enemmän omaan suojaväriinsä kuin pesän naamiointiin. Riekkkokana tekee pesään 7-14, keltaista, mustanruskeapilkkuista munaa, joita se hautoo noin kolme viikkoa. Myös kukko osallistuu poikueen hoitoon. Runsaan poikastuotannon ansiosta riekkokanta on kestänyt ajoittain melko voimakkaankin metsästyksen. Esimerkiksi 1970-luvulla pyydettiin vuosittain keskimäärin 70.000 riekkoa. Paikkalintuna riekko joutuu käyttämään ravintonaan hyönteisiä, marjoja, siemeniä ja puiden silmuja. Peräpohjolassa riekot elävätkin ravintovarastoinaan käyttämissä koivikoissa ja pajukoissa. Riekon kyky hyödyntää elinympäristönsä tarjoamia ravintomahdollisuuksia on ilmeisesti syynä siihen, että riekkokanta on edelleen vahva etenkin sen nimikkomaakunnassa Peräpohjolassa.

Lisää aiheesta:

Peräpohjola muodostuu historiallisen Pohjanmaan maakunnan pohjoisimmasta osasta, joka lakkasi olemasta itsenäinen hallinnollinen ja taloudellinen alue Lapin läänin perustamisen (1936) jälkeen. Peräpohjola on kuitenkin edelleen olemassa maantieteellisesti ja historiallisesti omaperäisena nykymaakuntana. Maakunnan pinta-ala on 34.600 neliökilometriä ja asukasluku noin 160.000 henkilöä. Viime vuosina alue on kärsinyt muuttotappioista. Peräpohjolaan kuuluu neljä kaupunkia ja 10 maalaiskuntaa. Kaupungeista suurin on Rovaniemi. Muut kaupungit ovat Kemi, Tornio ja Kemijärvi. Maakunnan teollisuus on keskittynyt Tornion ja Kemin alueille. Vaikka Peräpohjolan maaperä ja ilmasto eivät ole kovi suotuisia maataloudelle, sillä on merkittävä asema etenkin Ranuan, Posion, Sallan ja Tervolan kunnissa. Myös metsätaloudella on vahva asema, sillä maakunta on huomattava raakapuun tuottaja sekä paikallisille että muualla Suomessa toimiville puunjalostustehtaille. Vaikka Peräpohjolaa kutsutaan joskus erheellisesti Lapiksi tai siihen viitaten Lapin esikartanoksi, maakunnan luonto poikkeaa selvästi Lapin luonnosta. Peräpohjolan maisemaa hallitsevat metsien peitossa olevat vaarajonot sekä niiden välissä sijaitsevat laajat suot. Vaarajonojen korkeus vaihtelee 50 ja 200 metrin välillä. Tunnetuimmat vaarat ovat Aavasaksa (242 metriä merenpinnan yläpuolella) ja Rovaniemen kaupungin vieressä sijaitseva Ounasvaara (204 m). Maakunnan itäosassa kohoaa tuntureita, joista hiihtokeskuksen ansiosta ehkä parhaiten tunnetaan Ylläs. Maakunnan järvet ovat muodoltaan usein kovin rikkonaisia ja vaarojen reunustamia. Peräpohjolan järvet jakaantuvat lähinnä maakunnan valtajokien mukaan joko Kemijoen tai Tornionjoen vesistöihin. Peräpohjola kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Maakunnan länsiosien maapinta-alasta on 50-80 % metsiä ja itäosien 80 %. Metsien valtapuu on mänty. Aivan maakunnan lounaisosassa kasvaa joitakin lehtipuuvaltaisia metsikköjä. Peräpohjolan suot ovat yleensä laajoja nevoja tai rämeitä, joilla kasvaa pieniä mäntyjä. Maakunnan pohjoinen sijainti vaikuttaa alueen ilmastoon. Maatalouden kannalta ilmasto on suotuisin rannikolla. Myös päivän pituus vaihtelee erittäin paljon vuodenaikojen mukaan samaan tapan kuin se vaihtelee Lapissa.